Musta kissa (1968)

Sanon tämän tässä ja nyt: mikäli lukija on koskaan katsonut tai edes harkitsee lähitulevaisuudessa katsovansa Kaneto Shindôn Onibaba - tappajat, pitää heti perään ehdottomasti tarkastaa myös tämä miehen toinen klassikko, joka periaatteessa kierrättää monia edellisen ideoista ja teemoista, mutta kääntäen samalla toisia vinkeästi täysin päälaelleen. Todellisuudessa kyseessä ei tällä kertaa kuitenkaan ole mikään puhtaan säikyttelyn piiriin kuuluva teos laisinkaan, vaikka tätä sellaisena lännessä onkin virheellisesti markkinoitu. Musta kissa perustuukin muuan klassiseen japanilaiseen aavetarinaan, joka tyyliltään lähentelee ennemmin jonkinlaista hämyistä ja tiheän tunnelmallista draamaa kuin kauhua. Turhat odotukset kannattaa siis jo kättelyssä jättää sikseen.

Jälleen kerran palaamme kauas menneisyyteen, nousevan auringon maan levottomille ja väkivaltaisille sisällissodan vuosille. Joukko maaseutua ryösteleviä samuraita raiskaa ja murhaa kaksi naista, jotka jäävät kuolemansa jälkeen kummitteleman kuolinseuduilleen pahoina henkinä ja surmaamaan tielleen osuvia miekkamiehiä. Myöhemmin talon ainut poika sattuu palaamaan vain löytääkseen kotinsa raunioina ja äitinsä sekä kihlattunsa teillä tietämättömillä. Urotöillään mainetta ja mammonaa kerännyt nuori mies saakin esimiehiltään tehtäväkseen selvittää syyn samuraiden salaperäisille kuolemille...

Täytyy myöntää, että niin paljon kuin Onibabasta satunkin pitämään, onnistuu Musta kissa kiinnostavalla mystis-romanttisella juonellaan panemaan vielä vähän sitäkin paremmaksi. Ehkä itselläni on vain lämmin kohta sydämessäni juuri tällaisille perinteikkäille japanilaisille aavetarinoille, mutta silti. Nuoren samurain ja tämän kuolleen rakastetun viimeinen kohtaaminen on samanaikaisesti vähintään yhtä kaunis kuin surumielinenkin, eläähän jälkimmäinen yksin vihasta samuraita kohtaan ja rakkaus on tälle yksinomaan kuolemaksi. Muistinko jo mainita, ettei kyseessä suinkaan ole mikään kauhuelokuva?

Aivan oma huikea lukunsa Shindô aaverainassa on sen uskomattoman komea visuaalinen ilme, joka onnistuu omaan makuuni pesemään sekin Onibaban yksipuolisemman, mutta silti harvinaisen hienon kuvallisen annin helposti koska tahansa. Tällä kertaa namutellaan oikein olan takaa loputtomilla kuvilla mustavalkoisesta bambumetsiköstä ja naisten henkien asuttamasta usvaisesta aavekartanosta. Komeimmillaan Shindôn tyylittely on mielestäni tämän korostaessa aavenaisten epäluonnollisuutta erilaisilla kirkkailla valonheittimillä ja vitivalkoisilla vaateparsilla pikimustaa ja pimeää taustaa vasten. Tätä aspektia on perinteiseen tapaan kauhean vaikea kansankielellä selittää auki, joten suosittelen lukijaa yksinkertaisesti vain herkuttelemaan leffasta ihan omilla silmillään ja korvillaan jos tilaisuuden sellaiseen koskaan saa.

Mustassa kissassa on kuitenkin yksi paha virhe, joka riittää pudottamaan tämän omissa kirjoissani hitusen verran Onibaban alapuolelle. Lopussa päähenkilöllä nimittäin on jotain, jota katkerat ja vihamieliset aaveet haluavat. Samurai on linnoittautunut pyhättöön suorittamaan rituaaliaan ja suojautunut edellisiltä erilaisin loitsuin ja taikaesinein. Tämä kuitenkin sattuu päästämään ovelat aaveet sisään poikkeuksellisen ilmiselvästä huijauksesta huolimatta, mikä jätti hahmosta itselleni kuvan silkkana tomppelina. Kyseessä on selkeä virhe muuten erinomaisessa käsikirjoituksessa.

Edellisestä huolimatta on Shindôn aaveraina kuitenkin mitä hienointa elokuvan taidetta, lähes Onibaban veroista timangia, muttei ehkä aivan. Mustaa kissaa ei kuitenkaan voi japanilaisista leffoista kiinnostuneille koskaan kiusaksi asti suositella. Ei tällaisia lähes täysin uniikkeja ja pistämättömän tyylitajuisia tunnelmapaloja ikipäivänä maailmassa ainakaan liikaa ole.


Arvio: 5/5


YABO NO NAKA NO KURONEKO, 1968 Japani
Ohjaus: Kaneto Shindô
Käsikirjoitus: Kaneto Shindô
Näyttelijät: Hideo Kanze, Kei Sato, Kichiemon Nakamura, Kiwako Taichi, Nobuko Otowa