Solaris (1972)

Mikäli Andrei Tarkovskin tähänastinen ura on tullut jo tutuksi, todennäköisesti jo tietääkin minkälaisen myrskyn eettisiä, uskonnollisia ja taiteellisia teemoja vähän turhankin rohkeasti pyöritellyt Andrei Rublev aikoinaan kotimaassaan aiheutti. Kyseinen mammuttimaisiin mittoihin kasvanut suurteos leikattiin useita kertoja, hyllytettiin vuosiksi ja vain ihmeen kautta se pääsi teattereihin asti sekä löysi tiensä monen merkillisen mutkan kautta lopulta jopa länsimaihinkin. Mokoman sirkuksen jäljiltä Tarkovski ei halunnut suututtaa neuvostoliittolaisia viranomaisia enää enempää ja valitsi siksi seuraavan teoksensa pohjaksi Stanislaw Lemin Solariksen, "turvalliseksi" luokitellun kovan tieteisfantasian ehdottoman klassikon.

Jokainen vähänkään aiheeseen koskaan perehtynyt lieneekin jo kuullut tätä Tarkovskin tieteisvisiota verratun suoraan Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailuun, mutta todellisuudessa mokoma ei voisi olla yhtään kauempaa totuudesta. Andrei Tarkovski nimittäin vihasi Kubrickin elokuvaa sekä koko sieluttomaksi kokemaansa kovan scifin genreä siinä määrin, että päätti tehdä omasta näkemyksestään tarkoituksella mahdollisimman erilaisen ja humanistisemman, mikä luonnollisesti johtikin välittömästi kahnauksiin alkuperäisteoksen kirjoittajan kanssa. Tiettävästi Lem ei ikinä hyväksynyt Tarkovskin filmatisoinnissaan ottamia taiteellisia erivapauksia vaan protestoi loppuun asti käsikirjoituksen hyväksymistä vastaan.

Eroavaisuudet alkavat jo ensimmäisen vartin kohdalla, joka kirjasta poiketen sijoittuu Maahan. Elokuvan päähenkilö on psykologi nimeltä Kelvin, joka lähtee salaperäisella Solaris-planeetalla sijaitsevalle tutkimusasemalle. Ennen lähtöä kuitenkin pohjustetaan tulevaa katsomalla pitkä pätkä aihetta sivuavaa dialogia vanhalta mustavalkoiselta tallenteelta. Luonnollisesti näillä main katsojan eteen heitetään myös koko joukko ohjaajan tuttuja tavaramerkkejä, kuten lampi, koira, hevonen ja taustalla kukkuva käki, joka kuultiin jo Ei paluuta ensimmäisessä kohtauksessa. Käki liittyy siis ohjaajan itsensä varhaisimpaan lapsuudenmuistoon.

Nestemäisen aineen muodostaman orgamismin täyttämän Solariksen tutkimusasemalla Kelviniä odottaa hävityksen kauhistus: tuntuu kuin koko karussa laitoksessa aika olisi ammoin pysähtynyt, jätevuoret ovat täyttäneet autiot käytävät eikä tämän huutoihin vastaa kuin niiden oma kaiku. Myöhemmin opitaan asemalla olevien tiedemiesten pommittaneen Solarista radioaktiivisella säteilyllä, minkä seurauksena nämä ovat alkaneet nähdä salaperäisiä harhoja, kuin planeetta yrittäisi kommunikoida näiden kanssa. Näillä main Kevinille ilmestyy myös tämän ammoin kuollut vaimo, joka alkaa tarinan edetessä saada yhä inhimillisemmän muodon. Kyseessä on tiettävästi Tarkovskin haikea viittaus joitain vuosia aiemmin päättyneeseen ensimmäiseen avioliittoonsa; rooliin tiettävästi koetettiinkin alunperin saada nimenomaan ohjaajan ensimmäistä vaimoa.

Tämän edemmäs varsinaista tarinaa lienee turha enää selostaakaan, sillä kyseessä on varsin minimalistinen tutkielma ihmisyydestä ja katseetkin on suunnattu siksi ulkoavaruuden sijaan tukevasti Maan pinnalle. Mystisen Solariksen luonne ei varsinaisesti koskaan täysin selviä, mutta sillä vaikuttaisi olevan kryptinen yhteys henkilöhahmojen tunteisiin ja muistoihin, joten ainakin teoriassa kaikki mitä tutkimusasemalla koetaan, voi yhtä hyvin olla henkilöhahmoilleen täysin subjektiivista ja pohjimmiltaan näiden alitajunnasta kumpuavaa harhaa. Käytännön tasolla kyse on samalla ohjaajan itsensä symbolisesta omaelämänkerrallisesta tutkielmasta.

Kaikkein haastavin tehtävä itselleni on oikeasti lähteä arvostelemaan tällaista taideteosta osa-alue kerrallaan. Mitä tällaisesta uskaltaa ylipäänsä tokaista toistamatta jo kertaalleen sanottua tai asettamasta itseään läpikotaisin naurunalaiseksi? Koska kyseessä on Tarkovsksi-leffa, voi tämän kerrontaa ainakin kuvata jälleen pitkien ja hitaiden otosten teoksena hyvin raskassoutuiseksi sekä viihdyttävämpään tottuneelle kauhean vaikeaselkoiseksi, mutta niinhän asia Tarkovskin kaltaisten ryppyotsaisempien tekijämiesten kohdalla yleensä on. Likainen, kolkko ja kuolemanhiljainen tutkimusasema on kuitenkin veikeän räikeä kontrasti Kubrickin steriileille avaruusaluksille, kuten myös romantiikan ajan ilmavien sävellysten ja György Ligetin avantgarden tilalla monessa kohtaa kuultava vanhahtava ja arvokas barokkimusiikki.

Andrei Tarkovski on omasta mielestäni vain parantanut otettaan jokaisella pitkällä elokuvallaan aina Peiliin asti, eikä Solariskaan muodosta tuohon kehityskulkuun mainittavaa poikkeusta. Kyseessä on mestarin tähänastisen uran hypnoottisimpia ja kiehtovimpia tutkimusmatkoja tekijänsä päänsisäiseen maailmaan ja suosimiin teemoihin ylipäänsä. En enää edes muista montako kertaa olen Tarkovskin humanistisempaan tieteisnäkemykseen vuosien varrella jo törmännyt, mutta tämä tuntuu vain kasvavan ja rikastuvan jokaisella katselukerralla entisestään, kuten hyvän elokuvan kuuluukin.


Arvio: 5/5


SOLYARIS, 1972 Neuvostoliitto
Ohjaus: Andrei Tarkovski
Käsikirjoitus: Andrei Tarkovski, Fridrikh Gorenstein, Stanisław Lem
Näyttelijät: Donatas Banionis, Jüri Järvet, Natalja Bondartšuk, Nikolai Grinko, Vladislav Dvorzhetski