Alaston saari (1960)

Joku viisas vanha mies on joskus todennut, että vähemmän on aina enemmän kaikessa muussa kuin rahassa ja naisissa. En ota kantaa väitteen paikkansapitävyyteen, mutta elokuvien suhteen olen itse huomannut viime aikoina tuntevani huomattavaa vetoa juurikin ääriminimalistisia teoksia kohtaan. Tarkoitan tällä nyt tietysti Apichatpong Weerasethakulin ja Ming-liang Tsain kaltaisia lähes täysin eleettömiä tekijämiehiä, joiden teoksissa ei parhaimmillaan ole minkäänlaisia tunnistettavia rakenteita, mutta jotka parhaimmillaan onnistuvat tekemään yllättävänkin voimakkaan vaikutuksen katsojaansa silkalla levollisella olemassaolollaan. Mikäli nimittäin ei allekirjoittaneen tapaan katselukokemuksiltaan kaipaa erityistä toimintaa tai eskapistista viihdykettä, on kyseisenkaltaisesta kerronnasta helppo nauttia koska tahansa.

Käsikirjoittaja- ja ohjaajavelho Kaneto Shindôn neroudessaan loihtiman Alastoman saarenkaan äärimmäistä minimalismia ei voi juuri tarpeeksi korostaa, sillä kyseessä on lähes täysin dialogiton ja juoneton taideteos, jonka pääosassa on yksinkertaisesti elämä itse kaikessa kauneudessaan ja koruttomuudessaan. Vähäinen tarinallinen anti puolitoistatuntisessa teoksessa keskittyy kuvaamaan Setonaikain saaristossa pienellä kukkulasaarella elävää köyhää nelihenkistä maalaisperhettä läpi vuodenaikojen. Toistuvana teemana nähdään perheen vanhemmat kantamassa vettä kukkulan laella oleville istutuksilleen. Eräässä kohtaa lapset nappaavat suuren kalan, jota perhe matkaa myymään läheiseen rannikkokylään.

Dialogiton toteutus hämmensi itseänikin etenkin aluksi, mutta mitä pidemmälle Shindôn elokuva ehti, sen vakuuttuneempi olin miehen audiovisuaalisesta kerrontataidosta, ja vähä vähältä uppoutuessani ja sulautuessani henkisesti yhä syvemmälle osaksi näiden ihmisten arkea unohdin lopulta koko jutun. Alaston saari on elämys, jonka tuntee ja kokee katsoessaan kaikilla aisteillaan: näkee keväisen kirsikkapuun kukinnon, haistaa ja kuulee meren suolaisen aallokon, pelkää sairastuneen perheenjäsenen puolesta ja suree myöhemmin tämän kuolemaa, tuntee ihollaan raskaan työn taakan sekä nauttii lopulta sen suomista hedelmistä. Saariston ihmisen elämässä pienilläkin iloilla on merkitystä, työ on enemmän kuin vain köyhän taakka ja surun ja murheen hetkistä huolimatta elämä lopulta aina voittaa.

En oikeasti keksi Shindôn elämääkin suuremmasta mestariteoksesta mitään tämän syvällisempää sanottavaa, ehkä sen vähäeleisyydestä tarttui siis jotain itseenikin. Tai ehkä Shindôn teos herättikin vain itsessäni tuntemuksia, joille ei kotomaamme ilmaisurikkaassa kansankielessä riitä erilaisia kuvaavia käsitteitä laisinkaan. Alaston saari on kaunis, rikas, runollinen taideteos – kaikkea mitä tämän lajin leffalta nyt ylipäänsä ilkeää vanha vain ikinä eläessään toivoa. Samalla se on äärimmäisen hypnoottinen elämys, josta on pidemmän päälle mahdotonta ottaa silmiään irti ja jonka taustalla soiva yksinkertainen melodia eri variaatioineen jää päähän soimaan viikkokausiksi katsomisen jälkeenkin. Itse asiassa Ranskassa tuohon kyseiseen sävellykseen lisättiinkin sanat ja kappaletta on siitä asti esitetty sellaisenaan paljon itse elokuvan ulkopuolellakin.


Arvio: 5/5


HADAKA NO SHIMA, 1960 Japani
Ohjaus: Kaneto Shindô
Käsikirjoitus: Kaneto Shindô
Näyttelijät: Masanori Horimoto, Nobuko Otowa, Shinji Tanaka, Taiji Tonoyama