sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Onibaba - tappajat (1964)


Pitkän linjan käsikirjoittajavelho Kaneto Shindô ohjaajanuran päätyöksikin monesti kehaistu Onibaba - tappajat on itselleni vähän sellainen taideteos, jonka on jo ensimmäisistä sepustuksistaan lähtien tiennyt vielä jonain päivänä arvostelevansa kuin armottoman deterministisen kohtalon pakottamana. En enää edes muista, montako kertaa olen tämän elämäni aikana tähän mennessä nähnyt, mutta luku lähentelee todennäköisesti jo tusinaa, vähintään. Hyvää kelpaa kokea useampaankin otteeseen, ja Onibabahan tunnetusti lukeutuu tekovuosikymmenensä ehdottomiin huipputeoksiin niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin.
Niin monen muun tekomaansa tunnetun tekijän tavoin myös Shindô on ammentanut tarinaansa vanhoista legendoista, paikallisista teatteriperinteistä sekä sukupolvi aiemmin päättyneen verisen maailmanpalon tunnelmista. Miehen ohjaustöistä juhlituin sijoittuukin kauas Japanin keskiaikaan ja sisällissotien levottomalle aikakaudelle. Kaksi miehenkorkuisten heinien keskellä elävää naista tappaa ja ryöstää henkensä pitimiksi paikalle osuneita samuraita ja heittää näiden ruumiit läheiseen pohjattomaan kuiluun. Toinen naisista iskee kuitenkin silmänsä sodasta palanneeseen mieheen, ja kaksikosta vanhempi ja katkeroituneempi päätyy koettamaan erottaa rakastunutta paria varastamallaan demoninaamiolla.

Palatakseni takaisin jo aiemmin mainitsemiini vaikutteisiin, tarina itse perustuu vanhaan kansanlegendaan vanhasta naisesta, joka yrittää pelotella demoniksi pukeutuneena ihmisiä menemästä paikalliseen temppeliin. Onibabassa nähtävä maski itse on peräisin no-teatterista, jossa se kuvaa katkeraksi ja pahansisuiseksi hengeksi muuttunutta naista. Uhkaavasti irvistävä sarvekas maski on vieläpä suunniteltu siten, että se kuvastaa vihan lisäksi eri kulmista katsottuna surua, kärsimystä, melankoliaa, tuskaa ja miljoonaa muuta nimeämätöntä tunnetta samanaikaisesti. Teatterilavoilta on lainattu myös ihmisen muodossa nähtävä demoni, joka lopussa saapuu riivaamaan toisen naisista. Akira Kurosawan jalanjäljissä liikutaan siis tälläkin kertaa.
Otetaanpa kuitenkin ennen koko jutun keskeisen pointin tiivistämistä vielä askel taaksepäin aivan perusasioihin. Vaikka tapahtumat kauttaaltaan sijoittuvatkin käytännössä yhteen ainoaan heinikkoon, ei homma kuitenkaan tunnu siitä huolimatta missään vaiheessa toistavan itseään. Ihmiset alleen hukuttava loputtoman varjoisa ja pimeä kasvusto tuntuukin enemmän vankilamaiselta klaustrofobiselta tilalta, josta sen pauloihin päätyneillä päähenkilöillä ei ole enää pakotietä vapauteen. Tapahtumapaikka hallitseekin käytännössä koko elokuvaa kuvallisesta annista aina myrskytuulen voiman alla taipuvan heinikon levottoman ulvonnan dominoiman äänimaailmaan asti. Viimeisessä kolmanneksessa kaikki edellisen luoma ambienssi vielä voimistuu entisestään kohti kristallista päätöstään.

Onibaba - tappajat on maineensa veroinen klassikko niin genrensä "taiteellisemman" siiven edustajana kuin tekijänsä uran kruunaavana omintakeisena tuotoksenakin. Oikeastaan nolostuttaa tätä kauhuksi edes luokitellakaan, sillä monelle nousee moisesta helposti täysin vääränlaiset odotukset ja sitä myötä pettymys tämän nähtyään, sillä perinteistä säikyttelyä tai goremässäilyä ei tällaisissa teoksissa juuri harrasteta, vaan koko jutun salaisuus piilee taidolla rakennetussa hitaammassa tunnelmoinnissa, jonka parissa hektisempi persoonallisuus vain pitkästyy nopsaan.
Mikäli Shindô elokuvan varsinainen sanoma taas kiinnostaa, on kyseessä enemmän tai vähemmän Kenji MizoguchiUgetsu - kalpean kuun tarinoitan jalanjäljissä jatkava sodan vaikutuksia ihmiseen tutkiskeleva tarina inhimillisestä moraalista, erotiikasta ja väkivallasta. Sodassa ei ole yksiselitteistä hyvää eikä pahaa ja kaksi murhaajaa ovat yhtä paljon maailmansa uhreja kuin rikoksiinsa syyllisiäkin. Tätä kaikkea kuvaa hannya-demoninaamio, jolta leffakin on nimensä saanut: samanaikaisesti vihainen, pelottava ja uhkaava, mutta samalla kärsivä, tuskainen ja surullinen.


Arvio: 5/5


ONIBABA, 1964 Japani
Ohjaus: 
Kaneto Shindô
Käsikirjoitus: 
Kaneto Shindô
Näyttelijät: 
Jitsuko Yoshimura, Jukichi Uno, Kei Sato, Nobuko Otowa, Taiji Tonoyama

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.