Steel Edge of Revenge (1969)

Tuntuu jotenkin kauhean hassulta, että vaikka olen eläessäni nähnyt varmaan kaikki maailman samuraileffat ja luonut tällekin sivustolle kokonaisen genreen syväluotaavan teemankin vuosikausia sitten, en ole varsinaisesti koskaan arvostellut näitä muuten kuin ehkä muutaman osana jotain suurempaa maratonia. Ehkä joskus pitäisi omistaa ikioma kuukautensa vaikka näiden parissa puuhailuun, ehkä kaksikin. Näillä näppäimillä eetteriin kuitenkin lähtee vain yksi muinaisista ajoista lähtien katsomis- ja arvostelulistoillani keikkunut genreklassikko, joten tämän sepustuksen perusteella ei kannata vartoa mitään suurta ja mahtavaa aiheeseen liittyen ihan lähiaikoina.

Samuraileffat ovat tunnetusti antaneet länsimaisille länkkäreille vuosien varrella valtavasti vaikutteita, mutta genrespesialisti Hideo Goshan miekkadraamaa katsoessa kävi nopeasti selväksi, että tällä kertaa onkin innoitusta haettu nimenomaan lännestä, erityisesti Italiasta ja Sergio Leonen sekä Sergio Corbuccin klassikkoelokuvista. Suuri osa Goshan teoksen tapahtumista esimerkiksi sijoittuu poikkeuksellisesti ankaran talven aikaan, tarinan keskiössä on kulta-aarre ja päähenkilöä tulkitsee parrakas ja miehekkäästi murahteleva mofo Tatsuya Nakadai maita ja mantuja kiertelevänä isännättömänä samuraina. Haistanko spagetin tuoksun?

Tarkalleen ottaen Goyokinin tarina kuitenkin myötäilee genrensä parhaita perinteitä, tietysti kumartaen siinä sivussa vahvasti myös muuan Akira Kurosawan suuntaan. Itse asiassa Toshiro Mifunekin oltiin yhdessä vaiheessa buukattu mukaan, mutta tämä joutui jättämään pestin viime hetkellä. Joka tapauksessa, varsinaisen tarinan alussa mystinen nimetön miekkamies saapuu kaupunkiin, jossa tätä vastassa on joukko paikallisen klaanin palkkaamia salamurhaajia. Paljastuu, että mystinen ronin todisti taannoin klaanin järjestämän kultaryöstön yhteydessä sattunutta köyhien kalastajien raakaa massamurhaa. Nyt miekkamies on kuitenkin päättänyt kohdata menneisyytensä ja estää siinä sivussa historiaa toistamasta itseään.

Tämä taisi olla muistaakseni toinen katselukertani ties kuinka monen vuoden jälkeen, enkä käytännössä muistanut viimeisestä juuri yhtään mitään. Oikeastaan tähän tarttuessa nopeasti huomaisikin, miksi näin on päässyt käymään: Goyokin nimittäin on etenkin alkupuolella hyvin hidas elokuva, jossa käytetään pitkiä aikoja tapahtumien pohjustamiseen ja monenkirjavaan dialogiin. Kaikkein kummallisimpana fibana tekijät ovat päättäneet sisällyttää joihinkin kohtiin jo aiemmin nähtyjä kohtauksia uudelleen erillisinä flashbackeinä. Alkuperäisessä jenkkijulkaisussa tästä olikin tiettävästi leikattu melkein kolme varttia ylimääräistä hidastelua, mikä näin jälkikäteen on myös helppo ymmärtää.

Hyvänä uutisena kun Goyokin oikeasti lähtee liikkeelle, ei sitä parhaimmillaan pitele enää mikään. Alussa esimerkiksi saadaan jo vähän esimakua Nakadain taidoista miekan kanssa tämän hoideltua kokonaisen lauman peräänsä saaneita palkkatappajia. Pitkän hiljaisemman välimaaston jälkeen seuraava kunnollinen toimintapätkä nähdäänkin melkein jo lopun räjähtävän kliimaksin kynnyksellä, mutta vielä sen jälkeenkin hoidellaan itse verivihollinen perinteisessä kaksintaistelussa. Viimeistään näiden kohdalla oppii myös arvostamaan tekijöiden hienovaraista kuvausta sekä tapaa hyödyntää luonnonvoimia kerronnassaan. Korppien ilmaantuminen viittaa aina Kurosawa-tyyliin kuolemaan. Alun massamurha sekä lopun suuri taistelukin hoidetaan tyylikkäästi lumisissa maisemissa, onhan talvi kuoleman vuodenaika.

Loppupeleissä Goyokin taitaa nousta kaikenlaisista pikkuvioistaan huolimatta reippaasti kiitettävän puolelle. Jos vain pääsee yli alun joutavan seisoskelun ja selittelyn aina varsinaisiin toimintakohtauksiin asti, luvassa on helposti keskivertoa onnistuneempi ja perinnetietoisempi samuraipläjäys paikoin läpi paistavilla positiivisilla italovaikutteilla.


Arvio: 4/5


GOYOKIN, 1969 Japani
Ohjaus: Hideo Gosha
Käsikirjoitus: Hideo Gosha, Kei Tasaka
Näyttelijät: Kunie Tanaka, Ruriko Asaoka, Tatsuya Nakadai, Tetsurô Tanba, Yôko Tsukasa