Sendomirin luostari (1920)

Sendomirin luostari on kirjaimellisesti piskuinen ja lyhyt kertomus petoksesta ja synnistä, katumuksesta ja rakkaudesta. Kaukaisessa menneisyydessä joukko aatelismiehiä on matkalla Varsovaan, mutta osuvatkin tiensä vaiheilla vanhaan Sendomirin luostariin, jossa sitä asuttava sokea vanha munkki päättää kertoa vierailleen konventtinsa traagisesta menneisyydestä sekä Sendomirin seutua ammoin hallinneen julman kreivin epäonnisesta avioliitosta.

Vaikka Ruotsin kaltaisesta maanpäällisestä onnelasta ja elokuvan sekä kaiken muunkin kuviteltavissa olevan suurmaasta suomalainen ihminen luonnostaan jotain aivan muuta todennäköisesti ajatteleekin, löytyy sikäläisiltäkin mestareilta aivan omia vähemmän tunnettuja välitöitään. Sendomirin luostari on Victor Sjöströmin tuotannossa juurikin tällaisessa sangen ikävässä ja epäkiitollisessa asemassa monen muun samalta suunnalta tulevan paljon suuremman ja nimekkäämmän teoksen varjoon jääneenä pienempänä kokeiluna.

Edellisellä en tosin tarkoita että kyseessä olisi mitenkään erityisen epäonnistunut tai huono teos, sillä Sendomirin luostarissa on niiden heikompien puoltensa lisäksi omat aivan erityiset vahvuutensa, jotka nostavat tämän helposti monen vieläkin heikomman ja unohdettavamman esityksen yläpuolelle. Vähemmän onnistuneemmista aspekteista mainittakoon vaikkapa tönkkö ja teatterimainen kuvaus, joka tuntuu sellaisenaan olevan pahimmillaan vuosia tekoajastaan jäljessä. Asiaa ei edelleenkään auta, että varsin laihahkoksi jäävä tarina on nähty moneen kertaan eri variaatioineen jopa lopun yllättäväksi tarkoitettua twistiään myöden. Pelkästään vuotta aiemmin aiheesta ilmestyi toinen filmatisointi saksalaisin voimin.

Minkä Victor Sjöströmin ohjaustyö kuvaus- ja käsikirjoitusmielessä hutiloi, sen se ottaa korkoineen takaisin silkassa tyylitajussa. Sendomirin luostari on nimittäin omaan silmääni selvästi saanut hienoisia vaikutteita Saksassa kyteneestä varhaisesta ekspressionismista ja vanha vankilamainen linna yksinään huokuu parhaimmillaan samanlaista tukalan klaustrofobista pahaenteistä tunnelmaa kuin Fritz Langin tai Georg Wilhelm Pabstin varhaisvuosien töissä. Tähän on kuitenkin ynnättävä vielä ruotsalaisen hienostunut lavastus- ja puvustusosaaminen, joista etenkin jälkimmäinen on parhaimmillaan hyvinkin nättiä katseltavaa muutenkin kuin vain oman aikansa mittapuulla.

Sendomirin luostari on hyvin epätasainen ja ristiriitojen täyttämä tekele, josta vähintään yhtä moni ohjaajan ja aikakauden teosten ihailija tuntuu pitävän siinä missä vieroksuvankin. Kaikista Sjöströmin ohjaustyön heikkouksista huolimatta varsin lyhyen keston nyt yksinään luulisi kuitenkin takaavan, että tämän pystyy katsomaan vähemmänkin aiheeseen perehtynyt ilman istuma- ja ajattelulihasten sietämätöntä kipeytymistä. Elokuvantekijöiden soisi mieluusti nykymaailmassakin tiivistävän sanomaansa näin mukavan kompaktiin muotoon.


Arvio: 4/5


KLOSTRET I SENDOMIR, 1920 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Jóhann Sigurjónsson, Sam Ask, Victor Sjöström
Näyttelijät: Renée Björling, Richard Lund, Tora Teje, Tore Svennberg