Battles Without Honor and Humanity (1973)

Olin ajatellut ottaa käsittelyyni tähän väliin erään toisen yakuzaleffan, mutta katsottuani Kinji Fukasakun Under the Flag of the Rising Sunin ja luettani pari antoisaa referaattia Battles Without Honor and Humanitystä totesinkin, että loogisinta lienee jatkaa ainakin tämän kerran Fukasaku-linjalla kun nyt jo valmiiksi niin fiiliksiin pääsin. Tällä kertaa edellisessä raadollisen realistisesti kuvattu sota onkin jo ohi, ensimmäisessä kuvassa nähdään Hiroshiman ylle noussut sienipilvi ja Japanin lohduttomille raunioille sijoittuvassa avauskohtauksessa amerikkalaiset miehitysjoukkojen sotilaat yrittävät raiskata paikallisia naisia. Edellinen on kuitenkin vasta esimakua siitä likaisesta ja julmasta väkivaltaoopperasta, jonka Fukasaku meille neroudessaan tarjoilee.

Battles Without Honor and Humanity lienee saanut enemmän kuin vähän virikkeitä vuosi aiemmin ilmestyneestä Kummisedästä, mutta yhtäläisyydet taitavatkin sitten rajoittua silkkaan mafiateemaan. Coppolan mafiaeepos kuvasi kuitenkin vielä periaatteessa varsin moraalisia perheilleen ja tovereilleen uskollisia nilkkejä, kun taas Fukasaku on tavoilleen uskollisesti kääntänyt kuvion täysin nihilistiseksi selviytymispeliksi, jossa rikostoverit ovat koska tahansa valmiita ottamaan toisiaan sekä ylempiään hengiltä oman etunsa ja henkensä puolesta. Kuten nimikin jo vihjaa, ei sodan raaistaman japanilaisen gangsterin elämässä ole sen enempää kunniaa kuin ihmisyyttäkään, ainoastaan rakkaudetonta ja kylmää seksiä, riihikuivaa kahisevaa sekä karua ja äkkiarvaamatta räjähtävää silmitöntä väkivaltaa.

Mitä taas varsinaiseen juonelliseen antiin tulee, on kyseessä ensisijaisesti kuvaus sodanjälkeisen järjestäytyneen rikollisuuden noususta muutamien yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten pimeästä liiketoiminnasta valtaviksi keskenään kilpaileviksi organisaatioiksi ja mafiaperheiksi; pelkästään yksitellen nimettyjä henkilöhahmoja on vähintään toistakymmentä, joista Bunta Sugawaran tulkitsema gangsteri saanee eniten ruutuaikaa. Tarinan todellinen päähenkilö on kuitenkin tarkoituksella mafia itse. Fukasaku heittääkin katsojan keskelle rikosmaailman kiemuroita, joiden puitteissa nähtävä raaka ja epäinhimillinen verenvuodatus sekä rivimiesten tiheä harvennus ovat mitä arkisinta bisnestä.

Fukasakun erilainen kerronta saattaa olla ensialkuun vähän vaivalloista seurata, mutta miehen muu tyylittely tarraa pahaa-aavistamatonta katsojaa sellaisenaan munaskuista kiinni eikä suostu irroittamaan kuin vasta lopputekstien pärähtäessä ruudulle pyörimään. Battles Without Honor and Humanityn väkivalta on pohjimmiltaan luonnonvalossa ja käsikameralla tyylitajuisesti kuvattua kaunistelematonta kaaosta, jossa veri lentää ja jäsenet pannaan tarvittaessa kerralla poikki ja pinoon, huonosti suoritetusta työstä katkotaan sormia ja nihilistinen teurastus seuraa toistaan parhaimmillaan niin sukkelaan, ettei body countin karttuessa ehdi juuri kissaa sanoa. Taustalla pauhaava tyylikäs 70-lukulainen soundtrack viimeistelee timanttisen katselunautinnon.

Battles Without Honor and Humanity on armottoman kovaa gangsteritoimintaa, joka suhteessa taattua Kinji "väkivaltamestari" Fukasakua jälleen kerran. Herkullisena faktana kyseessä on kuitenkin vasta kokonaisen massiivisen, laskutavasta riippuen viisi-, kahdeksan- tai yksitoistaosaisen gangsterisarjan avaus, joten sen lisäksi että kyseessä on pahuksen viihdyttävä mättöateria, on Battles Without Honor and Humanity myös varsin riittoisaa laatua.


Arvio: 4.5/5


JINGI NAKI TATAKAI, 1973 Japani
Ohjaus: Kinji Fukasaku
Käsikirjoitus: Kazuo Kasahara, Koichi Iiboshi
Näyttelijät: Bunta Sugawara, Hiroki Matsukata, Kunie Tanaka