Suicide Squad (2016)

On kai niitä henkilökohtaisesti mielekkäämpiäkin elokuvia arvostella kuin Suicide Squad. Ei siksi, että kyseessä olisi mitään kovin ihmellinen taideteos, vaan koska en ole katsonut ainuttakaan supersankarielokuvaa sitten X-Men 2:sen enkä siksi ole ollenkaan kartalla tarinan universumin suhteen, vaikka siis sarjakuvia -myös DC:n ja Vertigon- ahkerasti luenkin. Hollywoodilla on vain paha tapa suoraviivaistaa ja silotella lennokkaampiakin tarinoita omaan makuuni turhan pliisuksi ja mitäänsanomattomaksi valtavirtamoskaksi. En tiedä mikä sai minut katsomaan tämänkin tekeleen; ehkä raivokas mainonta teki temppunsa, ehkä yleinen hype vain vei mukanaan. Teatterista lähtiessä mieleeni tuli lähinnä vanha sanonta uteliaisuudesta ja kissasta. Kerran kai tämäkin kirpaisee.

Tarina alkaa, kun tiedustelu-upseeri Amanda Waller (Viola Davis) väläyttää superpahiksista koostuvan iskuryhmän perustamista mahdollista teräsmiehen voimilla varustettua pahista vastaan. Vanha kunnon teräsroikale itse on kai siis kuollut, oletan. Niinpä siis alun esittelyjen jälkeen näemme DC:n superkonnista, kuten Jokerin tyttöystävänä tunnetusta Harley Quinista (Margot Robbie), tytärtään kaipaavasta palkkamurhaaja Deadshotista (Will Smith) ja muutamasta muusta hahmosta kootun ryhmän rymistelyä puolentoista tunnin ajan. Aina välillä tarina leikkaa kuvaamaan lyhyesti kunkin hahmon menneisyyttä. Eniten flashbackeja nähdään Harley Quinista ja Jokerista (Jared Leto), jota esitetään elokuvan aikana kaikkeen ennakkohypeen nähden yllättävänkin vähän: Korkeintaan kymmenisen minuuttia. Ryhmä rämän päämäärättömästi rymistellessä ilkimysmäinen pahisduo on valmistellut maailmanlopun taikatouhujaan ja muuttanut ihmisiä kasvottomiksi limaukkeleiksi. Team itsetuhon on siis pelastettava maailma ja vedettävä siinä sivussa pahiksia pataan.

Ihmetellä sopii, mitä käsikirjoittajien päässä mahtoi liikkua kun tätä kirjoittivat. Tarinassa nimittäin on aukkoja ja kummallisuuksia kuin Highlander 2:ssa konsanaan, mikä on kyllä melkoinen saavutus keneltä tahansa. Jos esimerkiksi hallitus päättää koota iskuryhmän mahdollista superroistoa tai yliluonnollista uhkaa vastaan, miksei se vain hyödynnä muita DC:n ja Vertigon supersankareita epäluotettaviksi tunnettujen roistojen sijaan; John Constantine, anyone? Entä jos pahiksista koottu iskulauma on ainut joka mahtaa yhdellekään superpahikselle yhtään mitään, mitä hallitus ajatteli tehdä jos tämä iskuryhmä päättäisikin joskus nousta isäntäänsä vastaan? Entä miksi maailman sormia napsauttamalla tuhoamaan pystyvä pahis lopussa päättääkin tapella rymyryhmää vastaan miekoin ja nyrkein? Miksi tiedustelu-upseeri yhdessä kohtauksessa näyttää hukkuvan, mutta tupsahtaakin myöhemmin taas kameran eteen kuivana ja vahingoittumattomana? Miksi loputon sarjatuli ja räjähdykset eivät tehoa limaukkeleihin, mutta nyrkit ja puukot repivät ne suunnilleen kappaleiksi? Miksi pahiksen sydän leikataan oikealta eikä vasemmalta puolelta? Koko touhussa on hädin tuskin päätä ja häntää.

Elokuvan kerronta itsessään oli parhaimmillaan täysin kaoottista ja henkilöhahmoja oli mielestäni aivan liikaa. Ensimmäiset puolitoista tuntia ovat joitain rauhallisempia jaksoja lukuun ottamatta lähinnä tympeitä flashbackeja, täysin jännityksetöntä tyhjää toimintaa ja eestaas poukkoilua. Vasta viimeisen kahdenkymmenen minuutin osuessa kelloon Will Smithin esittämä Deadshot kysäisee, että mistäs tässä nyt taas olikaan kyse ja sitten päästäänkin suoraan asiaan eli pahisten nuijimiseen. En yllä olevassa referaatissa edes maininnut kaikkia iskuryhmän jäseniä, joita elokuvan aikana tuntui tupsahtavan lisää kuin tyhjästä ilman että kaikille on edes keksitty mitään järkevää tekemistä tai taustatarinaa persoonallisuutta syventämään. On japanilaista ninjanaista ja pyssymiestä ja puukkomiestä ja tulimiestä joista katsojalle selviää hädin tuskin mitään nimeä enempää. Toimintakohtaukset -etenkin viimeinen- olivat pahimmillaan täydellistä puuroa ja sekasotkua josta hädin tuskin sai mitään selkoa. Lopun ratkaisua en edes yritä spoilata, sillä en itsekään täysin pysynyt kärryillä siitä kuka oikeastaan haluaa, mitä ja miksi, saati sitten lopun "twistiä" joka tuli niin puskista, ettei sitä hädin tuskin edes huomannut.

Erityisesti elokuvassa kiinnitti huomiota sen soundtrack; Suicide Squadissa kuullaan poikkeuksellisen paljon vanhaa listamusiikkia Eminemistä Black Sabbathiin, mielestäni monessa kohtaa täysin turhaan ja häiritsevästi. Näyttelijöistä ainoina loistavat mielestäni Harley Quinia esittävä Margot Robbie sekä Deadshotina heiluva Will Smith. Muiden näyttelijöiden roolisuoritukset olivat melko keskinkertaista katseltavaa. Jokerina hähättävä Jared Leto oli ainakin itselleni melkoinen pettymys vaikka miehen lyhyestä ruutuajasta vaikeata lopullista tuomiota onkin antaa. Leton Jokeri tuo itselleni mieleen ennemmin jonkun heroinistipunkkarin kuin Batmanin klassisen arkkivihollisen.

Pari päivää sitten ajattelin uutta Ghostbustersia katsoessani kyseessä olevan huonoin näkemäni uusi elokuva tänä vuonna, mutta Suicide Squad saattaakin olla vielä ripauksen huonompi. Ghostbusters oli täysin steriili ja tyhjä elokuva surkeilla erikoistehosteilla, mutta sen tarina kuitenkin eteni johdonmukaisesti ja selkeästi antiklimaattiseen loppuunsa. Suicide Squad sen sijaan on paitsi täysin jännityksetön ja tyhjä räpellys, myös tarpeettoman sekavaa seurattavaa. Ehkä turhia hahmoja ja juonen turhia koukeroita leikkaamalla tästä olisi voinut saada ainakin keskinkertaisen viihdepläjäyksen. Ehkä tästä vielä joskus tulevaisuudessa julkaistaan uusiksi leikelty ja paranneltu versio Blade Runner-tyyliin edes katselukelpoiseksi kursittuna. Ehkä. En pidättele sen suhteen hengitystäni.


Arvio: 1/5

SUICIDE SQUAD, 2016 USA

Tuotanto: Charles Roven, Richard Suckle

Ohjaus: David Ayer

Käsikirjoitus: David Ayer

Näyttelijät: Will Smith, Jared Leto, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis