Clean, Shaven (1993)

Jokin mystinen voima lienee laukaissut alitajuntaisen tarpeeni arvostella tämä kauan sitten ensimmäisen kerran näkemäni ja pysyvästi mieleni pimeimpiin syövereihin pyörimään jäänyt pieni persoonallinen pikkubudjetin raakatunnelmainen taide-elokuvan helmi kaukaisilta pimeiltä 90-luvun lamavuosilta, jolloin tämmöistäkin kamaa vielä pääsi teattereihin asti ja valtakunnallisen taloudellisen ahdingon ja epätoivon täyttämä yleisö pystyi vielä luontevasti samaistumaan vähän toisenlaisiin kärsiviin hahmoihin. Oikeasti olin suunnitellut arvostelevani tämän jo vuosikausia sitten, mutta aika ei vain ollut silloin oikea – toisin kuin näin herran vuonna 2020, jolloin mannaa sataa taivaalta, naiset ovat kauniita ja pidemmätkin arvostelut kirjoittavat käytännössä itse itsensä.

Indie-ohjaaja Lodge Kerriganin Clean, Shaven on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarina mielisairaalasta kotiutuvan, vaikeasta skitsofreniasta kärsivän miehen pyrkimyksestä löytää yhteys vieraaseen perheeseen huostaan otettuun tyttäreensä. Rikkinäisen mielensä ja epävakaan persoonansa vankina elävä paperiakin hauraampi mies on kuin hajonnut autoradio, joka vain vaivoin löytää selkeän signaalin oman itsensä, ulkomaailman ja muiden ihmisten välillä. Suurin osa hahmon aistimaailmasta on silkkaa epämääräistä kaoottista levottomien yksityiskohtien rätinää ja suhinaa, josta päähenkilö sen enempää kuin katsojakaan löytää vain hädin tuskin minkäänlaista selkeää johdonmukaista logiikkaa.

Juonireferaatti saattaa tuntua melko epämääräiseltä, mutta tässä tuleekin koko jutun pähkinä: Kerrigan on elokuvakerronnassaan yrittänyt simuloida skitsofreenisen ihmisen hengenelämää sellaisena kuin ohjaaja on itse sen mieltänyt. Tällaista tunne-elämää hallitsee levottomuus ja kaoottisuus, asioiden välisiä syy-yhteyksiä on mahdotonta selvästi aina erottaa ja kaiken taustalla leijuu tietty vainoharhan tuntu. Edes yksinäisyyteensä vetäytyvän päähenkilön motiiveista ei aina voi olla laisinkaan varma. Eräässä vaiheessa hahmo nähdään puhumassa suhteellisen normaaleja, seuraavaksi tämä leikkelee itseään uskoessaan laitoksen henkilökunnan asentaneen itseensä seurantalaitteita. Clean, Shavenin sisäisen todellisuuden ja harhojen välinen juopa katsojan ja elokuvan välillä on vähintään yhtä hämärä kuin sairaudestaan kärsivän päähenkilöllä itselläänkin.

Kerriganin teos ei kuitenkaan edusta perinteistä aiheestaan revittyä pakollista nyyhkydraamaa tai kikattavia hulluja sisältävää kauhu- ja rikosrainaa, vaikka ahdistuneen tunnelmansa ja muutamassa kohtaa jopa rankemman kuvastonsakin puolesta viimeisten parissa käytännössä liikutaankin. Hyvin minimalistisena ydinjuonena pikkukylän poliisi epäilee sairasta miestä lapsen murhasta, mutta ohjaaja itse tyytyy vain vihjailemaan ja jättää kaiken katsojan itsensä pähkäiltäväksi. Yhtenä mahdollisena tulkintana Kerriganin teoksen voikin nähdä tekijänsä minimalistisena sympatian osoituksena hulluksi leimatuille ja oikeasti sairaille ihmisille.

Clean, Shaven ei kuitenkaan ole mikään lämmin tai iloinen leffa, lähinnä ainutlaatuisella tavalla synkkä ja ahdistava elämys, joka jää täydellisyyttä hipovaan roolisuoritukseen yltävän Peter Greenen hiljaisen kärsivänä ja avuttomana katseena polttomerkin tavoin mieleen kummittelemaan vuosikausiksi. Kuka enää nykyisin uskoisikaan, että kyseessä on vieläpä tekoaikaan parikymppisen ohjaajansa debyytti?


Arvio: 4.5/5


CLEAN, SHAVEN; 1993 USA
Ohjaus: Lodge Kerrigan
Käsikirjoitus: Lodge Kerrigan
Näyttelijät: Alice Levitt, Jennifer MacDonald (II), Megan Owen, Peter Greene