Lähtöjä (2008)

Lähtöjä on vähän sellainen kokonaisuus ettei siitä osaa etukäteen oikeasti sanoa mitä siinä periaatteessakaan voisi tapahtua, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Yksi hyvin suuri syy tämän yllätyksellisyydelle liittynee kuoleman ja kuolleiden käsittelyn ympärillä liittyvään teemaan, joka Japanissa on perinteisesti ollut niin vahva kulttuurinen tabu, ettei tätäkään meinattu alunperin päästää teattereihin asti mistään kansainvälisestä levityksestä nyt puhumattakaan. Lopulta lupa kuitenkin heltisi, lopputuloksena rekkakuormallinen erilaisia palkintoja ympäri maailmaa, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinto sekä päätyminen lukuisille kriitikoiden kokoamille vuoden ja vuosituhannen parhaiden elokuvien listoille. Miksi kukaan ei tätä Tykissä ole ennen tätä huomannut arvostella, voi vain arvailla.

Elokuvan alussa tutustutaan Daigoon ja Mikaan. Daigo tapasi soittaa aiemmin selloa tokiolaisessa sinfoniaorkesterissa ennen sen toimtojen lopettamista jatkuvan yleisökadon ja talousongelmien vuoksi. Daigo päättääkin ensitöikseen myydä sellonsa ja muuttaa vaimonsa kanssa asumaan edesmenneeltä äidiltään perimäänsä vanhaan lapsuudenkotiinsa. Vieraan naisen matkaan lähteneestä isästään Daigolla onkin jäljellä vain etäinen muistikuva, tältä lapsena saamansa vaatimaton muistoesine sekä lapsuusvuosien ensimmäinen sellonsa.

Varsinainen käännekohta nähdään Daigon luettua lehdestä työpaikkailmoituksen Lähtöjä-nimiseen matkailualan yritykseen, joka paljastuukin todellisuudessa perinteisiä japanilaisia hautajaismenoja järjestäväksi firmaksi. Kuolema ja kuolleet ovat rituaaliseen puhtauteen fiksatoituneessa kulttuurissa erityisen saastaisia ja Daigokin suhtautuu uuteen työhönsä alkuun erittäin vihamielisesti, mutta oppii ajan mittaan ymmärtämään hautajaisrituaalien todellisen kauneuden ja ansaitsee samalla ennakkoluuloisten kanssaihmisten kunnioituksen.

Lähtöjä on häkellyttävän kaunis ja koskettava elokuva. Ehdottomasti kaikkein yllättävintä Yojiro Takitan pienessä taideteoksessa etenkin näin länsimaisittain katsottuna on, miten tyynen rauhallisesti se ottaa aiheensa ilman turhaa synkistelyä, siirappia tai joutavaa melodraamaa, toisinaan sekaan on eksynyt yllättävän paljon kevyttä huumoriakin. Kuolleiden valmistelussa läsnä olevien omaisten tunteet heittelevät tarinan mittaan laidasta laitaan, mutta näiden suru tuntuu kaikessa vähäeleisyydessänkin pelkästään aidolta ja hyvällä tavalla herkistävältä. Taustalla tiuhaan soiva nätti klassinen musiikkikaan ei yritä manipuloida katsojaa tirauttamaan sokerikyyneleitä kuten monissa ison rahan Hollywood-produktioissa on aivan liian usein tapana.

Ehkä Takitan elokuvan salaisuus piileekin siinä, ettei kyseessä ole laisinkaan tarina kuolemasta vaan elämästä. Loppujen lopuksi viimeisen rajan kohtaaminen muodossa kuin muodossa on vain osa elämää ja kuolleiden käsittelyyn liittyvät näyttävän pikkutarkat riitit ja rituaalit ovat tarkoitettu yhtä paljon eläville kuin kuolleillekin. Niiden välillä nautitaan oikeaoppisesti loputonta elämäniloa sykkivästä luonnosta ja kukkeimmillaan olevista kirsikkapuista. Hautausfirman sympaattinen johtajakin on hukuttanut kämppänsä ikivihreällä kasvillisuudella ja lopussa Mikankin kerrotaan odottavan lasta. Lähtöihin on onnistuttu sisällyttämään koko lyhyt ihmiselämä kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan.

En tiedä miksi tämänkin modernin klassikon katsomiseen ja arvostelemiseen meni näinkin pitkään, mutta olenpahan tyytyväinen että tämäkin pala hienointa elokuvataidetta tuli vihdoin kokonaisuudessaan koettua; kerrankin voinee Oscarinkin sanoa menneen täysin oikeaan osoitteeseen ilman epäilyksen häivääkään. Tätäkin onnistuneempia japanilaisia elokuvia uudelta vuosituhanneltakin toki löytyy kosolti, mutta Yojiro Takitan ohjaustyön arvoa tuokaan fakta tuskin ainakaan vähentämään pystyy, maailmassa kun on aina tilaa useammallekin mestariteokselle.



Arvio: 5/5



OKURIBITO, 2008 Japani
Ohjaus: Yojiro Takita
Käsikirjoitus: Kundo Koyama
Näyttelijät: Kazuko Yoshiyuki, Masahiro Motoki, Ryoko Hirosue, Tsutomu Yamazaki