Primal (2019)

En taida olla ainut, jota oikeasti alkaa jo kyllästyttämään tämä viimeiset parisenkymmentä vuotta läntisen maailman animaatiokenttää hallinnut persoonaton ja ajan hampaalle kuolettavan altis tietokonepohjainen huttu, jota valtavirran studiot ovat jo nykyisin erikoistuneet tuottamaan liukuhihnalta kolmetoista tusinassa vuosittain sen aidon ja oikean käsinpiirretyn klassisen tyylin sijaan. Onneksi meille harvoille käsityötä arvostaville kapinallisille on aina olemassa tyylitaituri Genndy Tartakovskyn kaltaisia mestareita, jotka ovat koska tahansa valmiita uhmaamaan kohtaloaan tuottamalla käsipelillä ajattominta ja parasta kuviteltavissa olevaa animaatiota, jota hien ja veren voimin on vain koskaan mahdollista tuottaa.

Jaa että kukako? Kyllähän jokainen piirrettyjä seurannut Tartakovskyn tuntee: Mies löi omalaatuisella tyylillään läpi jo 90-luvun kultaisina renessanssivuosina Dexterin laboratorion ja Tehotyttöjen kaltaisten sarjojen parissa. Myöhemmin miekkonen räjäytti pankin 60-luvun kikkailuanimesta ammentaneella legendaarisen tyylitajuisella Samurai Jackilla, mutta viimeiset vuodet maestro on keskittynyt lähinnä Hotel Transylvanian ja sen jatko-osien tuottamiseen. Primalin kohdalla Tartakovsky halusi yksinkertaisesti palata vanhan lempilapsensa pariin, tavoitteenaan yhdistää tässä barbaarisessa toimintapaukussaan kaikkien aiempien luomustensa parhaat puolet ilman niiden heikkouksia.

Tämä saattaakin nyt olla tosi paljon sanottu, mutta omasta mielestäni Primal voi hyvinkin olla joka suhteessa vaikuttavinta ja voimakkainta, mitä Tartakovsky on toistaiseksi milloinkaan urallaan päätynyt luomaan. Barbaarisen taidokkaasti kokoon kursittu Primal huokuu puhdasta laatua jo ensimmäisistä sekunneistaan lähtien – joiden kuluessa maailmaa nähnyt populäärikulttuurin veteraani jo huomaakin helposti Tartakovskyn taideteoksen ilmiselvät esikuvat: Ralph Bakshin Fire and Ice - Tulen ja jään maa, vanhat Conan-sarjakuvat sekä yllättävimpänä kaikista Studio Ghiblin vuosipari takaisin tuottama The Red Turtle, jonka tavoin Primalissakin keskitytään selkeän dialogin ja turhan pälpätyksen sijaan erilaisten miehisen alkuvoimaisten murahdusten ja örähdysten säestämään tyylipuhtaaseen, täydellisyyteen asti viilattuun audiovisuaaliseen tarinankerrontaan ja maestron itsensä omimpaan erikoisalaan: suoraan toimintaan.

Lienee kuitenkin tarpeellista huomauttaa, ettei kyseessä suinkaan ole mikään pienten lasten hupipiirretty vaan aikuisille suunnattu väkivaltainen barbaariseikkailu, jossa veri ja irtojäsenet lentävät komeassa kaaressa jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Varsinainen päähenkilö on dinosaurusten asuttamassa nietzscheläisessä maailmassa elävä nimetön luolamies, jonka perheen hirmuliskot pistävät pilottijakson aluksi poskeensa. Myöhemmin miekkonen lyö hynttyyt yhteen vastaavan kohtalon kokeneen dinosauruksen kanssa, jolloin seikkailu muuttuukin nopeasti klassiseksi buddy-tarinaksi kaikkine käänteineen päivineen.

Tässä tulee kuitenkin koko jutun kova ydin: Primalin kaksikko ei varsinaisesti tavoittele mitään, eikä näiden matka vie minnekään tiettyyn päämäärään, vaan tarinan runko on selvästi ottanut vaikutteita Kinji Fukasakun elokuvista, joiden perinteisimpänä pääteemana on lähinnä hengissä selviytyminen äärimmäisimmissä mahdollisissa olosuhteissa, kuten järjestäytyneen rikollisuuden, dystooppisen yhteiskunnan tai sodan hallitsemassa kaoottisessa ja armottomassa maailmassa. Tartakovskyn barbaariversumin kohdalla selviytyminen tarkoittaa kahden erilaisen hahmon yhteispeliä sekä seikkailua sarjakuvamaisten hirviöiden sekä ali-ihmis- ja apinamiessivilisaatioiden asuttamassa verisessä fantasiamaailmassa, jossa yhden ihmisen tai eläimen selviytyminen vaatii aina jonkun toisen kuolemaa.

Maailmasta tuskin löytyy täysin kuvaavia kielellisiä ilmaisukeinoja Primalin herättämien tuntemusten täydelliseen selittämiseen, mutta silkan hurmeisen räjähtävän toiminnan ja piinaavan jännityksen ohella sarjasta löytyy myös yllättäviä hiljaisempia ja melankolisempia hetkiä – puhumattakaan tuntemuksista, joille ei suomen kielessä ole olemassa erillistä määrättyä kategoriaansa. Tällaiset elämykset kertovat paitsi audiovisuaalisen median kyvystä imaista oikeissa käsissä katsojan mukaansa tavalla, johon mikään muu taiteen muoto ei täysin kykene. Kun tähän yhdistää Tartakovskyn itsensä pikkutarkan visuaalisen taituruuden sekä äänisuunnittelusta vastanneiden tekijöiden selkeän rakkauden työhönsä, tuntui katsoessa kuin itsekin seikkailisi nimettömän päähenkilön mukana jättiläislepakoiden luolassa, kokisi perheensä verisen kuoleman ja tuhoaisi yhdessä raakalaismaisessa orgastisessa väkivallanpurkauksessa kokonaisen ikivanhan sivilisaation takaisin alkutekijöihinsä.

Genndy Tartakovsky on yksi aikamme tyylitajuisimmista animaattoreista, ja Primal on taatusti yksi Tartakovskyn tyylikkäimmistä ja kurkoimmista tekosista about koskaan. Ehkä pienoisena harmina tätä tuskin tullaan saamaan ihan heti lisää, sillä viimeinen jakso luolamiehen ja dinosauruksen seikkailuista päättyy niin tylysti, että ainakaan minkäänlaista suoraa seuraajaa tälle on täysin mahdotonta kuvitella. Itse asiassa Primalin aivan liian pian vastaan tullut armoton päätös taitaakin olla henkilökohtaisesti ainut mainitsemisen arvoinen ryppy rakkaudessa – olkoonkin, että häijyltä turpasaunalta tuntuva lopetus sopii itse sarjan teemaan kuin nyrkki Ransun persiisiin.


Arvio: 5/5


PRIMAL, 2019 USA
Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Käsikirjoitus: Bryan Andrews, Darrick Bachman, David Krentz, Genndy Tartakovsky
Näyttelijät: Aaron LaPlante