The Lighthouse (2019)

En ole vielä tainnutkaan päästä toteamaan, miten positiivisesti elokuvavuosi 2019 itseni yllätti. Jos sitä edellinen leffakausi ei tuottanut suomalaisittain kovinkaan montaa yksittäistä tuttavuutta, jota olisi oikeasti viitsinyt käydä teatterissa asti katsomassa saati sitten kirjoittaa kokonaista arvostelua, tuntui viime vuodelta löytyvän mokomia vaikka kuinka paljon siitäkin huolimatta, että katsoin niistäkin suurimman osan ihan vain mielikuvituksettomasti kotonani. Mutta ajatus kai on tärkein – ja saihan yksi jos toinenkin teos siinä sivussa ilmaista mainostakin.

The Lighthousen näkemistä taisin odottaa kaikista viime vuoden uutuuksista innokkaimmin. Siinä missä olen jaksanut jo toitottaa kyllästymiseen asti jonkun Ari Asterin yliarvostusta, onnistui Robert Eggers vakuuttamaan minut kyvyistään jo The Witchillä, tuolla maittavalla ja omaperäisellä indie-debyytillään, joka lukeutuu viimeisen vuosikymmenen parhaisiin kauhuleffoihin muuallakin kuin vain omassa kieroutuneessa mielikuvituksessani. Kun huhut maailmalta kertoivat Eggersin jo miltei hukkuvan tuoremmaista ohjaustyöstään keräämäänsä ylistykseen ja palkintoihin, tiesin miehen yltäneen jälleen parhaimpaansa. Hyvää kannatti siis odottaa.

The Lighthousen ”juonen” kuvaaminen sanoin onkin sitten kertaluokkaa hankalampi temppu. Lukemani perusteella Eggersin alkuperäisenä tavoitteena oli sovittaa elokuvaksi Edgar Allan Poen keskeneräiseksi jäänyt majakkatarina The Light-house, mutta matkan varrella ajatuksen Tonava virtasi sellaiseen malliin, että lopputulos lähenteleekin jotain Jean Gremillonin The Lighthouse Keepersiä, jonka tavoin Eggerskin on pyrkinyt teoksessaan kuvaamaan kahden yksinäiselle majakkasaarelle asettuneen miehen elämän ankeampia puolia – ja niitäkin hyvin löyhällä vertauskuvallisella otteella kuin kuumehoureessa.

Eggersin majakkapainajaista katsoessa miettii pakosti kerran jos toisenkin, josko koko juttu olisikin silkkaa tyhjänpäiväistä kikkailua vailla järjen häivääkään, mutta sikäli kuin muistan itse Edgar Allan Poen teoksia lukeneeni, pitäisi tästä mielestäni löytyä enemmänkin viittauksia mestarin erinäisiin novelleihin. Erityisesti mielessäni on yksi meren kuohuntaa tunteiden vertauskuvana käyttävä novelli, jonka nimeä en juuri nyt saa palautettua mieleeni. Ehkä helpoimmalla pääsee, kun toteaa The Lighthousen ainakin hengeltään olevan lähellä Poen symbolisempiakin teoksia. Lopusta voi löytää myös suoran viittauksen Prometheuksen legendaan, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että vastaavia pieniä vinkkauksia antiikin klassikoihin on huomaamattani saatettu viljellä jo alusta asti. On se Eggers melkoinen epeli!

Itse asiassa leffan muikea audiovisuaalinen toteutuskin toi suoralta kädeltä mieleeni riipivillä ääniefekteillä ja musiikilla tunnelmaa luoneen Gremillonin teoksen ohella jonkun Carl Theodor Dreyerin, erityisesti Vampyrin ja Jeanne d’Arcin kärsimyksen. Tiettävästi Eggers tiimeineen hakikin tarkoituksella radikaaleilla linssi-, valaistus- ja kuvasuhderatkaisuillaan 30-luvun alun ja 1800-luvun lopun autenttista tyyliä. Kuvaus muistuttaa ratkaisevasti Dreyerin töitä erilaisine hitaine liikkuvine kamera-ajoineen, välillä taas Alfred Hitchcockin Köyden hengessä liikkuva kamera pimenee vain leikatakseen toiseen suuntaan toisaalla, joskus jopa toisessa ajassa rauhallisesti soljuvaan kamera-ajoon kuin kyseessä olisi yksi unilogiikalla etenevä pitkä, tasainen otto. Missään kohtaa Eggersin ja kuvaaja Jarin Blaschken kätten jälki ei tuntunut silkalta kikkailulta kikkailun itsensä vuoksi.

Kuten jo taisin jossain aiemmassa arvostelussani mainita, on Willem Dafoen ja Robert Pattinsonin muodostaman duon yhteispeli mielestäni täysin saumatonta jälkeä, ja lukeutuu sellaisenaan kumpaisenkin kohdalla kevyesti viime vuoden parhaiden näyttelijäsuoritusten kastiin. En aluksi edes meinannut tunnistaa vanhaa merikarhua muistuttavaa parrakasta Dafoeta paksun aksenttinsa takaa, mutta mies pääsee veistelemään tässä monologejaan sellaisella hurmeisella vimmalla, ettei niiden edessä voi kuin kumartaa ja ottaa hatun päästään. On ilo huomata, että vielä nykyäänkin löytyy oikeasti hommansa vakavasti ottavia pienemmän budjetin taidepätkiin erikoistuneita laatunäyttelijöitä. Yhtäkkiä Robert Pattinsonin nolostuttava Twilight-menneisyyskään ei tunnu painavan enää missään, shit happens and then some.

Robert Eggers on hieno mies ja selvästi alallaan äärimmäisen lahjakas kaveri. Toivon mukaan veikkonen myös jatkaa valitsemallaan tiellä tulevaisuudessakin, sillä jos Eggers pystyy tästä vielä paljonkin parantamaan, voi luvassa olla hyvinkin mielenkiintoisia elokuvataiteellisia elämyksiä.


Arvio: 4.5/5


THE LIGHTHOUSE, 2019 USA, Kanada
Ohjaus: Robert Eggers
Käsikirjoitus: Max Eggers, Robert Eggers
Näyttelijät: Robert Pattinson, Willem Dafoe