Arvottomat (1982)

Keitin itselleni kahvia. Seuraavaksi menen varmaan nukkumaan. Mutta sitä ennen vielä sananen tästä nyt jo lajissaan legendaarisesta, väkivahvan Kaurismäen veljesduon ensimmäisestä todellisesta merkkiteoksesta ja kotimaisen elokuvataiteen käännekohdasta, jonka jokaisen itseään vähänkään kunnioittavan suomalaisen elokuvan ja kulttuurin ystävän pitäisi nähdä vähintäänkin kerran elämässään. Ehkä pääsen samalla maistamaan myös tuoretta kahviani ennen kuin se jäähtyy tyystin juomakelvottomaksi.

Matti Pellonpää oli yksi aikansa lahjakkaimmista ja karismaattisimmista kotomaassamme vaikuttaneista näyttelijöistä – nimettömien todistajalausuntojen mukaan myös äärimmäisen rehti ja mukava ihminen muutenkin. Arvottomissa ensimmäisen pääosaroolinsa mukava Matti näyttelee Manne-nimellä kulkevaa pikkunilkkiä, jolla sattuu olemaan velkoja Esko Nikkarin tunnetun jäyhään tyyliinsä tulkitsemalle, vähän isomman luokan liituraitamafiosolle. Yksi asia johtaa toiseen, ja piankos Manne onkin jo tienpäällä ruosteisen koslansa ratissa tutkailemassa suomalaista sielunmaisemaa kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan perässään niin rikolliset kuin poliisitkin.

Tätä ”kaurismäkiversumiin” muutamine vakiokasvoineen ja viittauksineen lukeutuvaa teostaan suunnitellessaan vuosikausia Euroopassa majaansa pitänyt hilpeä veljeskaksikko matkasikin tarkoituksella ympäri Suomea vanhan Volgansa ratissa etsimässä sopivia kuvauspaikkoja ränsistyneistä, tekoaikaan jo purkutuomion saaneista rakennuksista ja tanssilavoista; aiheesta on kirjoitettu kirjoja ja järjestetty kokonaisia taidenäyttelyjäkin. Lopputulosta olisi mielessään helppoa lähestyä audiovisuaalisena elämyksenä vain jonkinlaisena prototyyppinä kumpaisenkin gaiffarin myöhemmin täydellisyyteen hiotulle tyylille lakonisine hahmoineen ja iskelmäpainotteisine taustamusiikkeineen, mutta todellisuudessa maistuvan rehevä kahvin, tupakan, mallasviskin ja pakoputken aromeja yhdistelevä kokonaisuus on jotain aivan muuta.

Edes raikkaan sumppini virkistämänä en kykene palauttamaan päähäni yhtä ainutta sanaa kuvaamaan Arvottomien henkeä ja tyyliä. Joku muu voisi kuvailla sitä yksinkertaisesti kotimaiseksi road movieksi, mutta todellisuudessa Team Kaurismäen voimauttava hengentuotos on valtavan rikas, mutta sujuva yhdistelmä vaikutteita eri maanosista ja genreistä kuin japanilaisten mestarien tuotoksissa konsanaan: silkan road movien ohella Arvottomissa on enemmän tai vähemmän yhdeksi kiinteäksi kokonaisuudeksi fuusioitunutta rutikuivaa komediaa, Jean-Pierre Melvillen rikosleffoja, ranskalaista eksistentialismia ulkopuolisine hahmoineen, ripaus Wim Wendersiä, melankolista romanttista draamaa ja paljon muuta, mutta selkeän suomalaisella identiteetillä höystettynä.

Hazard. Kahvikuppini kertoi minulle Arvottomien olevan vähän kuin Sion Sonon likaisella tavalla kaunis ja runollinen Hazard, mutta Amerikan sijaan Kaurismäen maailmassa Suomi on yksi Iso Omena, jossa päähenkilö tovereineen etsii elämälleen suuntaa ja tarkoitusta – sisäistä itseään. Pienen oluttuopin kokoisen kahvikuppini vieressä nököttävä vajaa maitopurkki haluaa kuitenkin tähdentää, että samalla kyseessä on mitä ilmeisimmin eräänlainen länkkäriväännös lainsuojattomine pyssymiehineen ja peltihevosineen. Suomi ei siis ole vain yksi iso New York, vaan myös pohjoinen villi länsi, ajan ja pääoman muutoksen kourissa kyyhöttävä turvaton rajaseutu jossain kaukana Siperiasta länteen.

Suomi on Hazard.

Maitopurkki puhuu asiaa.

Nyt kun asiaa ajattelen, muistuttaa veljesten elokuva kerrankin enemmän omanlaistaan tekelettä kuin pelkkää näyttävää kokoelmaa muiden mestareiden kikkoja, kuten veljeksistä nuoremman varhaisvuosien töillä on toisinaan pahasti tapana. Niiden vastikkeeksi mukaan onkin sitten toisaalta eksynyt kokonainen tukku Akin käsikirjoitusosaamisen parhaita puolia: legendaarisen älyllisellä ja hauskalla tavalla naseva dialogi yksistään sisältää viittauksia Fjodor Dostojevskin, Albert Camusin ja William Faulknerin kaltaisten kaunokirjallisuuden klassikoiden suuntaan menemättä missään kohtaa täysin överiksi oman intertekstuaalisen kikkailunsa kanssa; Arvottomien lakonisen itseironiset heitot ovat syystäkin jääneet elämään kansan keskuudessa lentävinä lauseina. Team Kahvihetkeni toivoisi vastaavaa positiivista luovaa röyhkeyttä useammaltakin kotimaiselta tekijältä, mutta mestarin jäätyä eläkkeelle moista lienee turha toivoa ainakaan lähitulevaisuudessa.

Sänkyni kutsuu minua, kofeiinin virkistävällä vaikutuksellakin lienee siis rajansa. Katsomishetkellä Arvottomat imi itseni mukaansa silkkana viihdyttävänä kotimaisena rikosleffana, mutta hyvässä seurassa sekä sopivasti väsyneenä ja nälkäisenä se tuntui viimein avautuvan kerros kerrokselta kuin sipuli, paljastuen lopulta yllättävänkin rikkaaksi ja moniulotteiseksi pienen budjetin taideleffaksi. Erilaisten vaikutteiden sutjakkaasta yhdistelystä voi ainakin sanoa, että ratkaisu antaa lopputulokselle ratkaisevasti paitsi syvyyttä ja omaa ääntä, mutta auttaa sitä samalla saavuttamaan erilaisia perinteisten kategorioiden ulkopuolisia tunteita ja tunnelmia, joille ei ole suotta lähdetty keksimään erillisiä nimityksiäkään.

Arvottomat on rautaisella ammattitaidolla tehty laatuelokuva. Sänkyni, kahvikuppini ja maitopurkkini yhtyvät tähän mielipiteeseeni.


Arvio: 4.5/5


ARVOTTOMAT, 1982 Suomi
Ohjaus: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki
Näyttelijät: Aki Kaurismäki, Esko Nikkari, Juuso Hirvikangas, Matti Pellonpää, Pirkko Hämäläinen