Cats (2019)

Andrew Lloyd Webberin klassisen kasarimusikaalin nyt jo vähintäänkin pahamaineinen uutuusfilmatisointi onnistui herättämään sisälläni uinuvan pikkuapinan, jonka on silkasta uteliaisuudesta aina nähtävä, mistä kansa nyt taas kohisee tai on vain kohisevinaan. Tämä kyseinen filmatisointihan on ollut vähintään suunnittelupöydällä jo 90-luvun alusta ja Steven Spielbergin Amblimationin ja myöhemmin DreamWorksin päivistä lähtien, mutta homma ei oikein koskaan ottanut tuulta siipiensä alle ennen kuin vasta viime vuosina, jolloin Universal tarttui tilaisuuteen tuottaa oma jättimäisen kallis näkemyksensä yhdestä henkilökohtaisista suosikkimusikaaleistani suunnilleen koskaan. Vuonna 1998 julkaistusta lähdeuskollisemmasta teatteritallenteesta ilmaisin täysin puolueellisen ja alkuaikojen arkaaisen kuivakan tylsän mielipiteeni jo aiemmin täällä.

Juonta itse elokuvassa ei ole käytännössä sen enempää kuin siinä teatteriversiossa saati sitten T. S. Elliotin runokokoelmassa, johon koko komeus oikeasti perustuu. Varsin yksinkertaisena kehyskertomuksena joukko kissoja on kokoontunut vanhan viisaan kollin luokse kertomaan omasta elämästään ansaitakseen paikan kissojen taivaasta ja mahdollisuuden syntyä uudelleen. Parhaimmillaankin kokonaisuutta voisi kuvailla hahmokeskeiseksi antologiaksi, jossa elämäntarina vain seuraa toisiaan, mutta löyhä juonikokonaisuus tuntuu pysyvän itsessään pystyssä vain vaivoin savisilla jaloillaan. Simpanssi sisälläni on jo nyt varuillaan.

En valitettavasti tosin osaa tai kykene puhumaan Catsista kokonaisuutena kuin lähinnä hypoteettisessa mielessä, sillä itse poistuin teatterista viimeistään tunnin kohdalla. Tunsin kylmän tuskanhien alkavan toden teolla valua karvaista selkääni pitkin jo ensimmäisen vartin kohdalla, mutta koetin sinnitellä loppuun asti silkalla tahdonvoimalla kuullakseni suosikkikappaleeni ”Memoryn”, mutta tyydyinkin lopulta vähemmän kivuliaaseen Spotifyhin ihan vain tylsästi kotosalla. Ei pidä siis olla lainkaan ymmällään, jos kasuaali yleisökin päättää poistua teatterista pitkän aikaa ennen puoliväliä, sillä jos Oscar-voittaja Tom Hooperin neuvottoman kaoottinen ohjaus tai itseään loputtomasti toistava mutatoitunutta suohirviötäkin rumempi visuaalinen ilme ei riitä tappamaan kaikkea iloa Catsista, niin ei sitten mikään.

Ehkäpä kaikista hämmästyttävän epäonnistuneista luovista valinnoista kaikkein typerryttävin ja jo etukäteen puhuttavin oli käyttää erilaisten vanhastaan toimiviksi tiedettyjen kasvomaalausten ja puvustuksen sijaan tietokonegrafiikoilla luotuja, ehkä vähän liiankin realistisia kissankarvoja, korvia ja häntiä, jotka saavat oikeasti lahjakkaat näyttelijät ja tanssijat valjahtamaan söpöjen ja sympaattisten kissojen sijaan epäloogisesti leikkauksesta toiseen kokoaan muuttavaksi, puhtaaksi hyperseksualisoiduksi painajaismateriaaliksi, jonka traumaattisen arpisen muiston pyyhkiytymiseen takaraivosta mennee todennäköisesti aikaa kokonaisen lyhyen ihmisiän edestä. Miettikää asiaa vaikka näin: kansa kohisi ja valitti pahoinvointiaan siitä minuutin pituisesta trailerista, mutta itse leffalla on pituutta melkein täydet kaksi tuntia, siis yli sata kertaa enemmän kuin sillä mainospätkällä. Yli sata kertaa enemmän tuskaa!

Selvästi Universal itsekin ymmärsi menneensä viimeisen kohdalla pahasti metsään, sillä studio päätyi hiljattain tarjoamaan tiettävästi ensimmäisen kerran seitsemännen taiteen historiassa teatterilevityksessä olevaan leffaansa erillistä päivitystä pelkästään tietokonegrafiikoiden korjaamiseksi. Itse uskon tällaisen nolostuttavan PR-onnettomuuden vain paisuttavan Catsin kärsimiä jättimäisiä tappioita entisestään jonnekin Terminator: Dark Faten tasolle, vaikka silkassa laadussa tässä limbotaan joka suhteessa reippaasti senkin alle.

Catsin parissa kärvistely sai sisäisen gorillani takomaan hulluna rintaansa, repimään ensimmäisen käsiinsä osuneen tyrannosauruksen kappaleiksi ja kiipeämään henkisen Näsinneulani huipulle karjumaan silkasta turhautumisesta. Webberin tyylipuhtaan teatterispektaakkelin, tarttuvan musiikin ja lennokkaiden koreografioiden varaan rakennettu musikaali kun ei istu tällaiseen elokuvamuottiin alkuunkaan, vaan valmiiksi asti kuoriutunut tekele on epävireisiltä kuulostavine lauluineen parhaimmillaankin niin täydellinen katastrofi, että koko projektin etenemistä piirustuspöydiltä valmiiksi parituntiseksi jytkyksi asti voi selittää vain jollain isokenkäisellä paviaanialfalla lauenneella äkillisellä psykoottisella kohtauksella, jota kukaan ei jälkikäteen kehdannut kyseenalaistaa. Lopputuloksessa on vähemmän kuituja ja ravinteita kuin kuoritussa banaanissa.


Arvio: 0.5/5


CATS, 2019 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Tom Hooper
Käsikirjoitus: Andrew Lloyd Webber, Lee Hall, Tom Hooper, T.S. Eliot
Näyttelijät: Francesca Hayward, Ian McKellen, Idris Elba, James Corden, Jason Derulo, Jennifer Hudson, Judi Dench, Rebel Wilson, Taylor Swift