Holy Motors (2012)

Mikäli arvon lukija on ikinä vaikka sitten silkkaa uteliaisuuttaan vaivautunut tutustumaan internetin ”kummia ja surrealistisia elokuva” -keskusteluihin tai aihetta sivuaviin listauksiin, lienee Leos Caraxin kulttikummailu jo ennestään tuttu juttu ainakin nimensä puolesta – ja todennäköisesti myös vain siitä, sillä tällaisia vähän herkumpia tekeleitä harvoin näkeekään fyysisenä kappaleena muualla kuin syrjäisimpien kaupunginosien kaikkein syrjäisimmissä divareissa sekä kyberavaruuden pimeimpien ja likaisimpien rajaseutujen tarjoamissa suoratoistopalveluissa. Luvassa onkin siis jälleen kulttuurikatselmus, joka ei missään tapauksessa tule sopimaan kaikille, vaan on tuomittu ajasta ikuisuuteen jakamaan kansaa rintamalinjojen eri ääripuoliskoille: tavallisiin ihmisiin sekä meihin hienosteleviin elitistituhmeliineihin, jotka ryystämme juustomme alas punaviinillä sekä työn orjien hiellä ja kyynelillä!

Kasuaaleille katsojille Holy Motors saattaakin olla mitä kryptisintä salatiedettä, mikä ei toisaalta ole ihmekään, sillä käytännössä se on tarkoituksella vähän sitäkin... Caraxin visioissa kuitenkin on oma omituinen juonentapaisensa, mutta se vain on sattuneista syistä vähän vaikea selittää auki. Käytännössä se kuvaa Oscarina tunnetun erikoisen ranskalaisen herrasmiehen päivärutiineja aamusta iltaan episodimuodossa. Meikkausta harrastavalla miekkosella sattuu olemaan paha tapa vaihtaa päivän mittaan lennossa hahmosta toiseen: yhdessä vaiheessa Oscar nähdään parrakkaana menninkäisenä, toisessa spandex-asuun puettuna digimallina ja niin eteenpäin. Tunnelma ja tyyli Caraxin teoksessa heittelee rajusti laidasta laitaan, mutta tietty velmu gallialainen itseironia loistaa taukoamatta läsnäolollaan.

Olen eläessäni nähnyt ”muutaman” surrealistisen elokuvan, ja mielestäni perinteinen kompastuskivi tällaisessa kikkailussa on ihmisten taipumus alkaa näperrellä erilaisten näyttävien temppujen parissa silkasta näpräilyn ilosta. Tietenkään en tätä erikseen mainitsisi, ellei Holy Motors mielestäni tähän sortuisi toisinaan itsekin. Carax itse on kuvannut leffaansa jonkinlaiseksi löyhäksi kertomukseksi yhteiskunnan digitalisoitumisesta ja anonymiteettiin sidoksissa olevan sosiaalisen median noususta, mihin Oscarin ulkoisen hahmon jatkuva vaihteleminenkin olennaisesti liittyy. Itse näin tässä samalla viittauksen Shakespearen klassiseen ”maailma on näyttämö” -lausahdukseen sekä lukiopsykologiastakin tuttuun rooliteoriaan, jonka mukaan erilaisten aika- ja tilannekohtaisten roolien omaksuminen on ihmisen käyttäytymisen keskiössä.

Holy Motors ei välttämättä ole erityisen hauska tai viihdyttävä teos, mutta sen ei tarvitsekaan olla. Useimmille tällaisista aivoituksista nauttiville todennäköisesti riittää, että se on kaikin puolin erinomaista ja taatun persoonallista audiovisuaalista jälkeä, jonka pystyy kaikessa avoimuudessaan tulkitsemaan miten päin tahansa sekä katsomaan lukemattomia kertoja löytäen loputtomasti uudenlaisia havaintoja ja yksityiskohtia – lopullista oikeaa näkökulmaa ei kaikessa yksinkertaisuudessaan ole olemassakaan. Tässä onkin surrealismin ja hallitsemattoman häröilyn todellinen kauneus, mutta itse olisin jäänyt kaipaamaan tarinalta kertaluokkaa konkreettisempaa ja johdonmukaisempaa sanottavaa silkan unenomaisuuden tueksi – jotain, jollaista ”genren” suvereeni mestari Alejandro Jodorowsky on opettanut happoisimmillaan ja surrealistisimmillaankin itseni arvostamaan.


Arvio: 4/5


HOLY MOTORS, 2012 Ranska, Saksa
Ohjaus: Leos Carax
Käsikirjoitus: Leos Carax
Näyttelijät: Denis Lavant, Edith Scob, Elise Lhomeau, Eva Mendes, Jeanne Disson, Kylie Minogue