Gargoyles (1994-1997)

Disney-leffoista ja -televisiosarjoista kirjoittaminen saa tuntemaan itsensä niin kauhean vanhaksi ja raihnaaksi, mutta joskus on vain pakko. Luin joskus erään mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten Disneyn johto ei aluksi halunnut julkaista firman tuotoksia ollenkaan videokasetilla, sillä nämä pelkäsivät moisen massatuotannon halventavan brändin arvoa. Muutaman koejulkaisun jälkeen mieli kuitenkin muuttui, ja Disney päätyi julkaisemaan koko kataloginsa moneen kertaan erilaisina tallenteina hamaan ikuisuuteen asti. Eikä siinä kaikki, sillä jossain vaiheessa johtoporras laski tekevänsä huipputilin alkamalla tuottaa koko joukon suoraan videolla julkaistavia nyt jo pahamaineisia halpisjatko-osia, joiden menestyksen seurauksena koko viihdeimperiumi onkin degeneroitunut meidän päiviimme silkaksi hirviömäisen laiskaksi ja riskittömäksi jatko-osa- ja remake-automaatiksi, joka tuntuu vain voimistuvan ja vahvistuvan, mitä vanhemmaksi se elää.

En yleensä ole kovin nostalginen, mutta kaipaan vilpittömästi vanhoja hyviä aikoja, jolloin maailman johtava viihdejyrä vielä uskalsi tehdä jotain oikeasti rohkeaa, luovaa ja massasta poikkeavaa. Gargoyles on huikea testamentti tuolle kauan sitten kadonneelle maineen ja kunnian täyttämälle aikakaudelle, jonka kauniilla henkisellä ja taiteellisella perinnöllä vanha tuttu hiirulaiskorporaatiomme yhä edelleen pyrkii häpeilemättömästi ratsastamaan. Gargoyles syntyi aikana, jolloin käsinpiirretty animaatio koki renessanssin, huikeaa mestariteosta pukkasi joka ilmansuunnasta ja kaikille kohderyhmille, eikä vastaavaan piirrettyyn euforiaan ole jälkikäteen ollut enää paluuta kuin muistoissa. Löydän henkilökohtaisesti tuolta ajalta edelleen helmiä, joista en olisi mukulana osannut unelmoidakaan. Gargoyles on yksi tällaisista huippuunsa asti viritetyistä, mutta monelta valitettavan unhoon jääneistä genrensä timanttisimmista taideteoksista.

Sarjan pääklaanin gargoilit.

Kaikkein ironisinta Gargoylesissa on, että paperilla koko juttu on niin typerä ja lapsellinen, ettei sen pitäisi juonellisesti kaiken järjen mukaan toimia ollenkaan, mutta toisinpa on asiain laita. Sarja seuraa joukkoa New Yorkissa eläviä muinaisia gargoileja, myyttisiä päivällä kiveksi muuttuvia olentoja, jotka muinoin suojelivat skotlantilaista Wyvernin linnaa viikingeiltä ennen petoksen uhriksi joutumistaan ja tultuaan kiveksi kirotuiksi, kunnes tuhoutuneen linnan jylhät tornit jälleen kurottaisivat korkealle kohti nousevan auringon kajoa. Nykyajassa gargoilit taistelevat koko joukkoa erilaisia mekaanisia ja maagisia kummajaisia vastaan yhdessä naispuolisen poliisin kanssa, joka muodostaa johtavan gargoilin, Goliathin, kanssa eräänlaisen ”kaunotar ja hirviö” -tyylisen parivaljakon.

Periaatteessa Gargoyles on valtaisa kokoelma kaikkia mahdollisia lajityyppinsä pölhöimpiä kliseitä Batmanista Turtleseihin, mutta yhdistettynä yhteen genrensä huikeimmista käsikirjoitus- ja animaatiotiimeistä kokonaisuus kykenee nousemaan helposti kautta aikain parhaiden animoitujen televisiosarjojen joukkoon. Gargoylesia varten tekijät esimerkiksi loivat kokonaisia jättimäisiä mytologioita ja kronologisia juonikokonaisuuksia, joiden mallina käytettiin William Shakespearin tuotantoa, keskiaikaisia legendoja ja kelttiläistä mytologiaa. Itse menisin vertaamaan Gargoylesia suoraan johonkin Marvel Cinematic Universeen, mutta sillä erotuksella, että Gargoylesin maailmassa ja hahmoissa on helposti valovuosien verran enemmän persoonallisuutta ja syvyyttä kuin yhdessäkään niissä tehosteräiskinnöissä.

Osaa pahiksetkin rakastaa.

Erityisesti pidin Gargoylesissa sen eeppisistä ja jättimäisistä juonirakennelmista, joiden pelkkä pohjustaminen saattaa kestää kymmeniä jaksoja ja edetä samanaikaisesti useammassa eri aikatasossa. Kun joku hahmo oppii jotain uutta tai muuttuu, muutokset myös säilyvät jatkossa ja vaikuttavat samalla muuhun kokonaisuuteen. Tämä myös tarkoittaa sitä, että tarinan edetessä ystävistä voikin tulla vihollisia ja vihollisista ystäviä, haavoittuneet hahmot paranevat vähitellen ajan kuluessa ja kuolleet pysyvät kuolleina. Pelkästään hahmojen motiiveilla kikkaillaan ja niitä käännetään ylösalaisin etenkin alkujaksoissa sellaiseen tahtiin, ettei tekijöille voi kuin hattua nostaa ja toivoa onnea ja menestystä – William Shakespearen eeppiset näytelmät ovat nimittäin toimineet esikuvana myös Gargoylesin dramaattiselle kerronnalle.

Yksi gargoilien arkkivihollisista on ihmisten joukkotuhoa janoava naisgargoili nimeltä Demona, joka säilyi hengissä Wyvernin linnan tuhosta. Eräässä vaiheessa nähdään pitkä ja monimutkainen tarinakokonaisuus, jossa kirjaimellisesti kuvataan kuinka Goliathin rakastajattaresta ja liittolaisesta kasvoi ihmisten suojelijan sijaan silkasta kostonhimosta elinvoimansa saava hirviö. Eräässä jaksossa tulevaisuuden Demona matkaa menneisyyteen kohtaamaan nuoren, hyvän minänsä vain joutuakseen tämän kanssa kaksintaisteluun ja hävitäkseen. Taistelu on kuitenkin turhaa, sillä gargoilien historiaa ei voi muuttaa, joten vaikka hyvä voittaakin pahan kaksinkamppailussa, voittaa paha itse sodan.

New Yorkin toinen gargoiliklaani.

Sanat eivät riitä kuvailemaan Gargoylesin mahtavuutta sen noustua siivilleen. Minusta onkin erittäin kuvaavaa, että listattaessa sen parhaita jaksoja tyypillisesti päätyy vähintään 50 episodia pitkiin eeppisiin listauksiin, kun itse sarja on vain seitsemisen kymmentä jaksoa pitkä. Ehkäpä oma henkilökohtainen suosikkini löytyy nälkävuosien pituiselta toiselta tuotantokaudelta, jossa yksi hahmoista joutuu hyväksymään oman kuolevaisuutensa. Kyseessä on varsin tyypillinen sarjan tarina, joka alkaa mahdollisimman tyhmällä ja sarjakuvamaisella idealla, mutta kasvaa loppua kohti yhä eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi. Tässä episodissa hahmo manaa Anubiksen, egyptiläisen kuolemanjumalan, ihmisten maailmaan hieroakseen tämän kanssa kauppoja, mutta tuleekin vahingossa päästäneeksi valloilleen voimia, joita ei kykene hallitsemaan. Koko saagan eeppisimmässä ja synkimmässä jaksossa on myös sen optimistisin sanoma: Kuolema kohtaa jokaisen kuninkaasta orjaan, kuolema ei syrji eikä ota vastaan lahjuksia. Kuoleman jumalan silmissä ei ole etuoikeutettuja, kukaan ei voi huijata kuolemaa tai palata takaisin elävien kirjoihin. Siksi kuolema on oikeudenmukaisinta ja tasa-arvoisinta tässä maailmassa.

Uskoisitteko, että edellinen nähdään ja kuullaan siis Disneyn tuottamassa piirretyssä televisiosarjassa. Joskus vanhaan hyvään sankareiden, kuninkaiden ja animaation kulta-aikaan viime vuoden Leijonakuninkaan kaltaisen pelkuruuteen asti laiskan ja mielikuvituksettoman käytetyn kierrätysvaipan tuottanut pulju oikeasti teki myös tällaista kamaa!

Goliath ja Demona.

Gargoyles on jotain niin eeppistä ja suurta, etten todennäköisesti saa tätä arvosteluakaan pysymään inhimillisissä mittasuhteissa, mikäli aion likimainkaan saada selitettyä, miksi tämä on oikeasti niin hyvä kuin se on. Muutamia loppupään selviä fillerijaksoja lukuun ottamatta en keksi sarjasta muuta napisemista kuin pahasti flopanneen, tyngäksi jääneen kolmannen tuotantokauden, joka syntyi Disneyn suorittaman uudelleenjärjestelyn seurauksena firman siirrettyä sarjan tuotannon kokonaan uudelle tiimille, jolla ei ollut aikaa tai kokemusta tällaisen eepokseen toteuttamiseen. Käytännössä koko juttu sopiikin jättää ihan suosiolla kahteen kauteen, sillä toisen tuotantokauden lopussa kaikki vähäisimmätkin juonenpätkät nidotaan niin siistiin pakettiin, ettei siitä olisikaan ollut mihin jatkaa.

Mutta hei! Unohdin mainita sanasen Gargoylesin kertakaikkisen upeasta viiden tähden arvoisesta ääninäyttelystä, joka pystyy haastamaan helposti minkä tahansa muun sarjan ja elokuvan vastaavan parhaimmiston miltä vuosikymmeneltä tahansa. Goliathina kuultavalla, Mass Effectin Andersonina paremmin tutulla Keith Davidilla on taatusti maailman komein, miehekkäin ja dominoivin baritoniääni, jota kaveri osaa myös käyttää edukseen täydellisesti. Lähes jokainen vähäisempikin sivuhahmo on todellisuudessa tuttu vähintään jostain vieläkin suuremmasta franchisesta, videopeleistä tai elokuvista, kuten John ”Gimli” Rhys-Davies ja kokonainen armeija Star Trekin eri inkarnaatioiden näyttelijöitä lähtien vaikka Brent Spinerista, Jonathan Frakesista, Michael Dornista, Marina Sirtisistä ja monesta muusta. Gargoylesista saisikin hyvän juomapelin naukkaamalla aina kun törmää Star Trekin näyttelijöihin.

Huhhuh, mitä menoa. Mutta edellistä listaa vierailevista tähdistä voisi jatkaa loputtomiin. Tim Curry hulluna tiedemiehenä? Check! Mark Hamill ja Paluu tulevaisuus -leffojen Biff äänessä? Check! Jim “Leijonakuninkaan hullu hyeena” Cummings? Check! Jostain kumman syystä Patrick Stewartia ei tähän saatu mukaan, mutta mitäpä väliä kun rosteri on jo näin jumalaista jälkeä! Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä tuotantopuolella häärää vieläpä erikseen koko joukko Batmanin nimekkäimpiä tekijöitä, kuten Frank Paur ja Bruce Timm. Laadusta sen myös huomaa!

Immeiset ovat muuttuneet gargoileiksi!

Pyhä Jeesus! Gargoyles on kertakaikkisen tajunnanräjäyttävää mahtavuutta. Ilman muutamia vähän hupsuja lapsuksia tämä voisikin olla kaikkien aikojen komein ja viihdyttävin televisiopiirretty ainakin omasti mielestäni - huikaiseva reliikki kaukaisilta ajoilta, jolloin vielä tehtiin tällaista monumentaalisen kunnianhimoista animaatioviihdettä rakkaudella ja suurella sydämellä. Oi, kunpa vain Disney vielä joskus intoutuisi tekemään edes likimain jotain näin inspiroitunutta ja kaunista. Oikea tahtotila yhdistettynä lähes rajattomiin resursseihin voisi tuottaa jotain vielä Gargoylesiakin suurempaa ja eeppisempää. Taitaa kuitenkin olla turha unelmoida mistään sellaisista, joten katson vain tämänkin uudestaan niin monta kertaa, että lopulta kyllästyn ja keksin jotain muuta – tai sitten vain dementoidun ja alan jo vanhuuttani vaipua Anubiksen huomaan.

Disclaimer: Joku profeetta jossain on joskus tuominnut Gargoylesin keskinkertaiseksi animaatioroskaksi, joka nyt vain sattuu olemaan kaikenlaisten fantasianörttien suuressa suosiossa. Ilmeisesti minäkin sitten olen "sellainen fantasianörtti", joten kaikki allekirjoittaneen ilmoille laukoma ylenpalttinen suitsutus kannattaa huomioida lähinnä subjektiivisena itseilmaisuna tai arvostelun muodon saaneena sisäisenä monologina, eikä itse sarja todennäköisesti voikaan olla kaikkien mieleen. Sori siitä.


Arvio: 5/5


GARGOYLES, 1994 USA
Ohjaus: Bob Kline, Dennis Woodyard, Frank Paur, Kazuo Terada, Saburo Hashimoto
Käsikirjoitus: Brynne Chandler Reaves, Cary Bates, Eric Luke, Gary Sperling, Lydia Marano, Michael Reaves
Näyttelijät: Bill Fagerbakke, Clancy Brown (I), Edward Asner, Frank Welker, Jeff Bennett, Jim Cummings, John Rhys-Davies, Keith David, Salli Richardson-Whitfield, Thom Adcox-Hernandez, Tim Curry