Vanhat tarinat (1946)

*Varoitus! Tämä elokuva edustaa puhdasta pahuutta ja saattaa myrkyttää sinunkin sielusi.*

Menin toissa päivänä auttamaan unkarilaista naapuriani erään miekkosta huolestuttaneen seikan suhteen, ja palkkioksi kaverilta sain tällaisen pikkuisen pullon valkoviiniä. Koska en noin muuten harrasta kylillä liehumista enkä halua päästää hyvää janojuomaa hukkumaankaan, päätin omaksi huvikseni kehittää iltani ratoksi mukavan juomapelin, jossa etsin tarkoituksella käsiini kieroimman ja rasistisimman pirulaisen jota maa päällään kantaa, ja naukata suullisen aina kun näen tai kuulen jotain oikeasti törkeää tai loukkaavaa. Olin kahden vaiheilla Disneyn Vanhojen tarinoiden ja natsi-Saksan Ikuisen juutalaisen välillä – päädyin lopulta ensimmäiseen, onhan sen esittäminen koko perheen viihteeseen erikoistuneelle tekijälleen poikkeuksellisesti kiellettyä käytännössä kaikkialla. Viime aikoina on puhuttu jopa kokonaan sensuroidun ja uusiksi leikellyn poliittisesti korrektimman näkemyksen julkaisusta, joten kyseessä on oltava todella helvetillinen ja traumatisoiva tekele.

Vanhat tarinat sijoittuu syvän etelän plantaaseille Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen myöhäisviktoriaaniseen aikaan. Vauraan valkoisen perheen poika jätetään kesäksi isovanhempiensa luokse tämän eripuraisten vanhempien muutettua eroon toisistaan. Perheensä ankean tilan ymmärrettyään poika päättää karata kotoaan takaisin isänsä luokse, mutta matkan varrella tämä tuleekin törmänneeksi plantaaseilla työskenteleviin ja asuviin entisiin mustiin orjiin, joiden kanssa nassikka myös sattuu ystävystymään. Mustista hahmoista keskeisessä osassa on tunnetusti James Baskettin ikimuistoisella tavalla tulkitsema huoleton ja viisas Remus-setä, joka kertoilee lapsille Aku Ankka -sarjakuvista tuttuja tarinoita Veli Kanin, Veli Nallen ja Mikko Repolaisen törmäilyistä sekä laulaa Oscarin arvoisesti ”Zip-a-Dee-Doo-Dah” -ikivihreän.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun blackfacea käyttävä Hitler-viiksinen Mikki Hiiri ratsastaa kaupunkiin, orjuus palautetaan voimaan ja iloiset valkoiset lapsetkin paljastuvat Gestapon kataliksi agenteiksi. Sitten kaikki laulaen onnellisina valkoisen miehen alaisina yötä päivää ahertavat, korostetun rumina ja lapsekkaina kuvatut mustat syövätkin loppuajan pelkkää vesimelonia minkä puuvillapeltojen kaitsemiselta ehtivät, kirjaroviot palavat ja sudet ulvovat ”Eerikaa”. Sitten Ku Klux Klan polttaa muutaman ristin, marssimusiikki raikaa, tosielämän mustilta riistetään loputkin kansalaisoikeudet ja…

No ei vaiskaan. Todellisuudessa animaatiota ja näyteltyä materiaalia yhdistelevä Vanhat tarinat on ihan tavallinen lapsille suunnattu sentimentaalinen Disney-musikaali, jossa lauletaan ystävyydestä sun muusta vastaavasta. En suin surminkaan keksi, miksi joku haluaisi tällaista teosta mennä luonnehtimaan erityisen rasistiseksi tai loukkaavaksi, sillä tiettävästi Disneyllä niitä alkuperäisiä 1800-luvun puolivälin Remus-sedän tarinoitakin reivattiin tarkoituksella vielä vähän modernimpaan ja suvaitsevaisempaan suuntaan, vaikka nekin mokomat olivat nimenomaan orjuutta ja rotusortoa vastustaneen kaverin julkaisemia ja perustuivat suoraan afroamerikkalaisiin kansantarinoihin – eivät valkoisen herrarodun orjafantasioihin!

Suoraan sanottuna Vanhojen tarinoiden suurin synti ei mielestäni olekaan rasismi vaan suoranainen pitkäveteisyys, joka saa jo melkein toivomaankin jonkinlaista räväkämpää sisältöä. Äärimmäisen vaaralliseksi ja pirullisen syrjiväksi leimattu, steriiliyteen ja imelyyteen asti turvallinen tekele tuntuukin lässähtävän nimenomaan keskittyessään latteiden ja unohdettavien valkoisten hahmojensa sielunelämään. Maailman kohutuin, kamalin ja kaikin mahdollisin kuviteltavissa olevin tavoin rasistisin elokuva esittääkin afroamerikkalaisen vähemmistön erityisen positiivisessa ja sympaattisessa valossa. Ironiamittarini räjähti just.

Vanhat tarinat ei varsinaisesti olekaan kauhean kaksinen teos oikein millään mittarilla, edes itsessään korkeatasoinen animaatio ei ole istunut kovinkaan hyvin näyteltyyn osuuteen, vaikka ruorissa on ollut aikansa animaattorien kerma Milt Kahlista ja kumppaneista lähtien. Teknisesti isoimmaksi ongelmaksi muodostuukin tällä kertaa, että näyteltyä osuutta on jouduttu liiaksi yksinkertaistamaan ja suoraviivaistamaan animaattorien työn helpottamiseksi, mutta toisaalta kaksiulotteisilta piirroshahmoilta puuttuu kaikenlainen syvyys ja varjostukset, jotka näytellyillä hahmoilla luonnollisesti löytyy. Edesmennyt animaattorilegenda Richard Williams kommentoi taannoin, että oli jo kertaalleen kieltäytymässä Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?in huippupestistä pelkästään tämän esityksen perusteella, mutta muuttikin onneksi lopulta mielensä.

Maailmassa on taatusti monta tusinaa oikeasti provokatiivisempaa ja kohutumpaakin valtavirran elokuvaa, mutta Vanhoista tarinoista erityisen kiehtovan tekee sen herättämä keskustelu nykypäivänä epäkorrektina ja kiusallisena pidetyn taiteen ja historian kieltämisen sekä molempien jälkikäteen tehdyn muokkaamisen moraalisesta oikeutuksesta. En henkilökohtaisesti pidä kummankaan käpälöintiä milloinkaan erityisen perusteltuna, enkä etenkään tällaisen teoksen kohdalla, jossa ei päällisin puolin näyttäisi koskaan olleenkaan mitään erityisen pahaa tai kiellettyä muualla kuin niiden valikoitujen vainoharhaisten kiukuttelijoiden ja elämäntapaloukkaantujien korvien välissä. Väitänkin täysin vakavalla naamalla, että suurin osa tästä nykypäivänäkin kohisevista hysteerikoista ei ole itse leffaa ikinä nähnytkään vaan juossut vain sokeana vauhkoontuneen lauman mukana vailla järjen häivää.

Katsokaa itse niin näette.

Avaamattomalle valkoviinille pitää toisin sanoen keksiä jotain parempaa käyttöä...


Arvio: 2/5


SONG OF THE SOUTH, 1946 USA
Ohjaus: Harve Foster, Wilfred Jackson
Käsikirjoitus: Bill Peet, Dalton S. Reymond , Joel Chandler Harris, Maurice Rapf, Morton Grant, Ralph Wright, Vernon Stallings
Näyttelijät: Bobby Driscoll, Hattie McDaniel, James Baskett, Luana Patten, Lucile Watson, Ruth Warrick