Belladonna of Sadness (1973)

Niin mielenkiintoista kuin 60- ja 70-lukujen psykedeelinen japanilainen anime onkin, löytyy kyseistä genreä maailmasta aivan liian vähän, jotta siitä voisi vetää mitään syvällisempiä johtopäätöksiä. Belladonna of Sadness on Osamu Tezukan ja Eiichi Yamamoton ideoiman eroottisen taidekokeilun kolmas ja viimeinen osa, joka veti muinoin silkassa kunnianhimossa niin komealla tavalla yli ja överiksi, ettei Japanista saati sitten sen ulkopuolelta löytynyt kuin hyvin marginaalinen yleisö sitä kokemaan. Lopulta koko studio ajautui sen myötä taloudelliseen ahdinkoon, eikä mitään vastaavaa ole tietääkseni enää näihin päiviin asti lähdetty edes yrittämään.

Miten uniikki ja lennokas Belladonna of Sadness sitten on? Sanotaan vaikka näin: Jos Yamamoton kaikkia kuviteltavissa olevia inhimillisiä rajoja rikkovan teoksen dubbaisi jollakin muulla kielellä kuin japaniksi, itse teosta tuskin itämaiseksi hevin uskoisikaan. Japanilaiseksi animeksi kyseessä on niin reippaasti omia vakiintuneita kliseitään ja temppujaan kiertävä taiteellinen elämys, että tätä voi jo suositella niillekin, jotka eivät muuten genren tuotoksista välittäisikään. Itse en Belladonna of Sadnessiä luonnehtisikaan enää edes animeksi, vaan yleisesti äärimmäisyyksiin asti omanlaisekseen tyylillisesti kansainvälisiä vaikutteita sekoittavaksi art house -animaatioksi sekä Yamamoton itsensä magnum opukseksi.

Belladonna of Sadnessia lieneekin helpompi lähestyä aluksi sen suorien vaikutteiden kuin varsinaisen juonen kautta, sillä – sanotaan nyt suoraan – juonta tässä ei oikeasti ole kuin nimeksi, ja sekin vähä on kerrottu pitkälti tajunnanvirtamaisen abstraktin visuaalisen ilotulituksen välityksellä. Ensinnä mieleen Belladonnaa katsoessa tuli koko joukko uusia ja vanhoja eurooppalaisia taiteilijoita, kuten Gustav Klimt, Moebiuksen eroottisemmat sarjakuvat sekä tarotkorttien klassiset kuvitukset, mutta niiden lisäksi Yamamoto on imenyt selvästi vaikutteita itämaisesta zen-taiteesta ja akvarellimaalauksista. Silkan liikkuvan kuvan ohella tarinaa kuljetetaankin monesti pelkkien käsin maalattujen staattisten kuvien, luonnosmaisten piirrosten sekä taustalla lähes tauotta raikaavan italialaisvaikutteisen progen sekä krautrockin voimalla.

Sanoinhan, että tätä voi olla vähän vaikea selittää auki, mutta uskokaa pois: parhaimmillaan Belladonna of Sadness lipuu silkassa happoisuudessaan ja mielikuvituksellisuudessaan Alejandro Jodorowskyn kaltaisten surrealismin mestareiden näkemysten arkijärjeltä vapaissa henkisissä sfääreissä. Viimeistään puolivälin mailla tulevan pitkän surrealistisen montaasin kohdalla katsojan tajunta alkaa sulaa sateenkaarenväriseksi mössöksi kaikesta upean rajoittamattomasta luovuudesta, jota Yamamoto taiteilijakollegoineen on sienipöllyissään keksinyt paperille taikoa. Tällaisia taideteoksia katsoessa tuntuu itsekin saavansa jotain mystistä energiaa, kuin lähestyisi jotain buddhalaista valaistumista tai lähtisi lentoon kohti taivaan portteja.

Puhutaanpa sitten lyhyesti koko komeuden yhteen nivovasta löyhästä juonirakennelmasta, joka siis perustuu muuaan feministiseen noitavainoista kertovaan kirjaseen. Tarinan päähenkilö on kaunis ja hekumallinen nainen, joka raiskataan tarinan alussa ja joka päätyy pyytämään itseltään paholaiselta taikavoimia muuttaakseen maailmaa. Eroottis-psykedeelinen odysseia luonnollisesti heijastaakin aikansa radikaalin seksuaalivallankumouksen henkeä: Lopussa väläytellään, että kyse onkin vain pienestä osasta paljon suurempaa ja ajattomampaa vallankumouksellista taistelua, joka huipentuu… niin mihin? Modernin feminismin nousuun? Uuteen vallankumoukseen? Seksuaaliseen vapautumiseen?

Belladonna of Sadness on elämys, jolle on vaikeaa keksiä mitään suoraa vertailukohtaa edes kiivaimpien hippivuosien värikkäästä elokuvatarjonnasta. En tiedä mitä tajuntaa laajentavia aineita Japanin juomavesissä näihin aikoihin liikkui, mutta näiden tekijöiden luovaa hulluutta ei voi nykypäivänäkään kuin varauksettomasti ihailla. Osamu Tezuka päätti jo kesken käsillä olevan elokuvan nälkävuosien pituisen tuotantoprosessin vetäytyä takaisin sarjakuvien pariin, kun taas Eiichi Yamamoto jatkoi menestyksekästä uraansa Toein Space Battleship Yamaton parissa ja jäi eläkkeelle vuonna 1991. Osamu Tezuka itse kuoli syöpään 60-vuotiaana vuonna 1989.


Arvio: 5/5


KANASHIMI NO BERADONNA, 1973 Japani
Ohjaus: Eiichi Yamamoto
Käsikirjoitus: Eiichi Yamamoto, Yoshiyuki Fukuda
Näyttelijät: Aiko Nagayama, Katsuyuki Itô, Tatsuya Nakadai