Joker (2019)

Jokohan sitä uskaltaisi itsekin jo kirjoittaa pari painavaa sanaa Jokerista, tuosta aikamme puhutuimmasta ja kohutuimmasta sarjisleffasta? Heti ensimmäisten trailereiden julkaisun jälkeen sosiaalisen median loputtomien kahakoiden, nujakoiden ja verbaalisten verilöylyjen myrskyn silmään osuneella teoksella kun tuntuu olevan paha tapa vetää magneetin tavoin puoleensa jos jonkinlaista kylähullua blogeja roskastamaan, joten vaikka tehtävästä jotenkin muodollisen kunnialla suoriutuisikin, saattaa edessä olla (jälleen) kommenttiosion väliaikainen sulkeminen puhurin puhaltaessa vihdoin myös tänne allekirjoittaneen peräkammarin puolelle.

Kirjoitushetkellä Joker taitaa muutaman kuukauden teatterikierroksillaankin kiipiä jo reippaasti yli miljardin dollarin lipputulojen yhtenä harvoista viime vuoden uutuusleffoista, jotka ovat pystyneet haastamaan tasapäisesti Disneyn galaktisen imperiumin mittasuhteisiin paisuneen viihdemonopolin – vieläpä ajallemme poikkeuksellisesti ilman latiakaan kiinalaista rahaa. Tekijät voinevat kiittää menestyksestään ainakin täydellistä ajoitustaan, sillä pelkästään länsimaista löytynee jo nyt tarpeeksi steriilimpään menoon, poliittiseen korrektiuteen ja tympeään tehostevyöryyn kyllästynyttä yleisöä vaikka tykötarpeiksi tällaisille vähän rapeammille visioille. Kun edelliseen yhdistää vielä ohjaajan omat angstiset ulostulot sekä valtavirtamedian ja Twitter-hipstereiden hilpeän meuhkaamisen, luulisi vähintään yhtä turhautuneen kohdeyleisön laskevan jo alleen.

Jokeri on kertomus taikuri Simosta ja Kirstistä, jotka kiertävät Suomea tekemässä taikatemppuja lapsille ja… No ei vaiskaan, vaan kyseessä on jälleen yksi perinteinen syntytarina. Klovnina työskentelevä Arthur Fleck on äitinsä luona asusteleva kaveri, joka ottaa niin henkisesti kuin fyysisestikin turpaansa kotona, kotimatkalla ja vaikka sitten työpaikallaankin milloin kohdalle osuneelta nuorisolta, milloin television suosikkikoomikolta. Yhteiskunnasta syrjäytynyt yksinäinen ulkopuolinen ei juuri hyvää ja tervettä päivää elämässään näe, mutta jossain vaiheessa hilpeämmälläkin veikkosella katkeaa takaraivostaan se kuuluisa viimeinen miestä hirviöstä erottava lenkki, ja yhden ihmisen kostoretki rappeutunutta ja mätää yhteiskuntaa vastaan voi alkaa. Ainut kysymys on, kuka nauraa viimeiseksi?

Jos pitäisi alkaa heittää kolikkoa ja veikata Jokerin varsinaista kohdeyleisöä, sanoisin sen olevan teini-iän ylittänyt kiukkuinen nuoriso, joka ei varsinaisesti ole kovinkaan syvällisesti perehtynyt viime vuosikymmenten keskeiseen elokuvatuotantoon tai sitten vain 70-luvun New Yorkin nuhjuisia ghettoja nostalgisoivat ikämiehet. Muutenhan nimittäin katsoja huomaisi välittömästi Jokerinkin olevan noin 90% silkkaa Martin Scorsesen vanhempien likaisempien klassikoiden, erityisesti Taksikuskin ja Koomikoiden kuninkaan, kierrätystä. Tarinan ydinhän on kuin suoraan ensimmäisestä, mutta viime vuodet uransa aallonpohjalla rypenyt Robert De Nirokin ehti tähän mukaan koomikon roolin muistuttaakseen katsojaa jälkimmäisestä, joten meidän muiden kohdalla Todd Philipsin teoksen laadukkuus riippunee lähinnä siitä, pitääkö tällaista vanhan kertausta ongelmana vai ei.

Ainakin Jokerista voi sanoa, että se on päällisin puolin kelpo tekoa ja tuntui kaikessa nuhjuisessa maanläheisyydessään mukavalta vaihtelulta tyypilliseen nykypäivän Hollywood-tykitykseen – itse asiassa toivoisin siksi tästä jopa monen ottavan mallia. Näyttelijöistä suurimman osan ajasta yksin yön ritarin melankolisempana vastavoimana koko varrellaan ahkeroiva Joaquin Phoenix luonnollisesti hallitsee elokuvaa alusta lopputeksteihin asti, vaikka olikin omasta mielestäni vuosikausia yli-ikäinen rooliinsa. Monessa lähteessä Phoenixille onkin jo povattu parhaan pääosan Oscariakin, mutta itse uskon Jokerin kohuluonteensa vuoksi jäävän sivuun niistä kekkereistä vaikka kyseessä olisi uusi Citizen Kane. Hämähäkkivaistoni viittelöi minulle muutenkin viime vuodelta löytyvän vähintään yhden tai pari vieläkin kovempaa roolisuoritusta esimerkiksi The Lighthousen kaltaisesta tekeleestä, mutta sittenpähän näemme kun sen aika on.

Koetin ihan huvikseni vielä uumoilla vodkan ja huonon huumorintajun saostamassa mielessäni, josko Jokerilla oli oikeasti jotain erityistä sanottavaa varsinaisen pintansa alla, mutta silkan yksilön syrjäytymisen, yhteiskunnallisen vieraantumisen sekä yleisen kilpailutalouteen kypsymisen lisäksi kyseessä tuntuisi ainakin tappituntumalta olevan varsin tavanomainen sarjisdraama muutamalla ihan näppärällä twistillä, vaikka omasta mielestäni niitäkin twistejä ja ikiomia ideoita olisikin voinut viljellä röyhkeämmin yksilöllisen persoonallisuuden kristallisoimiseksi, esimerkiksi samaan tapaan kuin Sion Sono teki vähän samoja törkyisen kapinallisen perseilymeiningin latuja hiihtäneessä Hazard -New York -kuvauksessaan.

Nyt kun asiaa miettii, taitaa Jokerin herättämä kansan syviä rivejä repivä keskustelu ja käsittämättömän hekumallinen menestys todellisuudessa kertoa enemmän aikamme kulttuurista sekä yhteiskunnan tilasta kuin itse leffasta tai sen hahmoista. Tieteissä ja taiteissa ei enää nykyisin tunnu olevan kyse totuuden tai kauneuden kaltaisista perusarvoista, vaan moni tuntuu hyödyntävän niitä lähinnä ideologisena keppihevosenaan löytääkseen jonkin perusteen lietsoa vastakkainasetteluja sekä haastaa riitaa. Toisaalta Suomestakin löytynee nykyisin ainakin sukupolven edestä päättäjille, rahamiehille ja toisilleen katkeraa väkeä, joka kokee jääneensä täysin yhteiskunnan ulkopuolelle ja Jokerin kaltaiset anarkistiset kapinalliset antisankarit Marvelin muovisia trikooheppuleita samaistuttavammiksi veijareiksi. Vastakkainasettelu on nyt pop ja valtavirtaa. Mihin tämä kaikki pelleily lopulta johtaa, tuskin osaa kukaan varmuudella ennustaa. 

Epäilen kuitenkin vahvasti Jokerin varaan rakentuvien jatko-osien ja kokonaisen franchisen mahdollisuuksia. Todd Phillipshän päätti tässä elokuvassaan kikkailla viittaamalla epäsuorasti tiettyjen keskeisten tapahtumien olevan vain päähenkilön sairaan mielikuvituksen tuotetta, mutta jättämällä totuuden lopulta katsojan itsensä pääteltäväksi. Mikäli tälle tarinalle saadaan koskaan jatkoa, lienee tulevien tekijöiden lopulta välttämätöntä ottaa jokin kanta myös tämän osan tapahtumiin ja pilata siten suuri osa Jokeristakin. Toivottavasti näin onnettomasti ei tule käymään, mutta sittenpähän näemme kun sen aika on.


Arvio: 3/5


JOKER, 2019 USA
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Bill Finger, Bob Kane, Jerry Robinson, Scott Silver, Todd Phillips
Näyttelijät: Bill Camp, Brett Cullen, Bryan Callen, Dante Pereira-Olsen, Douglas Hodge (I), Frances Conroy, Glenn Fisher, Joaquin Phoenix, Josh Pais, Marc Maron, Robert De Niro, Shea Whigham, Zazie Beetz