Song of the Sea (2014)

Pian onkin taas se aika vuodesta, jolloin Hollywoodin kerma kokoontuu pitämään juhlapuheita ja jakamaan toisilleen Oscar-nimellä kulkevia palkintoja milloin mistäkin hyvästä. Itseäni moinen tekopyhä pelleily lähinnä etoo, sillä vain ani harvoin parhaiksi tituleerattuja teoksia voi oikeasti sellaisiksi sanoa ja ne pahuksen kultaukkelitkin tuntuvat menevän voittajilleen useimmiten aivan muista "ansioista" kuin mistään laadusta. Parhaan pitkän animaation kategoria lienee vielä kaikista tylsin ja typerin, sillä raati ei perinteisesti ymmärrä tai välitä genren teoksista tuon taivaallista, vaan nekin palkinnot jaetaan vain laiskasti suoraan Disneyn uusimmalle ja tunnetuimmalle helpolle valinnalle kliseisyydestä ja väsähtäneisyydestä viis Song of the Sean kaltaisten laatuteosten jäädessä armotta niiden jalkoihin. Itse asiassa olen muinoin lukenut (en löytänyt enää lähdettä) pitkän animaation olevan niissä kekkereissä ainut kategoria, jossa ei erikseen vaadita äänestäjän oikeasti nähneen kaikkia ehdokkaita - animaatiolla kun ei nykyisin tunnu enää olevan isokenkäisten silmissä minkäänlaista uskottavuutta.

Luonnollisesti tämä arvostelukin on tarkoitettu vain ja ainoastaan Tomm Mooren sekä kumppaneiden kauniin irlantilaisen satuleffan varauksettomaan ylistykseen. Toisin kuin voisi etukäteen ehkä ajatella, ei kyseessä ole hiukkaakaan liioiteltu tai puolueellinen ylistyslaulu, vaan omasta mielestäni kyseessä on helposti yksi viime vuosien onnistuneimmista ja aliarvostetuimmista teoksista genressään, pelkän vanhan mantereen mittakaavassa jopa huomattavasti pidemmältäkin aikaväliltä. Harmittavasti tämä jäi isompiensa varjoon palkintojen lisäksi myös lippuluukuilla, eikä tätä nykypäivänä tunnukaan tietävän meillä päin itseni lisäksi juuri kukaan.

Mennäkseni kuitenkin vihdoin itse asiaan, samojen tekijöiden The Secret of Kellsin arvostelussani taisin hienovaraisesti moittia sen varsin ohkaista tarinaa, mutta samalla antaa kiitosta sen upeasta ja persoonallisesta, keskiaikaisista miniatyyrimaalauksista innoituksensa saanutta visuaalista ilmettä. Tällä kertaa kahta on onneksi menty tasapainottamaan siten, että design tuo ilmavuudessaan ja ilmeikkyydessään mieleen klassiset satukirjakuvitukset, tietenkään tekijöiden aiemmasta hengestä täysin luopumatta tai turhaan tinkimättä. Joka tapauksessa animaatio on tällä kertaa huomattavasti perinteikkäämpää ja ehkä monelle siksi helpompi lähestyä kuin edellisessä. Vähintään yhtä kaunista ja mielikuvituksellista katsottavaa ja kuultavaa tämä on silti joka tapauksessa.

The Secret of Kellsistä viisastuneena käsikirjoitukseen on seuraajansa kohdalla selvästi panostettu edellistä reippaammalla kädellä, tällä kertaa sekaan on eksynyt myös selviä vaikutteita Ghibli-leffoista ja erityisesti Henkien kätkemästä. Alussa poika ja mykkä tyttö asuvat yksinhuoltajaisänsä kanssa pienellä majakkasaarella, mutta myöhemmin nämä joutuvat muuttamaan isoäitinsä luokse tämän pieneen kaupunkiasuntoon. Muutaman mutkan kautta paljastuu, että tyttö on todellisuudessa myyttinen selkie-olento, joka pystyy vaihtamaan muotoaan ihmisen ja hylkeen välillä ja tämän elämänvoimat alkavat vähitellen huveta erottuaan maagisesta nutustaan sekä kotivesistään.

Vähemmän yllättäen matka kotiin sekä tytön hengen pelastaminen tarkoittaa samalla seikkailua monenmoisten henkien ja myyttisten olentojen mielikuvituksellisessa maailmassa. Omassa suosikkikohtauksessani tavataan pöllönoita, joka kerää tunteita lasipurkkeihin muuttaen näiden entiset kantajat samalla kivisiksi patsaiksi, myös oman sydänsuruista kärsivän poikansa sekä lopulta myös itsensä.

Pitkin elokuvaa huomasin Tomm Mooren kumppaneineen heittelevän johdonmukaisesti sekaan jos jonkinlaista juonenpätkää ja näennäisesti kesken jäävää pienempää sivutarinaa, ja epäilinkin pitkään itsekseni, josko tuosta valtavasta läjästä irtonaisia lankoja syntyisikään mitään koherenttia loppuratkaisua. Ilokseni sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä loppujen lopuksi kaikilla henkilöhahmojen tekemillä ratkaisuilla ja jopa alussa kuultavalla lyhyellä laulunpätkällä on todella merkitystä. Tomm Moore on yksi aikamme johtavia tarinaniskijöitä animaation saralla, enkä tämän katsottuani oikeasti edes jäänyt kaipaamaan mitään ylimääräistä, mistään poistettavasta nyt puhumattakaan. Song of the Sea on yksinkertaisesti pahuksen nätti satuelämys, lopussa jopa oikeasti liikuttava ja kauniskin.

Jos maailma olisi yhtään oikeudenmukaisempi paikka, olisi Song of the Sea valovuosia nykyistä tunnetumpi ja arvostetumpi animaation merkkiteos ja virstanpylväs, sillä kyseessä on omasta mielestäni helposti kaikkia uuden vuosituhannen Disney-leffoja vilpittömämpi ja sydämellisempi tapaus, tietenkään laatua unohtamatta. Song of the Sea ei yritä kaupitella tai markkinoida yhtään mitään, kierrätä sumeilematta kulahtaneimpia kaavoja ja ideoita tai yritä kyynisesti vedota katsojan nostalgiaan myydäkseen edes itseään. Ehkä tämä siksi hävisikin Big Hero 6:n kaltaiselle tympeälle ja äärimmäisen kaavamaiselle cgi-kohellukselle niin piskuisella teatterikierroksellaan kuin Oscar-kilvassakin. Ei ole maailmassa oikeutta eikä kohtuutta.


Arvio: 5/5


SONG OF THE SEA, 2014 Irlanti, Belgia, Tanska, Ranska, Luxemburg
Ohjaus: Tomm Moore
Käsikirjoitus: Tomm Moore, Will Collins
Näyttelijät: Brendan Gleeson, Colm Ó Snodaigh, David Rawle, Fionnula Flanagan, Jon Kenny, Kevin Swierszcz, Liam Hourican, Lisa Hannigan, Lucy O'Connell, Pat Shortt