Vampyyri (1932)

Jeanne d'Arcin kärsimyksen, uransa kuuluisimman ja merkittävimmän yksittäisen ohjaustyönsä floppauksen ja kaksinkertaisen tuhoutumisen jälkeen Carl Theodor Dreyer päätti ottaa etäisyyttä kulahtaneeseen ranskalaiseen studiobyrokratiaan ja etsiä yksityistä rahoitusta seuraavalle vampyyrimyyteistä innoituksensa saaneelle taide-elokuvalleen aikansa viimeisimmän muodin mukaisesti. Dreyerin mesenaatiksi tarjoutui näkyvää roolia vastaan vanhempiensa toiveiden vastaisesti näyttelijän urasta unelmoinut Julian West eli paroni Nicholas De Gunzburg, joka nykyään tunnetaan kaiketi paremmin myöhempinä amerikanvuosinaan miestenmuodin parissa tekemästään elämäntyöstä.

Vanha tarina tietää kertoa nuoren herrasmiehen olleen näyttelijänä sangen lahjaton, mutta Dreyerin taitavassa ohjauksessa tämäkin heikkous on onnistuttu kääntämään voitoksi. Vampyr on lähes täysin juoneton unilogiikalla etenevä kuumehoure vampyyrin riivaamaan pikkukylään saapuvasta okkultismin opiskelijasta. Sen pitemmälle juoni onkin tanssivine varjoineen ja harhoineen unimaisen sattumanvarainen vampyyritarina ilman genren kulahtaneimpia peruskliseitä. Pääosan esittäjän transsimaisen ilmeetön olemuskin onnistuu suurine silmineen vain vahvistamaan unimaista tunnelmaa entisestään.

Vampyrin tekoaikaan eurooppalainen elokuva oli jo hyvää matkaa siirtymässä mykästä ääniteknologiaan, vaikka silloiset metodit hakivatkin vielä selvästi muotoaan. Silloinen kömpelö äänieristystekniikka tarkoitti yleisesti kaikenlaisten vanhan ajan hienoimpien kuvausmenetelmien hylkäämistä tönkön seisovan kameran tieltä. Dreyer ilmeisesti itsekin ymmärsi tämän ongelman, sillä mies päätti viisaasti kuvata koko rainan enemmän tai vähemmän mykkänä ja vähäinen puhuttu dialogi ääniefekteineen lisättiin vasta jälkiäänitysvaiheessa. Ratkaisun erityisenä positiivisena puolena tekijätiimillä oli mahdollisuus dubata lopullinen tuotos tarvittaessa helposti useilla eri kielillä. Jopa taustalla kuultavat eläinten äänet ovat oikeasti koulutettujen imitaattoreiden tekemiä!

Edellisestä johtuen Vampyr on jo silkassa kuvausteknisessä mielessä valovuosia kömpelömpiä aikalaisiaan mielenkiintoisempi katsoa. Ehkä kuuluisampana esimerkkinä Dreyerin tekniikasta käynee puolivälin unikohtaus, jossa päähenkilö irtautuu ruumiistaan ja kuvittelee tulevansa haudatuksi elävältä. Kyseinen kohtaus on kuvattu ensimmäisestä persoonasta arkun sisältä aina ruumishuoneelta hautausmaalle lähes kokonaan yhtenä pitkänä otoksena, tiettävästi ensimmäistä kertaa aiheestaan elokuvan historiassa. Miten ja miksi tämä kohtaus piti sisällyttää juuri tähän väliin, ei oikeasti ole mitään merkitystä edes varsinaisen tarinan kannalta.

Vihoviimeinen kohtaus on sekin hyvin mielenkiintoinen, mutta vähän eri syystä kuin edellinen. Kyseessä nimittäin on yllättävä viittaus D.W. Griffithin klassiseen A Corner in Wheatiin, jonka legendaarisimmassa kohtauksessa kiero liikemies tukehtuu vanhan myllyn jauhaman viljan alle.

Hyvin harvoin on asiain laita, että leffa pystyy samanaikaisesti olemaan erityisen taiteellinen sekä vetoamaan samalla valtavirran kauhuelokuvain ystäviinkin, mutta Carl Theodor Dreyerin Vampyr onnistuu juurikin tässä kirjoittamattomassa tavoitteessaan täydellisesti. Ilmestyessään tätä ei ymmärretty laisinkaan vaan esitysten yhteydessä pettyneet ja vihaiset ihmiset tyypillisesti intoutuivat mellakoimaan ja vaatimaan rahojaan takaisin. Aikojen saatossa negatiivinen nurina on kuitenkin muuttunut varauksettomaksi ylistykseksi ja nykyisin Vampyria pidetäänkin jo yhtenä ohjaajansa parhaista töistä.



Arvio: 5/5



VAMPYR - DER TRAUM DES ALLAN GREY, 1932 Saksa, Ranska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Christen Jul, Sheridan Le Fanu
Näyttelijät: Jan Hieronimko, Julian West, Maurice Schutz, Rena Mandel, Sybille Schmitz