Rocco ja hänen veljensä (1960)

(Huomio. Tätä tekstiäni kirjoittaessa käytin erilaisia lähteitä, joissa viitattiin elokuvan kuuluvan neorealistisiin teoksiin, mitä se ei teknisesti ole. Toisaalta ohjaaja tiettävästi suunnitteli Senson aikaan kokonaista neorealistista trilogiaa, joka jäi toteutumatta, mutta jonka suunnitelmia käytettiin tässä elokuvassa.)

Tämänkertaisen arvosteluni alkajaisiksi joudun häpeäkseni myöntämään, etten ole pitkästä ja intohimoisesta elokuvaharrastuksestani huolimatta vieläkään kunnolla päässyt tutustumaan ranskalaiseen uuteen aaltoon ja italialaiseen neorealismiin. En tiedä onko syy enemmän itsessäni vaiko ympäröivässä kaupallisempia elokuvia palvovassa yhteiskunnassamme, mutta paljon on vielä näkemisen arvoista kokematta sillä saralla henkilökohtaisesti. Tai niin ainakin luulisin pelkästään jo tämän elokuvan perusteella.

En ole koskaan ennen nähnyt ainuttakaan Luchino Viscontin elokuvaa, enkä tiedä miehestä oikeastaan muuta kuin hänen olleen useiden kollegoidensa tavoin vakaumuksellinen marxilainen sekä neorealismin edelläkävijä. Rocco ja hänen veljensä lukeutuu miehen suurimpiin ja arvostetuimpiin teoksiin. Elokuva on toistuvasti valittu maailman parhaiden teosten joukkoon, mm. kysyttäessä vuonna 1979 suomalaisten elokuva-alan ihmisten suosikkeja se sijoittui kootulla listalla sijalle 9.

Elokuvan tarina kertoo Milanoon muuttavasta leskirouvasta (Katina Paxinou) ja tämän viidestä pojasta koostuvasta Parondin perheestä. Teoksen päähenkilöitä ovat juurikin perheen aikuiset pojat Rocco (Alain Delon), Simone (Renato Salvatori), Vincenzo (Spiros Focás), Luca (Rocco Vidolazzi) ja Ciro (Max Cartier). Pojista Simone ja Rocco ryhtyvät nyrkkeilemään elättääkseen perheensä, Ciro päätyy Alfa Romeon tehtaille opiskelunsa ohella. Simone kehittää elokuvan aikana pakkomielteen paikalliseen prostituoituun (Annie Girardot) ja vajoaa hävettävän nyrkkeilytappion jälkeen yhä syvemmälle kurjuuteensa. Elokuvan aikana veljeskatraan ja heidän ympäristönsä ristiriidat sekä monimutkaiset suhteet johtavat lopulta traagiseen räjähdyspisteeseen ja perheen hajoamiseen.

Verrattuna juuri äskettäin katsomiini Andrei Tarkovskin teoksiin Viscontin elokuva on erittäin mukavaa ja helppoa katseltavaa, tarina etenee sopivalla tahdilla ilman sen suurempaa kikkailua tai taiteilua. Tämähän on loppujen lopuksi realistista elokuvaa. Ohjaaja on mielestäni päässyt erittäin lähelle tarinan henkilöitä sekä heidän sosiaalista todellisuuttaan, jotka kumpikin tuntuvat erittäin monimutkaisilta ja todentuntuisilta. Kaikkien tarinan henkilöiden motiivit, tunteet sekä käyttäytyminen tuntuvat luontevilta ja perustelluilta, heitä on helppo ymmärtää ja kaikkien heidän sijaansa on helppoa asettua. Nämä ominaisuudet luovat pohjan erinomaiselle ja voimakkaalle draamalle. Erityisen paljon pidin elokuvassa kohtauksesta, jossa samanaikaisesti yksi veljeksistä toi kunniaa perheelle, kun taas toinen häpeää. Mikä hieno ristiriita yhdessä ainoassa kohtauksessa!

Vaikka Rocco ja hänen veljensä onkin lähtökohtaisesti realistinen, pienen ihmisen maailmaa tarkasteleva elokuva (tai ehkä juuri siksi), se näyttää ja tuntuu rehellisen italialaisen rehevältä ja täyteläiseltä, joka suhteessa minimalististen Robert Bressonin, Yasujiro Ozun sekä Werner Herzogin elokuvien vastakohdalta. Kaikenlaista sisältöä riittää, eikä turhaa ilmavuutta tai tyhjiä jaksoja ole missään vaiheessa. Koko elokuva tuntuu kuin melodramaattiselta oopperalta. Tässä elokuvassa puhutaan paljon, tunnelma vaihtelee lämpimästä säälittävään ja uhkaavaan, sekä näyttelijät esittävät tunteitaan suoraan ja välillä vähän korostetustikin. Sikäli kun olen ymmärtänyt, niin tällainen voimakas tunteiden ilmaiseminen kuuluu paikalliseen kulttuuriin. Kaikki yllä mainittu vain mielestäni korostaa elokuvan syvällistä realistisuutta ja aitoutta. Lisäksi täytyy vielä mainita Nino Rotan säveltämä hieno soundtrack.

Koska en ole italialaisen neorealismin kävelevä ensyklopedia, en osaa sijoittaa tätä elokuvaa varsinaisesti isommalle kartalle tai vertailla läheltä liippaaviin teoksiin, mutta mielestäni Rocco ja hänen veljensä on itsenäisenä teoksena erittäin hyvää tekoa. Sanoisin jopa, että näkemistäni neorealistisesta elokuvista suosikkini Vittorio De Sican Polkupyörävarkaan jälkeen. Rocco ja hänen veljensä on vaikuttavaa oopperamaista melodraamaa, joka tuskin koskaan täysin häipyy alitajunnasta sen näkemisen jälkeen. Olen iloinen että tulin sen katsoneeksi.

ROCCO E I SUOI FRATELLI, 1960 Italia

Tuottaja: Goffredo Lombardo

Ohjaus: Luchino Visconti

Käsikirjoitus: Luchino Visconti, Suso Cecchi d´Amico, Vasco Pratolini

Näyttelijät: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Girardot, Katina Paxinou, Spiros Focá, Max Cartier, Rocco Vidolazzi