Barbaarit (1987)

Barbaarit on elokuva toiselta planeetalta ja toisesta ajasta, kuin se jossa elämme. En tietenkään tarkoita kirjaimellisesti toista planeettaa, vaan erilaista vanhan ajan maailmaa jossa kaikenlaista kiinnostavampaa ja erilaista pääsi toisinaan tapahtumaan eikä globaali elokuvakulttuuri ollut niin tavattoman läpikaupallista ja vakavaa kuin se nykymaailmassa on. Siihen maailmanaikaan Suomessa vastikään käväissyt Cannibal Holocaustin ohjaajana paremmin tunnettu Ruggero Deodatokin päätti repäistä ja tehdä ajan hengen mukaisen näkemyksensä muodikkaasta barbaariteemasta. Mistään kovin vakavasta tekeleestä ei tiettävästi ollut alun alkaenkaan kyse, vaan Italiassa oli niihin aikoihin laki, joka takasi yrityksille verovähennyksiä erilaisten kulttuuriprojektien tukemisesta, lopullisesta laadusta riippumatta. Elokuvan naispääosan esittäjä kommentoikin hiljan, että kyseessä oli lähinnä verovähennysten vuoksi tehty taideteos. Kuinka huono voi oikeasti olla elokuva, jonka kannessa komeilee kaksi steroideilla pumpattua pitkätukkaista bodaria liki täysin alastoman naisen kanssa, mainoslauseen huutaessa: ”Historian valtavimmat lihakset iskevät yhteen!”

Tapahtumat sijoittuvat myyttiseen barbaarien hallitsemaan menneisyyteen, tulevaisuuteen, rinnakkaisulottuvuuteen tai toiselle planeetalle. Mene ja tiedä. Ragnik -heimolla on hallussaan heimon kuningattaren napaan sijoitettava taikarubiini, joka antaa heidän haltuunsa kaiken ilon, musiikin ja tarinat maailmassa. Heimon kuningatar Canary on ottanut hoiviinsa orvot kaksoset Kutchekin ja Goren, jotka ovat siis elokuvan varsinaisia päähenkilöitä. Leffan alussa Richard Lynchin esittämä paha Kadar hyökkää joukkoineen Ragnikkien kimppuun ja vangitsee sekä kuningattaren että kaksoset. Mies luonnollisesti haluaa itselleen heimon kallisarvoisen rubiinin, muttei sitä kuitenkaan haltuunsa saa. Kaksoset kasvavat vankeudessa vuosikymmenien aikana steroideilla pumpatuiksi mahtisonneiksi samalla kun maailma ja ihmiset heidän ympärillään säilyvät muuttumattomina. Vankeutensa aika kumpaakin bodaria on ruoskinut erilaista kypärää käyttävä mies, jota kertojan mukaan heidät on näin opetettu vihaamaan. Lopuksi veljekset pannaan tappelemaan toisiaan vastaan nämä kypärät päässä. Barbaariveljet pakenevat ja lähtevät etsimään naparubiiniaan törmäten mm. vanhaan heimoonsa sekä superlonista ja muovipusseista tehtyyn lohikäärmeeseen.

Täytyy tunnustaa, ettei juonireferaattini oikeastaan anna oikeutta tämän elokuvan todelliselle nerokkuudelle, nimittäin Barbaarit suorastaan tursuaa toinen toistaan nerokkaampia tyhmiä kohtauksia ja viihdyttävää järkijättöisyyttä koko rahan edestä. Vähintään kolmasosa koko elokuvasta on pelkkää pullistelua, örinää ja mylvimistä, paljasta pintaa unohtamatta. Tuntuu kuin käsikirjoituksesta olisi hädin tuskin riittänyt edes puolikkaaseen elokuvaan sisältöä ja ohjaaja on kehottanut näyttelijöitään vain mölisemään ja esittelemään rasvattuja muotojaan kameran edessä. Yksikään näyttelijä ei oikeastaan suoriudu roolistaan edes tyydyttävästi, kaikkein vähiten öljytyt ja lihaksikkaat barbaariveljekset, joiden veroista puupääkaksikkoa en ole kuuna päivänä elokuvassa nähnyt. Paljon jälkeen ei jää Michael Berryman omituisesti ilveilevänä ja mylvivänä kätyrinä jolla ilmeisesti kasvaa sarvi otsassa. Entä miksi pahiksen toisella kätyrillä on donitsi päässä? Onko tämä nyt jotain freudilaista symboliikkaa?

Kyllä paksua palturia puhuisin, jos tätä elokuvaa tylsäksi moittisin. Ehei, kyseessä on mitä riemukkain camp -taideteos kaikilla mausteilla; täydellinen barbaarielämys, joka kutkuttaa kaikkia sellaisiakin mielihyvän lähteitä, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Kyseessä on mitä täydellisin viihdepläjäys kaikille hupsuja elokuvia arvostaville tosibarbaareille.

Arvio: 5/5

THE BARBARIANS, 1987 Italia, USA

Tuotanto: Yoram Globus, Menahem Golan

Ohjaus: Ruggero Deodato

Käsikirjoitus: Alberto Piferi, James R. Silke

Näyttelijät: David Paul, Peter Paul, Richard Lynch, Nanni Bernini, Michael Berryman, Eva La Rue, Franco Pistoni