Ruttokoirat (1982)

Ruttokoiriin törmäsin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten lueskellessani erään brittilehden listausta maan parhaista elokuvista. Ruttokoirien tarkkaa sijoitusta en enää muista, mutta korkealla se listalla oli, korkeimmalla sijalla kaikista piirretyistä elokuvista. Luonnollisesti mielenkiintoni heräsi kun huomasin elokuvan olevan Martin Rosenin ohjaama ja perustuvan Richard Adamsin samannimiseen kirjaan. Richard Adams on siis sama kaveri, joka aiemmin kirjoitti iki-ihanan Ruohometsän kansan ja Martin Rosen ohjasi kirjan pohjalta klassikkoelokuvan. Pienen tutkimustyön jäljiltä minulle selvisi, että Ruttokoirat -kirjan alkuperäinen versio oli äärimmäisen väkivaltainen ja synkkä teos, jota sensuroitiin rankalla kädellä ja johon lisättiin väkisin onnellinen loppu. Elokuva perustuu alkuperäiseen sensuroimattomaan vedokseen, se kiellettiinkin ilmestyessään suunnilleen kaikkialla maailmassa joko kokonaan tai vain alle kahdeksantoistavuotiailta ja siitä sensuroitiin kymmenien minuuttien edestä rankkaa materiaalia. Suomen ensi-iltansa elokuva sai jokunen vuosi sitten maksullisella kanavalla, jossa sitä markkinoitiin ”lämminhenkisenä lapsille suunnattuna seikkailuelokuvana”. Tämä arvio perustuu näkemääni entisöityyn ja raaempaan versioon.

Ruttokoirat kertoo kahdesta eläinkoelaboratoriosta karkaavasta koirasta ja niiden rankasta ja toivottomasta selviämistaistelusta Britannian nummilla ja vuoristoseuduilla. Laboratorion vastaava aikoo painaa koko jutun villaisella, mutta tapauksesta nousee valtakunnanlaajuinen kohu kun paljastuu, että koirat ovat voineet saada tappavan ruttotartunnan laboratorion rotilta. Koko maa ryhtyy metsästämään koiria. Seuraa inhorealistinen ja synkkä kilpajuoksu aikaa vastaan.

Ruttokoirat on äärimmäisen rankka ja tunnelmaltaan painostava elokuva. Heti ensimmäisessä kohtauksessa katsojan eteen lyödään maailmanlopun kuvastoa laboratorion eläinkokeista ja silmittömästä eläinrääkkäyksestä. Elokuvan aikana koirat silmin nähden riutuvat ja käyvät sairaalloisemman näköisiksi, laboratoriokokeissa saadut vammatkin alkavat vaivata niitä tarinan edetessä enemmän ja enemmän. Pahamaineisimmassa kohtauksessa kuvataan nälkäisten koirien osittain syömää ihmisen ruumista. 

Henkilökohtaisesti pidän tällaisista ravistelevista ja raskaista elokuvista, ne tuovat mukavaa vaihtelua vähän heppoisempaan ja kaupallisempaan elokuvatarjontaan vaikkeivat mitään iloisia olekaan. Tässä tapauksessa väkivaltahan ei toki ole pelkkä itsetarkoituksellinen tehokeino vaan teoksella on selvä eläinkokeiden ja eläinrääkkäyksen vastainen sanoma, mikä erottaa sen positiivisesti muista synkistelyelokuvista. Lisäksi elokuvan jännittävä takaa-ajoasetelma toimii erittäin hyvin ja jännitys sekä painostavuus tihenee koko ajan tarinan edetessä kohti lopullista kliimaksiaan. Pidän myös kovasti Rosenin suttuisesta mutta persoonallisesta tyylistä samoin kuin elokuvan ääninäyttelijöistä. Äärimmäisen karismaattinen John Hurt tekee Ruohometsän kansan tavoin tässäkin leffassa hienoa työtä, eikä yhtään jälkeen jää Christopher Benjamin toisena koirana tai James Bolam kettuna. Elokuvassa ei paljoa lauleta eikä iloita ja soundtrack on muutenkin melko olematon. Ainut varsinainen laulettu kappale koko pätkässä on The Animalsin urkurin Alan Pricen esittämä haikea lopetuskappale Time and tide.

Ruttokoirat on ehdottomasti erittäin hyvä elokuva, mielestäni parempi kuin Ruohometsän kansa. Se ei kuitenkaan todellakaan sovellu kaikille, etenkään herkkätunteisimmille tai lapsille. Joka tämän aikoo katsoa, kannattaa varautua erittäin synkkään ja ahdistavaan puolitoistatuntiseen, sanoisin jopa yhteen kaikkien aikojen synkimmistä ja lohduttomimmista elokuvakokemuksista. Elokuvan loppu viimeistään repii katsojan täysin palasiksi. Siksihän se kirjassa alunperin väkisin muutettiinkin.

THE PLAGUE DOGS, 1982 Iso-Britannia

Tuotanto: Martin Rosen

Ohjaus: Martin Rosen

Käsikirjoitus: Martin Rosen Richard Adamsin romaanin pohjalta.

Näyttelijät: John Hurt, Christopher Benjamin, James Bolam