Frankensteinin kirous (1957)

Mary Shelleyn Frankenstein ei ole pelkästään klassikko, vaan pysyvä pala länsimaista kulttuuria ja tarinaperinnettä. Vähintään yhtä legendaarinen on Universalin vuonna 1932 julkaistu filmatisointi, jossa Boris Karloff veti vähintään ikimuistoisen roolin palikkapäisenä kömpelönä hirviönä. Universalin Frankenstein oli jo aikanaan niin kuuluisa, ettei varsinaisessa uusintaversiossa ollut pitkään aikaan mitään mieltä. Hammerin elokuva oli ensimmäinen vakavasti otettava yritys filmata tarina uudelleen ja siitä pyrittiinkin tekemään tarkoituksella mahdollisimman erilainen vanhoihin elokuviin verrattuna kaikenlaisen turhan vertailun välttämiseksi. Tällä kertaa tarina sijoittuu epämääräisen ajan ja paikan sijaan selvästi viktoriaaniseen Eurooppaan, näyttelijät ovat oikeasti brittejä ja yleistunnelma kaikin puolin peribrittiläinen.

Leffan tarina niille jotka eivät sitä jo tiedä: Peter Cushing on Victor Frankenstein. Elokuvan alussa näytetään Victorin edistymistä nuoresta kunnianhimoisesta oppilaasta täysiveriseksi tiedemieheksi, jolla unelmana on ihmisten herättäminen kuolleista. Victorin opettaja Paul on luonnollisesti tällaista luonnottomuutta vastaan, mutta tohtori Frankenstein lopulta toteuttaa suunnitelmansa keinoja kaihtamatta ja lupia kyselemättä. Elokuvan aikana pääpaino on Victor Frankensteinin itsensä kasvusta ja muuttumisesta omaksi luomuksekseen, täydelliseksi ihmishirviöksi.

Frankensteinin kirous on pahuksen nätti elokuva. Lavastus ja puvustus ovat ensiluokkaista työtä ja värien käyttö kokonaisuudessaan on poikkeuksellisen hienoa jälkeä. Ennen kaikkea kyseessä ei ole mikään mustaharmaa tai övereitä kontrasteja korostava, vaan ennemmin satumainen ja fantastinen, värikylläinen elokuva. Erona alkuperäiseen elokuvaan tässä versiossa tyyli on hyvin paljon teatterimaisempi ja kuvallinen kerronta jähmeämpää, kuten vanhoissa brittielokuvissa yleensä. Pääpaino on näyttelijöiden harteilla ja kun kyseessä on Peter Cushingin ja Christopher Leen kaltaiset tekijämiehet, ei laatu siitä ainakaan kärsi. Terence Fisherin ohjaus on sekin totutun perusvarmaa goottikauhukamaa, suoraviivaista ja vähäeleisen tyylikästä elokuvakerrontaa ilman turhaa kikkailua.

Omasta mielestäni Hammerin Frankenstein on Universalin vastaavaa parempi elokuva. Ei siksi että alkuperäinen olisi huono, vaan Hammerin versio tuntuu itsestäni paljon tehokkaammalta ja tyylitajuisemmalta vanhaan verrattuna, ja ehkä samalla vähän realistisemmaltakin. Alkuperäinenhän oli saanut valtavasti vaikutteita saksalaisesta ekspressionismista ja siihen kuului vahvana osana muotojen sekä kontrastien tyylittely ja liioittelu, kun taas Hammerilla se juttu oli perinteikäs romantiikka, lepakkolinnat ja jonkinasteinen realismi. Erityisesti Hammerin näkemyksen ehdoton vahvuus on vangitsevan karismaattinen Peter Cushing, jonka veroista tulkitsijaa Frankensteinin rooliin ei vain ole toista, eikä varmaan tulekaan.



Arvio: 5/5

THE CURSE OF FRANKENSTEIN, 1957 Iso-Britannia

Tuotanto: Anthony Hinds, Max Rosenberg

Ohjaus: Terence Fisher

Käsikirjoitus: Jimmy Sangster

Näyttelijät: Peter Cushing, Christopher Lee, Hazel Court, Robert Urquhart