Duckman (1994-1997)

"Sorry, I didn't hear you, I was staring at your breasts."

Duckmanin taru alkaa siten, kuin tällaisten kulttisarjojen tarut nyt yleensä tuppaavat alkamaan: sarjakuvasta, jonka vain harvat ja valitut eläessään ovat koskaan lukeneet. Aito ja alkuperäinen yhteen osaan jäänyt Everett Peckin luoma Duckman-sarjakuva näki päivänvalon Dark Horse kustantamana vuonna 1990, jolloin tulvaportit alkoivat jo natista pinnan alla kytevän animaatiovallankumouksen ikeessä. Tavalla tai toisella tieto tuosta aikansa unohdetusta hävyttömästä kaunokirjallisesta teoksesta ja sen klassikkopotentiaalista kantautui valtavassa nosteessa olevan, sisällöltään ja taiteeltaan rajoitettuihin lastenpiirrettyihin hyvää vauhtia leipääntyvän Klasky Csupon animaatiostudion päättävien elimien tietoisuuteen ja lopulta myös suunnittelupöydälle. Kronologisesti tuota kyseistä sarjakuvaa pidetään nykyisin jonkinlaisena löyhänä esiosana itse sarjalle.

Klasky Csupon ja Everett Peckin luovan yhteistyön makoisan hedelmän päähenkilö on Eric Tiberius Duckman (Jason Alexander), viinaanmenevä seksiaddikti ankka ja maailman huonoin yksityisetsivä, joka pyörittää omaa etsivätoimistoaan yhdessä luonnottoman monimutkaista dialogia vähintään yhtä luonnottoman monologisella äänellä puhuvan liiketoverinsa Cornfeldin (Gregg "Chirin" Berger) sekä halinalleja parodioivien avustajiensa Fluffyn ja Uranuksen kanssa. Työn ulkopuolella täydellinen hulttio ja leskeksi jäänyt Duckman yrittää pitää kahdesta lapsesta, anopista ja kälystä koostuvan perheensä leivässä, mutta yleensä makaaberin tragikoomisin tuloksin: yleensä dystooppista slummia muistuttavassa lähiössä asuvalla Duckmanilla on pussissaan enemmän pelivelkoja ja ulosotossa olevia korvausvaatimuksia kuin varsinaisia saatavia, eikä tyypillisesti epäonnistuneista etsiväkeikoistakaan jää käteen kuin hiluja, aina ei niitäkään.

Duckman perheineen.

Eric Tiberius Duckmanin seikkailuja alettiin tuottaa samaan aikaan edellisen vuosikymmenen muovisen glamourin romahduksen ja maanläheisemmän grungen nousun aikaan, eikä kovin moni muu aikansa hengentuote kykenekään kilpailemaan sen kanssa tietyn ajan hengen täydellisestä audiovisuaalisesta kaappaamisesta animaation muotoon: Duckman onkin pohjimmiltaan visuaalisesti tyylitellyn ruma ja likainen show, jossa tietynlainen ironisella tavalla korostetun harmaa ja ankea arkitodellisuus on osa sen keskeistä tunnelmaa. Samalla sarjan nyrjähtänyt ja epäkorrekti huumori kuitenkin on jo lähtökohtaisesti suunnattu aikuisille, joten käsikirjoitusvaiheessa yksistään on voitu painottaa vivahteikkaampaa dialogia ja käsitellä alkoholismin, poliittisen korruption ja huonon vanhemmuuden kaltaisia vakavampia ja kunnianhimoisempia teemoja, joita ei tavallisissa piirretyissä oltu vielä aiemmin kyetty näyttämään. Aikuisempaan tunnelmaan sopii hyvin yhteen myös Frank Zappan musiikin hyödyntäminen, Dweezil Zappa jopa palkattiin näyttelemään Duckmanin tyhmää poikaa.

Otetaan esimerkiksi tarkempi katsaus itse sarjan keskeisiin hahmoihin: Duckmanin lapset ovat Ajax sekä Charles ja Mambo, joista ensimmäinen on debiili ja jälkimmäiset kaksipäinen ankka. Duckmanin sitkein vihollinen on tämän alati nalkuttava käly Bernice, joka sarjan kuluessa nai Duckmanin elinikäisen vihamiehen Chicken Kingin (Tim Curry) ja päätyy Yhdysvaltain senaattiin asti tekemään Duckmanin elämästä niin kurjaa kuin mahdollista. Talon nurkissa asustavat myös piereskelemällä kommunikoiva anoppi sekä naapurilta varastettu koira, joista ensimmäinen kohoaa eräässä jaksossa mafiapomoksi varsinaisen gangsterin vaihtaessa tämän kanssa paikkaa paetessaan poliiseja. Peck on kertonut luoneensa poliittisesti korrektit Fluffyn ja Uranuksen saatuaan noottia sarjakuvansa liiasta kyynisyydestä, joten yhtenä sarjan kestovitsinä Duckman kiduttaa ja murhaa hahmot kerta toisensa jälkeen samaan tapaan kuin Kenny vuosia myöhemmin South Parkissa.

Duckman banaanitasavallan presidenttinä. Jakso parodioi mm. Nicolae Ceauseskua.

Minkäänlaista kivikovaa yhtenäistä punaista lankaa Duckmanin mittavasta jaksokatalogista vaivoin löytää, vaan kukin jakso on tyypillisesti suunniteltu alusti asti moukaroimaan katsojaa erilaisilla uniikeilla innovaatioilla ja tabujenmurskajaisilla, joissa genrerajat ovat parhaimmillaankin hyvin häilyviä, neljättä seinää revitään rikki mitä mielikuvituksellisimmin keinoin ja jopa toisiaan seuraavat jaksot voivat olla tyyliltään ja tunnelmaltaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Tyypillinen mielikuva Duckmanin huumorista lienee useimmilla äärimmäisen likainen, ilkeä ja kyyninen irvailu kaikelle ja kaikille alkaen poliittisesti korrektista komediasta ja punaniskoista, mutta toisaalta vastaan saattaa tulla musikaalien, poliittisten satiirien ja jopa romanttiseen draamaan nojaavia jaksoja, joissa Duckman esimerkiksi muistelee edesmennyttä vaimoaan, yrittää löytää yhteyden lapsiinsa, aloittaa epäonnistumaan tuomitun parisuhteen hätäpuhelimassa työskentelevän naisen kanssa tai kohtaa Homer Simpsonin. Duckmanista löytyy jopa yksi kokonainen animoitu Star Trek -parodiajakso, johon saatiin mukaan itse Leonard Nimoy.

Tästä sarjasta ei kuitenkaan voi milloinkaan kirjoittaa mainitsematta erikseen viimeisestä jaksosta, jossa tekijät vetävät tarkoituksella maton katsojan alta ja jättävät tämän pyörittelemään päätään hämmennyksestä. En tietenkään voi tarkalleen selittää, mitä tuossa episodissa tapahtuu, mutta Klasky Csupolla tiedettiin neljännen tuotantokauden jäävän suurella todennäköisyydellä viimeiseksi, joten lopussa homma päätettiin vetää niin överiksi kuin mahdollista ja lopettaa koko juttu yhtäkkiä "To be continued...?" -tekstiin. Sarjan tekijät ovat sittemmin myöntäneet, ettei mitään selityksiä oltu jatkon varalta edes mietitty, vaan koko juttu jätettiin tarkoituksella täysin auki ja sarjan itsensä hengessä pystyssä pönöttävän keskisormen tavoin hämmentämään ja shokeeraamaan yleisöä. Duckmaniä käsikirjoittanut Michael Markowitz on vielä täydentänyt olleensa tekoaikaan valtava Salaiset kansiot -fani, joten sikäli kuin shokkilopetukselle on olemassa järjellisiä syitä, niiden takaa todennäköisesti paljastuu hallituksen salaliitto, ufoja, vaikutusvaltainen rikossyndikaatti ja kaikenlaista muuta aiheeseen sopivaa.

Duckman ei ilmestyessään ollut mikään valtaisan suosittu sarja eikä sitä alkujaan näytettykään kuin muualla kaapelikanavalla, jota kukaan ei omistanut. Siitä huolimatta Klasky Csupon kaikkia mahdollisia rajoja rikkova magnum opus onnistui niittämään itselleen nimeä sekä vahvan kulttisuosion, joka on pitänyt sarjan henkistä perintöä elossa kaikki nämä vuodet, lieneepä Duckman aikojen saatossa näytetyn muutaman kerran suomalaisillakin televisiokanavilla. Jos Bubblegum Crisis ja Miami Connection ovat kasareinta kamaa koskaan, voinee aikansa omakustannesarjakuvien anarkistisesta ja epäkorrektista perseilyasenteesta estotta ammentavaa Duckmania luonnehtia johdonmukaisessa ja ainutlaatuisessa äärimmäisyydessään yhdeksi 90-luvun alkuvuosien uraauurtavimmista animaatioista ja kasarikankkusen kristallisimmista dokumenteista sitten The Ren & Stimpy Show'n. Erityisesti Duckmanin ihanan eriskummallinen alkuvideo ansaitsee tässä mielessä erityismaininnan, onhan kyseessä edelleen yksi parhaita ja ikimuistoisimpia lajissaan ainakin omissa kirjoissani.


Arvio: 4.5/5


DUCKMAN, 1994-1997 USA
Ohjaus: Jeff Reno, Ron Osborn 
Käsikirjoitus: Everett Peck, Michael Markowitz, Arlene Klasky, Ron Osborn, Jeff Reno
Näyttelijät: Jason Alexander, Dweezil Zappa, Tim Curry, Dana Hill, Gregg Berger, Nancy Travis

Keisarin uudet kuviot (2000)

Keisarin uusilla kuvioilla on keskivertoa Disney-elokuvaa huomattavasti mielenkiintoisempi syntytarina, joka ulottuukin ajassa aina Aladdinin ja Leijonakuninkaan menestysvuosiin asti. Renessanssivuosinaan näennäisesti lyömättömän Disneyn osuttua kultasuoneen firman johtoryhmä lupasi luottotekijälleen Roger Allersille vapaat kädet ja messevät resurssit tuottaa haluamansa elokuva ilman Hollywood-leffoille tyypillistä ylenmääräistä holhousta. Allers tiimeineen luonnosteli Mark Twainia ja klassista Inca-kulttuuria luovasti sekoittavan tarinan keisarista ja tämän kaksoisolennosta, jotka yrittävät estää pahaa noitaa manaamasta esiin muinaista demonia, joka ruumiillistuessaan kaappaisi auringon taivaalta. Tarinan tuoksinassa noita myös muuttaisi keisarin laamaksi.

Allersin alkuperäisellä konseptilla on niin pitkä ja visainen historiansa, ettei sitä ole syytä käydä tässä sen tarkemmin läpi, mutta viimeistään Pocahontaksen epäonnistumisen jälkeen Disneyn johto alkoi epäröimään kultapoikansa luomuksen suhteen, jolloin sitä ei koskaan päästetty viimeistelyvaiheeseen asti, vaan koko produktio alkoi vähitellen hajota täydelliseksi kaaokseksi elokuvan turhautuneiden avaintekijöiden vaihtaessa vähitellen maisemaa. Lopulta tuotanto juuttui limboon vuosikausiksi, eikä asetettuja deadlineja missään vaiheessa saavutettu. Viimeisessä vaiheessa Allers irtisanoutui itse koko jupakasta, jolloin epäonnistuneen projektin kannibalisoiminen ja kunniallinen loppuun asti saattaminen jäi mukaan palkatun huumorimies Mark Dindalin harteille.

Dindallin näkemys aiheestaan on kliseisyyteenkin asti yksinkertainen kertomus hemmotellusta keisari Kuzcosta, jonka paha noita muuttaa vahingossa laamaksi. Laamana Kuzco päätyy yhteen Pachan kanssa, jonka kotikylän tämä on aiemmin päättänyt lanata maan tasalle uuden lomaparatiisinsa tieltä. Kaksikko tietysti päätyy matkalle kohti Kuzcon palatsia pahuuden voimat kintereillään, jonka tuoksinassa nämä oppivat yhtä ja toista toveruudesta sekä nöyryydestä todellisuuden edessä. Käytännössä kaikenlaiset viittaukset alkuperäisen version kaksoisolentoon, muinaiseen demoniin ym. vastaaviin outouksiin on siis poistettu kuvioista, eikä jättimäiseksi rahareiäksi muodostuneen vaikean tuotantoprosessin vuoksi mukaan ole enää muutenkaan viitsitty ynnätä piirunkaan vertaa ylimääräistä kikkailua tai tyylittelyä.

Disneyn ja Dindalin Inca-seikkailu on paperilla äärimmäisen tylsä ja moneen kertaan nähty kohellus, siinähän ei oikeasti ole mitään erityisen syvällistä tai taiteellisesti mielenkiintoista sisältöä ja sen huumorikin on periaatteessa äärimmäisen tyhmää ja älytöntä, mutta ainakin omalla kohdallani viimeinen onkin varsinainen syy kokonaisuuden herkullisuudelle. Keisarin uudet kuviot on ensisijaisesti pelkkä piirretty komedia, jossa tietty nonsense-henki kukkii valtoimenaan, eikä katsojalle yritetäkään antaa minkäänlaisia vastauksia tämän mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuten miksi Yzman laboratoriossa on juuri "se" vipu, miten Yzma ja Kronk pääsivät lopussa laboratorioonsa tai miksi lehmäksi muuttuneen vartijan annetaan lähteä kotiin. Makuja on taatusti monia tässäkin lajissa, mutta Dindalin persoonallisen pöljä perseilyasenne on (lähes) aina iskenyt omaan nauruhermooni kuin tuhat volttia.

Niin paljon iloa kuin toteutuneesta, erinomaisen hauskasta ja suomalaisittain lähes täydellisesti dubatusta (Seela Sella, hyvä luoja!) hupailusta itse saankin, Allersin vetämän tiimin alkuperäinen luonnostelma on silti ajatustasolla huomattavasti mielenkiintoisempi kuin sen lopullinen kannibalisoitu farssiversio. Alkuperäiseenhän saatiin musiikkipuolelle houkuteltua itse Sting, jonka säveltämät musiikit jouduttiin kuitenkin pitkälti jättämään pois teattereihin asti päätyneestä lopputuotoksesta. Sekavasta ja pitkittyneestä tuotantohelvetistä tuskastunut Sting itse oli ennen ensi-iltaa useampaankin otteeseen uhonnut vetävänsä musiikkinsa elokuvasta, mutta sopuun päästiin lopulta sisällyttämällä elokuvasta leikatut kappaleet bonusmateriaalina viralliselle soundtrackille. Samalla päädyttiin Stingin vaatimuksesta muuttamaan Dindalin näkemyksen viimeistä kohtausta ja punchlinea, jossa Kuzco päättää Pachan kylän sijaan jyrätä maan tasalle sen vieressä olevan sademetsän (haha!).

Keisarin uudet kuviot ei ole likimainkaan parhaita tai kunnianhimoisimpia Disney-elokuvia, mutta omasta mielestäni se on helposti niistä hauskimpia, kiitos Mark Dindalin uskomattoman höhlän huumorintajun. Jokaiselle sen tuotanto-ongelmista kiinnostuneille suosittelen Stingin vaimon Trudie Stylerin ohjaamaa klassikkodokumenttia nimeltä The Sweatbox vuodelta 2002, joka kertoo Roger Allersin massiivisen alkuperäisversion vaikeasta luomisprosessista, sen lopullisesta tuhosta ja uudelleensyntymästä lähes täysin tunnistamattomassa muodossa.


Arvio: 4/5


EMPEROR'S NEW GROOVE, 2000 USA
Ohjaus: Mark Dindal
Käsikirjoitus: Mark Dindal, Chris Williams
Näyttelijät: David Spade, Patrick Warburton, Eartha Kitt

Herkules (1997)

Uskotteko jos sanon, ettei Herkulesta tiettävästi alkujaan edes vakavissaan suunniteltu Pocahontasin ja Notre-Damen kellonsoittajan jatkajaksi, vaan tähän tarkoitukseen oltiin kaavailtu Aarreplaneettaa jo vuosikausia aiemmin, mutta syystä tai toisesta jälkimmäisen tuotantoa päätettiin siirtää myöhemmäksi ja John Muskerin ja Ron Clementsin johtama keskeinen tekijätiimi siirrettiin ainakin väliaikaisesti muihin projekteihin, joista yksi sattui olemaan vähäpätöinen luonnos antiikin Kreikan tarustoon perustuva kertomus tarujen Herkuleksen seikkailuista, joka tietysti tultaisiin muuntamaan perinteiseen Disney-muottiin koko perheen musikaaliksi ilman alkuperäistarinoiden seksiä ja väkivaltaa, mutta muutamalla hauskalla twistillä...

Mielikuvituskreikan oman viittasankarin seikkailut saavat alkunsa kirjaimellisesti tämän syntymästä: Zeus vaimoineen on pyöräyttänyt Olympokseen uudenkarhean poikalapsen, jota juhlistamaan on kokoontunut koko panteonin jumalten katras pimeintä manalaa myöten. Todellisuudessa Haades suunnittelee vallankaappausta, mutta kohtalotarten ennustuksen mukaan tämä on tuomittu epäonnistumaan, jos ponteva pojanriiviö Herkules sattuu vielä tuolloin olemaan elävien kirjoissa. Siispä Herkules kidnapataan ja muutetaan kuolevaiseksi, mutta ennen lopullista muodonmuutosta ja kuoliniskua köyhä paimen vaimoineen sattuu löytämään pienokaisen ja ottamaan lopulta tämän suojiinsa. Herkuleksesta itsestään kasvaa supervoimilla varustettu outolintu ja pösilö, jonka tie Olympoksen huipulle ja kirjaimellisesti tähtiin on mahdollista vain todellisen sankaruuden ja jumaluuden saavuttamisen myötä.

Herkuleksen tarinan kova ydin on kivenkovassa satiirissa: koko elokuva on tekijöidensä mukaan vähän kuin parodiaa klassisista supersankarieepoksista ja Herkules itse on lähempänä jotain superkliseistä Teräsmiehen hahmoa kuin sitä aitoa ja alkuperäistä vanhan kansan muskelisankaria. Satiirin kannalta kaikkein keskeisin yksittäinen kohtaus löytyy "Nollasta pollaan" -kappaleen taustalta, jossa Herkuleksesta tulee tyypillinen vähä-älyinen urheilu- ja viihdejulkkis, joka tekee lenkkari- ja kokisdiilin, pystyttää itselleen mauttomia pompöösejä patsaita ympäri Kreikkaa, hengaa lasten kanssa ja perustaa ikioman franchisen oheistuotteineen. Kyseisessä kohtauksessa siis viitataan suoraan Michael Jacksonin ja Michael Jordanin kaltaisiin hahmoihin, joita palvottiin Herkuleksen ilmestymisaikaan aikaan ihan kirjaimellisesti kuin jumalia.

Muskerin ja Clementsin hupailussa on kuitenkin paljon enemmän ja monipuolisemmin huumoria kuin tuo yksi ainut kohtaus gageineen. Herkules on elokuva, jota pysäyttelee katsoessaan mielellään vaikka kuinka monta kertaa ihan vain silmäilläkseen sen visuaalisia oivalluksia, kuten Scooby Doon äänellä (Frank Welker) ujeltavan Pegasoksen hauskaa ja ilmeikästä elekieltä, joka jaksaa naurattaa vedet silmissä vielä useiden katselukertojen jälkeenkin. Herkuleksen aikaan Disney harrasti silkan kierrättämisen sijaan vielä paljon erilaisia kokeiluja erilaisten tyylisuuntien, aikakausien ja taiteilijoiden parissa, ja Herkuleksen visuaalista designia ja hahmoja palkattiin suunnittelemaan Pink Floyd The Wallin animaatiojaksoista tuttu pilapiirtäjälegenda Gerald Scharfe, jonka ainutlaatuisen persoonallinen piirrostyyli ja pistävä huumorintaju käytännössä dominoivat koko muuta elokuvaa.

Kaikista Herkuleksen hahmoista herkullisin on luonnollisesti Haades, joka on kuvattu tolvanoiden ja taliaivojen asuttamassa maailmassa elävänä yksinäisenä kyynistyneenä älykkönä, joka tässä tapauksessa puhuu ja toimii perinteisen limaisen lakimiehen, autokauppiaan ja poliitikon tavoin. Alkuperäisissä luonnoksista hahmosta piti tulla varsin tyypillinen Disney-ilkiö, jota näyttelemään kosiskeltiin Jack Nicholsonia, mutta taloudellisista syistä suunnitelmat hyllytettiin ja monen monituisen vaihtoehtoisen ehdokkaan jälkeen rooliin valittiin James Woods, tuo oikean elämän älykkö, joka improvisoi suuren osan dialogistaan ja antoi samalla hahmolle sen lopullisen muodon. Woods pitää tiettävästi Haadesta yhtenä uransa huippukohdista ja suosikkirooleistaan, mikä tuntuu näin katsojankin näkövinkkelistä hyvin perustellulta mielipiteeltä. Seppo Pääkkösellä (montako niitä Pääkkösiä oikein on!?) saattaa olla mielenkiintoisempi ääni, mutta tässä tapauksessa kunnia kaikesta muusta menee Woodsille ja Scharfelle.

Kovin yllättäen mitään muita erityisen syvällisiä tai kiinnostavia hahmoja Herkuleksesta ei Haadeksen lisäksi juuri löydykään, elokuva itsessäänkin on todellisuudessa vähän liiankin täyteen ahdettu erilaisilla vaikutteilla ja ideoilla, jotka vain vaivoin sopivat yhteen: modernin satiirin, Scharfen ja antiikin Kreikan lisäksi sekaan on vielä heitetty aimo annos Las Vegasia ja mustaa gospel-musiikkia, jotka ehkä näyttävät ja kuulostavat hyvältä, mutta hyppäävät niin pahasti silmille, että niiden hienovaraisempaa käyttöä olisi sopinut miettiä vielä uudemman kerran. Disneyn takuumies Alan Menkenin musiikit lienevät nekin helposti miehen kultakauden heikoimpia, minkä lisäksi ne sattuvat vielä olemaan aivan liian pitkiä. En henkilökohtaisesti uskoisi jaksavani kuunnella ainuttakaan näistä lauluista ilman elokuvan komeaa visuaalista taustatukea, mitä ei säveltäjänsä tuotoksista yleensä voi sanoa laisinkaan.

Tiedän monia ihmisiä, jota inhoavat tätä leffaa oikein sydämensä kyllyydestä, mutta itse en suoranaisesti voi sanoa kuuluvani tähän joukkoon. Omasta mielestäni Herkules on vielä tänäkin päivänä yksi Disneyn hauskimmista yksittäisistä tuotoksista kaikesta epämääräisyydestään ja latteista hahmoistaan huolimatta. Oikeastaan menisin jopa sanomaan, että Herkuleksen satiiri on tänä päivänä huomattavasti ajankohtaisempaa kuin ilmestyessään, kiitos aina vain lisäkierroksia omaan psykoosiinsa saavan sosiaalisen median sekä hetken julkisuutta korostavan aivottoman ja pinnallisen julkkiskulttuurin, joka saa idioottimaisuudessaan ysärivuosien typerimmätkin kotkotukset vaikuttamaan rinnallaan melkoisen tolkulliselta menolta. Ehkäpä Haadeksenkin perimmäinen nerous piilee tosiasiassa, että hahmo kuvaa niin osuvasti monen tavallisen ihmisen arkista tuskaa siitä, miten välillä tuntee olevansa yksinäinen tolkullinen työmuurahainen kokonaisessa typerysten kansoittamassa hullussa maailmassa. 


Arvio: 4/5


HERCULES, 1997 USA
Ohjaus: John Musker, Ron Clements
Käsikirjoitus: Bob Shaw, Bruce M. Morris, Donald McEnery, Don Dougherty, Francis Glebas, Irene Mecchi, Jeff Snow, John Musker, John Ramirez, Kaan Kalyon, Kelly Wightman, Kirk Hanson, Mark Kennedy, Randy Cartwright, Ron Clements, Thom Enriquez, Vance Gerry
Näyttelijät: Bobcat Goldthwait, Danny DeVito, James Woods, Josh Keaton, Matt Frewer, Rip Torn, Samantha Eggar, Susan Egan, Tate Donovan

Atlantis - kadonnut kaupunki (2001)

Atlantiksen tekoaikaan Disneyn animaatiobisnes kävi läpi omanlaistaan kaoottista prosessia, jonka tuoksinassa kokonaisia tuotantotiimejä ja elokuvakonsepteja pistettiin kerralla uusiksi alan ykköstykin ajauduttua hakemaan uudelleen tyyliään 90-luvun animaatiorenessanssin jälkijäristyksenä nähdyn monipuolistuneen elokuvatarjonnan paineessa. Atlantis onkin eräänlainen kokeellinen yhdistelmä niin perinteistäkin perinteisempää ysärivuosien Disneyä kuin Notre Damen kellonsoittajassa ja Tarzanissa nähtyä aikuisempaa kuvastoa: tällä kertaa visuaalisen ilmeen suunnittelusta vastasi Mike "Hellboy" Mignola ja tarinaan itseensä haettiin virallisen ilmoituksen mukaan innoitusta Jules Vernen tuotannosta, vaikka myöhemmin onkin tekijöiden toimesta myönnetty inspiraatiota haetun enemmän Studio Ghiblin ja Hayao Miyazakin teoksista kuin mistään muualta.

Disneyn Atlantiksen ehkäpä suurin yksittäinen virhe löytyy jo sen ensimmäisestä kohtauksesta, jossa katsojalle näytetään aivan kirjaimellisesti mahtavan Atlantiksen tuho. Jossain toisessa elokuvassa katsojan eteen olisi alussa heitetty vain epämääräisiä vihjeitä elämää ja kuolemaakin myyttisemmästä titaanien taistosta tai jumalten luomisen kaltaisesta legendasta, jonka arvuuttelu ja vähittäinen setviminen jätettäisiin lopun tarinan harteille, tietenkin paljastaen kaiken juurta jaksain viimeistään kliimaksissa tai epilogissa. Prologin töppääminen ei vain tuhoa kaikenlaista mystiikkaa ja jännitystä suuresta osasta koko loppua elokuvaa, mutta lopussa sama kuvasto vielä kerrataan sellaisenaan hyvin häiritsevästi, vaikka vähäisiä vastauksia samalla viimein saadaankin. Tyypillisesti tällaista kertaalleen piirretyn animaation kierrätystä ei alalla katsota alkuunkaan hyvällä, vaan sitä pidetään lähinnä katsojaa aliarvioivana ja genren taidetta alentavana temppuna.

Tökerön prologin jälkeen katsojalle esitellään tarinan päähenkilö, Atlantiksen legendasta intoileva arkeologinen tutkija nimeltään Milo Thatch, joka uskomattomia teorioitaan laukovana hölynpölyn asiantuntijana onkin leimaantunut kansan keskuudessa silkkana huuhaatieteilijänä. Muuan mystinen liikemies kuitenkin uskoo Milon Atlantis-teoriaan, jolloin tämä päätyy jännittävälle ja vaaralliselle tutkimusretkelle ehkäpä Disneyn historian värikkäimmän ja hauskimman hahmokatraan kera. Kuten platonistisilla seikkailuelokuvilla on jo Kurosawan ajoista ollut tapana, haluaa Milokin vain vilpittömästi tietoa pahan tuntiessa vain rahan ja vallan viekoittelevan houkutuksen. Tässä kohtaa Disney eroaa useimmista muista kaltaisistaan korostamalla myös monien hyvien sivuhahmojenkin haluavan ensisijaisesti vain rahaa, mutta tekevän lopussa hansolot ja ymmärtävän toveruuden ja ihmisyyden arvon – mutta haluavan silti rahaa.

Jos Atlantis jostain erityisestä syystä kannattaa katsoa, niin juuri sivuhahmojen vuoksi. Muistan nähneeni tämän elokuvan viimeksi uutena, ja vinkeät persoonallisuudet yhdessä hauskan dialogin sekä erinomaisen ääninäyttelyn kanssa olivat ainoat asiat, jotka olivat jääneet itselleni muhimaan mieleen vuosikausiksi katsomisen jälkeenkin. Kuivaa huumoria kohtaus toisensa perään lataava pommiekspertti Vinnie sekä samaa nuupahtanutta savuketta loputtomasti imutteleva kyyninen rouva Packard ovat omassa listassani hilpeimpiä Disney-hahmoja miesmuistiin, samaa voinee sanoa myös alkuperäisversion Leonard Nimoyn eeppisellä tietäjänäänellään tulkitsemasta vanhasta kuninkaasta, jossa tosin päräyttävinä onkin tulkitsijansa itsensä ulosannista huokuva puhdas karisma. Harmi vain, että tarinan varsinainen päähenkilö on niinkin tylsä ja väritön kuin Milo, eikä kaiken mielenkiinnon uskottavuutensa kanssa kipuilevasta hahmosta nielevä prologi ainakaan auta asiaa.

Uskottavuudesta puheen ollen, Atlantis kärsii mielestäni myös liiasta tiivistämisestä, jonka vuoksi monissa kohtauksissa tarinan keskeisiä ongelmia ratkokaan vähän liiankin kätevästi: mystisellä liikemiehellä esimerkiksi vain sattuu olemaan kokonainen laivasto miehistöineen ja pilkuntarkkoine suunnitelmineen valmiina uhrattavaksi epämääräistä tutkimusretkeä varten ja atlantislaisetkin nyt vain sattuvat puhumaan ja ymmärtämään täydellisesti mitä tahansa nykyaikana puhuttua kieltä jonkin epämääräisen tekosyyn nojalla, koska kaikki olennainen piti yksinkertaisesti saada ahdettua puoleentoista tuntiin ilman turhaa tyhjäkäyntiä. Jälkimmäisen kohdalla olisin itse jättänyt suosiolla selittelyt sikseen, sillä kyseessähän on fiktiivistä mielikuvituskulttuuria kuvaava fantasiaseikkailu, jossa kaikenlaista ihmeellistä sattuu ja tapahtuu; tällaisenaan typerään aasinsiltaan vain kiinnittää ikävästi huomiota jokaisella katselukerralla.

Lopussa sitkeä katsojanpirulainen kuitenkin palkitaan – onneksi. Mitä kauemmas tarina lipuu alun prologihölmöilystä, sitä vähemmän merkitystä koko jutulla enää onkaan. Viimeisistä paristakymmenestä minuutista näkee jo tekijöiden huomattavan panostuksen suoraan toimintaan ja aiheeseen sopivaan eeppiseen kliimaksiin, jossa Atlantiksen kaltainen sivilisaation hautausmaa paljastuu toivon ja elämän kehdoksi tarinan roiston saadessa ironisesti haluamansa vain hukkuakseen siihen samaan tapaan kuin atlantislaiset vuosituhansia aiemmin. Viimeistään näillä main katsoja tulee ihastelleeksi myös James Newton Howardin upeaa soundtrackiä, komeaa äänisuunnittelua sekä klassiselle steampunkille kumartavaa hahmodesigniä – näistä ensimmäinen inspiroi nuoren itseni jopa hankkimaan albumin fyysisenä, mitä ei ihan jokaisesta leffasoundtrackistä pääsekään sanomasta.

Näin siis loppukaneettina sanottakoon, että Atlantis on omaan makuuni hyvää, mutta harmittavan epätasaista tekoa, jonka alun megaluokan möhläys tuhoaa pitkälle puoliväliin asti, mutta joka kuitenkin paranee loppua kohden huomattavasti. Atlantista katsoessani en voinut välttyä monen muun tavoin lainkaan huomaamasta sen yhtäläisyyksiä taannoin arvostelemaani Matka maapallon ympäri -animeen, jossa metsästetään Atlantiksen aarteita kapteeni Nemon kanssa, palvotaan Jules Verneä ja steampunk-kuvastoa ja hyödynnetään kadonneen valtakunnan maagisia elämän antavia kristalleja. Miyazakin Laputa - linna taivaallan alkuperäisten luonnosten pohjalta tuotetun sarjan tehneeltä Gainaxiltakaan yhtäläisyydet eivät tiettävästi jääneet taannoin huomaamatta, mutta japanilaisilla tekijämiehillä ei varsinaisesti ollut halua lähteä lukemaan plagiarismisyytteitä maailman johtavaa mediakorporaatiota vastaan, joten asia oli sillä taputeltu.

Hassuna triviana muistan tämän elokuvan herättäneen tietyissä piireissä pienen moraalipaniikin väkivaltaisuudellaan – kuin aikuisemmalle yleisölle tehtyä animaatiota ei olisi vielä 2000-luvulle tultaessa keksittykään!

Arvio: 3/5


ATLANTIS - THE LOST EMPIRE, 2001 USA
Ohjaus: Kirk Wise, Gary Trousdale
Käsikirjoitus: Bryce Zabel, David Reynolds, Gary Trousdale, Jackie Zabel, Joss Whedon, Kirk Wise, Tab Murphy
Näyttelijät: Claudia Christian, Corey Burton, James Garner, John Mahoney, Michael J. Fox, Leonard Nimoy

Seder-Masochism (2019)

Viitisen vuotta sitten arvostelin omakustanneaminaattori Nina Paleyn paremmissakin piireissä kuumia aaltoja herättäneen Sita Sings the Bluesin, joka edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin lukeutuu aikamme hauskimpiin ja omaperäisimpiin genrensä luomuksiin. Vähänpä oikeasti tiesinkään, että Paley työskenteli kirjoitushetkellä myös toisen kokopitkänsä parissa ja julkaisikin sen jo 2018-2019 tietämillä, mutta aikaisemmasta poiketen tieto sen olemassaolosta kulki animaatiomaailman omien verkostojenkin kautta hämmentävän hitaasti, eikä se tunnu keränneen osakseen likimainkaan vastaavaa mainetta, mammonaa tai kohua kuin edeltäjänsä.

Seder-Masochism kuvaa nimensä mukaisesti juutalaiskristillisen pääsiäisen ihmettä, mutta tekijänsä radikaalifeminististen linssien läpi katsottuna. Paleyn kuvaamassa maailmassa ammoisina aikoina matriarkaalinen ihmiskunta palvoi hellää äitijumalatarta, mutta aikojen saatossa kovempi ja julmempi patriarkaalinen järjestelmä, tässä tapauksessa vanhatestamentillinen uskonto, syrjäytti ihmiskansain pehmeät arvot omilla sotaisilla ihanteillaan, joiden syntymyytti niin juutalaisilla kuin kristityilläkin liittyy vahvasti pääsiäisen tapahtumiin: ensimmäisellä Moosekseen ja liittoon Jumalan kanssa, jälkimmäisellä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen - toivorikkaasta sanomastaan huolimatta molempia yhdistää kuvastonsa väkivaltaisuus ja inhimillinen kärsimys, mistä elokuvan nimikin juontaa juurensa.

Arkeologian alalla on tapana jaotella tällaisia historiallisia rekonstruktioita "kulttuuriin" ja "arkeologiseen kulttuuriin", tosiasiallisen konkreettiseen kulttuuriin ja pelkkään spekulatiiviseen näkemykseen esihistoriallisesta kulttuurista ja aatemaailmasta, jonka totuudenmukaisuutta ei tietenkään voida näin jälkikäteen mitenkään todistaa, sillä mitään kirjoitettua aineistoahan ei kymmenien tuhansien vuosien takaa luonnollisesti ole lainkaan olemassa. Vaikka Seder-Masochism onkin ensisijaisesti silkkaa fiktiota, se kuitenkin sisältää monenlaisia viittauksia nykyajan trendikkäisiin feministisiin kulttuuri- ja äitijumalatarteorioihin, joihin kannattaa vastaavasti suhtautua lähinnä spekulatiivisena rekonstruktiona kuin minään puhtaana faktana.

Elokuvassaan Paley on kaikesta huolimatta pyrkinyt toistamaan Sita Sings the Bluesin hyväksi havaittuja tyylikikkoja ja huumoria jopa siinä määrin, että jos kahta teosta esittäisi ristikkäin leikattuna sokkoyleisölle, kahden välillä tuskin hevin huomaisikaan: animaatio on jälleen tajunnanvirtamaisesti usealla eri tasolla etenevää sikamaisen halvalla tehtyä flash-animaatiota, jossa photoshopatut kuvat sekä lapsekkaan yksinkertaiset ja pyöreät hahmot käyvät itseironia viiltäen läpi raamatullisia tapahtumia. Tällä kertaa budjetti kuitenkin oli vain murto-osan edeltäjänsä vastaavasta, joten varaa ammattinäyttelijöiden palkkaamiseen ei ollut, ja Paley perheineen joutui improvisoimaan dubbaukset keskenään. Jälki on suoraan sanoen melkoisen kömpelö, mutta sopii teoksen patriarkaalisuutta käsittelevään ydinteemaan, onhan yksi keskeisistä "näyttelijöistä" Paleyn jumalana kuvattu isä, jonka kanssa mustana vuohena kuvattu tytär itse käy kriittistä dialogia juutalaisista pääsiäisperinteistä.

Pidin kovasti Sita Sings the Bluesista ja pidin myös erittäin paljon Seder-Masochismin ilkikurisesta huumorista sekä älyllisyydestä, mutta edeltäjänsä tasolle se ei kokonaisuutena nouse oikein millään mittarilla, vaan hallitun kaaoksen sijaan käsissä tuntuisi tällä kertaa makaavan lähinnä epämääräinen sekasotku, joka kaikesta tykityksestä huolimatta pitkästyttää häkellyttävän nopeasti. Paleyn teoksen herättämää kaoottista vaikutelmaa entisestään korostaa sen suuruudenhullu soundtrack, johon on koottu jotakuinkin kaikki maailman kappaleet ja genret laadusta riippumatta jonkin yksittäisen johdonmukaisen teeman sijaan, eikä julkaisun nähneessä versiossa voitu kaikkia edes sellaisenaan soittaa tekijänoikeussyistä, vaan niiden kohdalla katsojaa odottaa vain hämmentävä hiljaisuus.

Jos sinustakin nykyajan tylsämielisellä ja kaavoihin kangistuneella animaatiolla on paha tapa toistaa mielikuvituksettomasti itseään, kannattaa Seder-Masochism katsastaa ihan vain, jotta voi todeta olleensa positiivisessa mielessä väärässä, mutta sittenkään Paleyn uusin ei sanalla sanoen ole mikään tajuntaa räjäyttävä elämys. Paley julkaisi elokuvastaan myös erillisen taidekirjan, jota voinee jo varovaisesti suositellakin tekijänsä aatemaailmasta ja taiteesta kiinnostuneille.


Arvio: 2.5/5


SEDER-MASOCHISM, 2019 USA
Ohjaus: Nina Paley
Käsikirjoitus: Nina Paley
Näyttelijät: Nina Paley, Hiram Paley, Barry Gray

Egyptin prinssi (1998)

"I will not be dictated to, I will not be threatened. I am the morning and evening star, I am Pharaoh!"

Kauan, kauan sitten muuan mediamoguli Jeffrey Katzenberg istui Disneyn viihdeimperiumin
johtokunnassa ennen ajautumistaan perikatoon sekä lyöttäytymistään yhteen Steven Spielbergin nerokkaan mielen kanssa. Kahden neron yhteistyön hedelmänä syntyi menestyksekäs tuotantoyhtiö nimeltä DreamWorks, jonka sanomattomana tavoitteena oli nousta yhdeksi lajinsa suurista sekä haastaa avoimesti Katzenbergin entinen työnantaja elokuvain sekä erityisesti animaation saralla, joista jälkimmäiseen tulivoimaa haettiin pystyyn kuolleesta Amblin Animationista, entisistä Disney-veteraaneista sekä animaatiokeisari Richard Williamsin koulimista nuorista huippulahjakkuuksista.

DreamWorksin järjestyksessä toinen pitkä animaatioelokuva on ainakin päällisin puolin varsin tuttu klassisen Hollywoodin spektaakkelihenkeä huokuva raamatullinen kertomus Mooseksesta, heprealaisen kansan pelastumisesta Egyptin orjuudesta ja Jumalan antamasta kymmenestä käskystä. Jo DreamWorksin helmen ensimmäiset sekunnit paljastavat tarinan keskeiset teemat ja elementit: Egyptin prinssin maailmassa faaraota palvotaan jumalana, mutta ihmiselämää halveksiva rajaton valta ja loisto rakentuvat todellisuudessa kansan kärsimykselle. Suuruudenhulluus, valta ja raha ovat todellisuudessa silkkaa illuusiota ja itsepetosta, jotka johtavat lopulta niin voittamattoman maailmanvaltakunnan, mahtavan dynastian kuin ihmisen itsensäkin perikatoon. Ensimmäisten minuuttien kohdalla nähdään myös viittauksia mm. Citizen Kaneen ja Ben-Huriin.

Tarina alkaa, kun faarao Seti määrää joukkonsa surmaamaan heprealaisten orjiensa imeväiset poikalapset. Yksi lapsista kuitenkin pelastuu jokeen lasketussa kaislakorissa, jonka mukanaan kantama pienokainen päätyy osaksi faaraon itsensä perhettä. Vuosia myöhemmin Moosekseksi ristitty nuori mies on kasvanut kuninkaallisen perheen vastuuttomaksi, mutta moraalintajuiseksi vesaksi, joka kiusoittelee toistuvasti veljeään Ramsesta erilaisilla kujeilla palaten kuitenkin aina takaisin pelastamaan tämän pulasta. Mooseksen päästyä perille syntyperästään tämä päätyy lopulta hylkäämään vanhan minänsä ja elättämään itsensä köyhänä paimenena meedialaisen heimon parissa. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin, ja Mooses joutuu jälleen kohtaamaan menneisyytensä sekä jumalalliseksi faaraoksi kohonneen Ramseksen, mutta tällä kertaa ylpeämpi veli ei enää ole valmis hyväksymään hyväntahtoisen veljensä auttavaa kättä, vaan mieluummin hukuttaa valtakuntansa epätoivoon ja ahdinkoon henkilökohtaisen kullan ja kunnian vuoksi.

Egyptin prinssi oli ilmestyessään melkoinen outolintu: Jeffrey Katzenberg oli tiettävästi tarkoittanut alkuperäisen ideansa toisen Mooseksen kirjan kypsempää animaatioversiosta Disney-musikaaliksi, mutta silloinen päättävä pöytä tyrmäsi suunnitelmat alkuunsa. Kun Egyptin prinssi lopulta ilmestyi DreamWorksin tuottamana, eivät kriitikot tai yleisö täysin tienneet, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Itse esimerkiksi muistan tätä markkinoidun irvokkaasti hyvin pienille lapsille suunnattuna Disney-musikaalina, tätä jopa mainostettiin muistaakseni Aku Ankka -lehden sivuilla, mutta todellisuudessahan kyseessä on nimenomaan aikuisille tarkoitettu vanhan ajan raamatullisille eepoksille estotta kumartava oopperamainen spektaakkeli, jossa ei puhuvia huonekaluja tai laulavia eläimiä juuri nähdä. Toisaalta muistan monen aikalaisen jopa kuitanneen koko jutun silkkana "hihhulipropagandana", vaikka uskoa tai raamatullisia totuuksia ei ydintarinassa tuputeta laisinkaan eikä vähistä raamatullisista aineksistakaan tarvitse välittää nauttiakseen maailmanluokan animoidusta musikaalidraamasta ja shakespearemaisen ajattomasta veljessodasta.

Muistan katsoneeni Egyptin prinssin viimeksi pauttiarallaa parikymmentä vuotta sitten, ja uusintakatselulla lähinnä hämmästelin, miten tarkkaan muistin itse elokuvan lähes alusta loppuun miltei kuva kuvalta. Toisaalta Egyptin prinssin jättämää muistijälkeä ei pidä ihmettelemänkään, sillä silkan animaation jalo taito on ollut DreamWorksin nuorella tiimillä täydellisesti hallussa jo tässä vaiheessa. Yksi keskeinen teema itse tarinassahan on selvästi ollut faaraoiden mahti ja suuruus, mitä edelleen on visualisoitu jättimäisin, suorastaan monumentaalisin kuvin elämääkin suuremmista patsaista ja temppeleistä, joiden varjossa mitättömän pieninä ja kasvottomina kuvatut orjat rehkivät, elävät ja kuolevat kuin arvottomat muurahaiset. Kohtauksista visuaalisesti upein on mielestäni lopussa nähtävä "You're Playing with the Big Boys Now", jossa kaikenlainen megalomaaninen tyylittely jättimäisine patsaineen ja dramaattisine varjoineen on vedetty tyylitajuiseen äärimmäisyyteen asti. Musikaalinumeron keskeinen idea on yksinkertaisesti korostaa faaraon ja papiston mahtipontista ulkokuorta silkkana kulissina ja savuverhona, jonka läpi tavallinen kansa kieltäytyy näkemästä.

Tarinankerronnan itsensä tasosta taas kertoo paljon, ettei koko elokuvassa taida olla ainuttakaan ylimääräistä kuvaa, repliikkiä tai filleriä, ei niin mitään. Nykystandardista poiketen pituuttakin Egyptin prinssillä on vain vaivaiset 94 minuuttia, mutta jättimäisiä teemoja käsittävä tarina tuntuu etenevän kuin itsestään jämähtämättä kertaakaan paikoilleen, usein pelkkä kuvasommittelu ja hahmojen elekieli yksinään kertovat enemmän ja syvällisemmin kuin yksikään dialoginpätkä koskaan. Leffansa nauttimiseen keskittyvä tarkkaavainen katsoja saattaa esimerkiksi huomata, ettei Egyptin prinssin hahmokatras ole mitenkään mustavalkoinen, vaan vanha faaraokin kuvataan velvollisuudentuntoisena ja perheestään välittävänä miehenä, joka vain sattuu olemaan vilpittömän sokea vallitsevalle todellisuudelle. Epävarma ja isänsä nöyryyttämä Ramses taas on liian ylpeä hyväksyäkseen totuutta ja päätyy lopulta myös maksamaan siitä paljastumalla isänsä halveksimaksi sukunsa heikoksi lenkiksi, joka on tuhoava hallitsevan dynastian ikiajoiksi.

Haluan kuitenkin näin arvosteluni loppuun vielä mainita erikseen pitäneeni erityisen paljon DreamWorksin mestariteoksen velmusta huumorista – jota siis niin ikään löytyy, vaikka tunnelma juonen edetessä vakavoituukin huomattavasti vähän samaan tapaan kuin vanhan hyvän ajan Chaplin-henkisissä draama-komedioissa. Erityistä iloa henkilökohtaisella tasolla itselleni tuotti kohtaus, jossa Mooseksen tuleva vaimo pakenee kuninkaallisesta palatsista: Kun Mooses menee huoneeseensa, tämä löytääkin palvelijansa köytettynä. Mooseksen kääntäessä katseensa kohti lähintä ikkunaa, huomataan myös tämän koirien tulleen köytetyiksi!

Egyptin prinssi on toisin sanoen upea ja kaikin kuviteltavin tavoin monitasoinen ja -ulotteinen elämys, DreamWorksin kruununjalokivi sekä yksi kautta aikain parhaista ja omalla kummallisella tavallaan aliarvostetuimmista koko illan animaatioelokuvista. Katzenbergin, Spielbergin ja kumppaneiden hengentuotoksesta ei nykyään kuule enää juuri puhuttavan tai kirjoitettavan missään, ilmeisesti alkuaikojen hämmennys ei ole koskaan tainnut hälvetä tai sitten nykyajan "animaation syöväksi" ristimäni cgi-villitys on vain ohittanut suosiossa tällaiset vanhan hyvän ajan tyylitajuiset käsityönä tuotetut animaatiospektaakkelit. Jos Egyptin prinssi olisikin tullut katsottua lapsena, kannattaa se ehdottomasti katsastaa uudestaan vielä vanhemmalla iällä, jolloin siitä saa huomattavasti enemmän irti ja siihen vilpittömällä mielellä vuodatettua sydänverta osaa myös arvostaa. Jos ei muuta, niin Hans Zimmerin ja Stephen Schwartzin rautaisella ammattitaidolla kirjoittamaa soundtrackiä ei saa mielestään vielä vuosienkaan päästä.


Arvio: 5/5


THE PRINCE OF EGYPT, 1998 USA
Ohjaus: Brenda Chapman, Simon Wells, Steve Hickner
Käsikirjoitus: Nicholas Meyer, Philip LaZebnik
Näyttelijät: Val Kilmer, Sandra Bullock, Michelle Pfeiffer, Raplh Fiennes

Rocko's Modern Life: Staattinen limbo (2019)

Kun Disney alkoi häikäilemättömästi rahastamaan vanhojen klassikkotuotostensa herättämällä nostalgialla, tuli firma samalla aukaisseeksi melkoisen Pandoran lippaan, jota on vaikea ihan heti jälleen sulkeakaan. Lyhyessä ajassa yksi jos toinenkin mediatalo ja -imperiumi alkoi kaivaa arkistojaan potentiaalisten riskittömien menestystuotteiden toivossa kaikenlaisten uudempien yrittäjien jäädessä vaille rahoitusta. Vanha kunnon Nickelodeon päätti hypätä mukaan vallitsevaan trendiin ilmoittamalla vuosikymmenen vaihteessa kokonaisesta liudasta vanhojen ysärisuosikkiensa turhia rebootteja ja remakeja, jotka alkuperäisen, nyt jo aikuisen yleisön saavuttamiseksi tuotettaisiin viisaasti yhdessä Comedy Centralin ja Netflixin kaltaisten nykyajan viestimien tuella.

Rocko’s Modern Life ei liene koskaan kuulunut Nickelodeonin tunnetuimpiin luomuksiin, vaikka se monen kirjoissa onkin niistä helposti älykkäin ja hauskin. Nuorille aikuisille suunnattu maanläheinen satiiri vei ilmestyessään vanhoille klassikoille kumartavan velmun huumorinsa ja mielikuvituksellisen monimielisen gagikavalkadinsa tasolle, jolle vain harva vastaava televisiopiirretty on ikinä yltänyt. Huumorin tyyli ei tosin ollut täysin ennalta suunniteltu, vaan käytännössä hyvinkin epäkorrektien ja surrealistisesti muotoiltujen vitsien todellinen piikki olikin suunnattu aikansa sensoreja ja pelkurimaisia päättäjiä kohtaan, jotka kohtelivat Joe Murrayn aikuisempaa luomusta kaikesta huolimatta kuin mitä tahansa pienille lapsille suunnattua piirrettyä. Lopulta vastapuoli kuitenkin sai voittonsa, eikä sensuroimatonta versiota neljän tuotantokauden pituisesta sarjasta ole edelleenkään saatavilla.

Rocko's Modern Life: Staattinen limbo alkaa kirjaimellisesti suoraan 20 vuotta alkuperäisen sarjan viimeisen jakson jälkeen: Rocko, Heffer ja Filburt lentävät edelleen maata kiertävällä radalla Rockon avaruusalukseksi muutetussa talossa vanhoja piirrettyjä katsellen. Vanhan videokasetin lopulta hajottua kolmikko päättää palata takaisin O-Towniin vain havaitakseen sen kasvaneen vuosien varrella kokonaiseksi jättikorporaatioiden hallitsemaksi cityksi, jossa superkaupallisen pölhökulttuurin kyllästämä kansa kittaa solkenaan radioaktiivista energiajuomaa, lataa sarjakuvia internetistä ja ostaa päivittäin julkaistavia uusia versioita omistamistaan älypuhelimista. Rocko haluaisi vain entisen suosikkipiirrettynsä takaisin, mutta aika on todellisuudessa jo ajanut tämän ohi, kukaan ei enää muista koko sarjaa ja jopa sen luoja ja entinen johtava animaattori Ralph Bighead on ehtinyt vaihtamaan ammattia – ja sukupuolta.

Myönnän ilman minkäänlaista tunnonvaivaa, että vihasin aluksi tätä televisiospesiaalia sydämeni pohjasta, sillä odotin siitä vähintään samanlaista älyllisen epäkorrektia vitsitykitystä kuin alkuperäinen sarjakin, mutta todellisuudessa kaikenlainen syvällisempi aines on sellaisenaan lähes täysin karsittu silkan tyhjänpäiväisen nostalgian tieltä: käytännöllisesti katsoen suurin osa repliikeistä on enemmän tai vähemmän kierrätystä vanhoista suosikkijaksoista, suuri osa itse spesiaalista on pelkkiä viittauksia alkuperäisiin klassikkojaksoihin ja vähäisempiäkin suosikkihahmoja on tungettu mukaan niin paljon, ettei niille ole viitsitty edes keksiä minkäänlaista mielekästä käyttöä. Tekijät jopa kehuskelivat palkanneensa mukaan erillisen konsultin varmistaakseen, että monimielisyyksistään ja törkeästä huumoristaan tunnetun sarjan uusversion sisältö olisi mahdollisimman poliittisesti korrektia ja "inklusiivista".

Filburtin lapset ovat kasvaneet aikuisiksi.

Hyvin nukutun yön jälkeen palasin pohdiskelemaan kokemaani, ja taisin viimein ymmärtää, mitä Joe Murray yrittää erikoisjaksollaan todellisuudessa sanoa. Alkuperäisen Rocko-tiimin luoman Paavo Pesusienen pöhöttämä Nickelodeon on nykyisin pelkkä ahne megakorporaatio, joka olisi tehnyt reboottinsa alkuperäisillä tekijöillä tai ilman. Murray, jonka itsensä kuva Ralph Bighead todellisuudessa on, oli jo ehtinyt jatkamaan taiteilijanelämäänsä animaatiomaailman ulkopuolella, mutta päätti palata takaisin sentimentaalisuudesta ja ihan vain huvin vuoksi. Lopputuloksena syntynyt erikoisjakso onkin todellisuudessa silkkaa tekijänsä perseilyä ja parodiaa kaikista nykyajan typeristä ja turhista uudelleenlämmittelyistä, jotka lähinnä kierrättävät alkuperäisen kulahtaneimpia ideoita poliittisesti korrektisti filtteröitynä – katsokaa vuoden 2020 Animaaniset, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Kyseessä on toisin sanoen luojansa pystyssä pönöttävä keskisormi niin päättäjille, sensoreille, rebooteille kuin menneisyydessä eläville mieslapsillekin, joista viimeisille Murray osoittaa lopussa sanomansa muutoksen hyväksymisestä.

Yhtäkkiä Rocko's Modern Life: Staattinen limbo ei vaikutakaan kovin huonolta tai ikävältä. Kun Murrayn lyhyt comeback vielä näyttää, kuulostaa ja huokuukin tekijänsä piruilevan huumorintajuista persoonallisuutta, siitä on helppo pitää, kunhan vitsin ensin ymmärtää. Itse olisin kuitenkin kaivannut enemmän hahmojen perheenjäsenten, kuten keskiluokkaisen Wolfen perheen ja Filburtin aikuiseksi kasvaneiden lasten näkemistä, mutta tällä erää on tyytyminen vain lyhyisiin cameoihin. Toivottavasti Rocko's Modern Lifen annettaisiin kuitenkin vihdoin jo levätä rauhassa tai julkaistaisiin edes alkuperäisessä muodossaan... mutta valitettavasti epäilen helpon ja turvallisen nostalgiarahan ajavan Nickelodeonia lähitulevaisuudessakin kohti uusia joutavanpäiväisiä kuohittuja rebootteja ja vesitettyjä remakeja, kiitos Disneyn alalle asettaman standardin.

Kiitos.


Arvio: 4/5


ROCKO'S MODERN LIFE, 2019 USA
Ohjaus: Joe Murray, Cosmo Segurson
Käsikirjoitus: Joe Murray
Näyttelijät: Joe Murray, Tom Kenny, Carlos Alazraqui, Charlie Adler

Popee the Performer (2000-2001)

Joskus kauan sitten nousevan auringon maassa animaattori Ryuji Masuda meni tekemään sopimuksen muuan tuntemattomaksi jääneen liikemiehen kanssa kokonaisen televisiosarjan luomisesta. Alustavaksi budjetiksi saatiin kaavittua jokusen tuhannen euron arvosta pääomaa, aikaa yksittäisen jakson tuottamiseen varattiin vain muutama päivä ja työkaluiksi saatiin jo vuosituhannen vaihteessa avuttoman vanhentuneet 3D-animointivempeleet alitehoisilla tietokoneilla. Lopputuloksena syntynyt Popee (lausutaan "popi") the Performer ei varsinaisesti sytyttänyt ilmestyessään Japania liekkeihin, mutta internetin ihmeellisessä maailmassa siitä kasvoi nopeasti kansainvälinen kulttisuosikki sekä jälleen yksi elävä todiste itämaisen ihmisen hämmentävän rikkaasta mielikuvituksesta.

Popee the Performerin perusidea on yksinkertaisen nerokas: kukin episodi on vain muutaman minuutin pituinen nopeatempoinen välähdys 90-luvun anarkistisemmille länsimaisille piirretyille sekä vanhoille klassikoille kumartavaa luovaa tajunnanvirtaa, jossa periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Keskeiset hahmot sarjassa ovat sirkusklovnit Popi, Papi ja Kedamono, joista kaksi ensimmäistä on suunniteltu ja animoitu enemmän tai vähemmän mykän ajan klassisten koomikoiden hengessä, kun taas Kedamono on oransseihin shortseihin pukeutunut susi, joka kommunikoi erilaisilla maskeilla klassisen japanilaisen teatterin tapaan. Erilaisia vierailevia hahmoja myöhemmissä jaksoissa ovat mm. sammakko, ufomies ja Jumala, joista viimeinen kuvataan maassa nököttävänä jättimäisenä irtopäänä.

Popee the Performer on tyylipuhdasta animaatioperseilyä jo aivan ensimmäisistä jaksoista lähtien, eikä koko juttua helposti uskoisikaan alkujaan lapsille suunnatuksi viihteeksi edes idän saarivaltakunnan omalla mittapuulla. Masudan luomus saattaa esimerkiksi ajoittain näyttää ja kuulostaa hyvinkin lapselliselta, mutta klassiseen ysärityyliin tunnelma tyypillisesti kääntyy ennemmin tai myöhemmin taattuun The Ren & Stimpy Show'n henkeen yhtäkkiä jyrkästi surrealismiin asti yltävään väkivaltaisuuteen, josta ei verta, kakkahuumoria tai silpomistakaan jää puuttumaan. Tyypillisesti mestaamisen ja seivästämisen kaltaiset hämmentävän överit visiotkin on vielä vedetty älyttömyydessään niin äärimmilleen, ettei niille voi kuin nauraa ääneen ja vedet silmissä, vaikka joku kukkahattu taatusti niistäkin pultit vetää. Väitän esimerkiksi, ettei puoliakaan tämän sarjan jaksoista voisi enää nykyään näyttää länsimaisessa televisiossa niiden sisältämän väkivallan ja toistuvasti kuolevien hahmojen vuoksi.

Tällaisen sarjan kohdalla ei tosin kannata juuttua joihinkin yksittäisiin väkivaltafantasioihin, sillä niiden takaa paljastuu aiheeseen tarkemmin vihkiytyneille aidon vilpittömästi hekottava ja kekseliäs animaatiohupailu, jonka tekijät ovat onnistuneet täydellisesti kääntämään lähtökohtiensa tekniset puutteet omaksi edukseen. Budjetin ollessa karkkirahojen luokkaa Masudan ei esimerkiksi ole tarvinnut välittää minkäänlaisesta poliittisesta korrektiudesta tai yleisön ja rahoittajien reaktioista, vaan höhlempikin idea on voitu rauhassa kehittää palkitsevaksi ja viihdyttäväksi ilveilyksi. Eräässä jaksossa Kedamono esimerkiksi matkustaa ajassa taaksepäin korjaamaan tekemäänsä virhettä, mutta tuleekin vain jokaisella yrittämällä pahentaneeksi sitä. Tätä episodia varten tekijöiden tarvitsi tuottaa vain pieni pätkä animaatiota, yksi tai kaksi taustaa ja copypastettaa loput, ja lopputulos on vähintään yhtä hauska ja oivaltava kuin mikä tahansa rahakkaampikin saman lajin tuotos.

Tälläkin hetkellä internetin syövereistä saattaa kuulla ääniä, joiden mukaan Popee the Performer on yksi surkeimmista animaatioista ihmiskunnan historiassa. Henkilökohtaisesti en voi allekirjoittaa väitettä laisinkaan, sillä Masudahan ei varsinaisesti ikinä tarkoittanutkaan sarjaansa miksikään suuren maailman spektaakkeliksi, eikä suora vertailu johonkin Disneyn televisiosiiven kromatuimpiin saavutuksiin olekaan siksi kauhean mielekästä. Popee the Performerin ensimmäisen playstationin hujakoilla huiteleva animaatio, älytön siansaksaksi laulettu tunnusmusiikki, psykedeeliset ääniefektit ja unenomaiset mittasuhteet saava perseilyasenne ovatkin omaan silmääni siinä määrin laskelmoitua ja johdonmukaista jälkeä, että niitä voinee pitää jo jonkinlaisena persoonallisena taiteellisena ratkaisuna itsessään. Tässä tapauksessa persoonallinen asenne ratkaisuineen näkyy myös kokonaisuuden yleisenä viihdyttävyytenä. 


Arvio: 4.5/5


POPEE THE CLOWN, 2000-2001 Japani
Ohjaus: Ryuji Masuda
Käsikirjoitus: Ryuji Masuda

Rocko's Modern Life (1993-1996)

Nickelodeon avasi 90-luvun alussa uuden ajan televisioanimaation tulvaportit julkaisemalla lyhyen ajan sisällä sellaiset klassikot kuin Kaapo (ei se huonompi!), The Ren & Stimpy Show ja Ipanat, joista jokainen luettaneen oman aikansa nimekkäimpien ja vaikutusvaltaisimpien lajinsa edustajien joukkoon. Kultaa vuoleva kaapelikanava oli lyönyt itsensä muutamassa vuodessa lopullisesti läpi ja noussut alaa dominoivaksi muutosvoimaksi sekä valtavaksi kulttuuri-ilmiöksi. Maksava kansa kaipasi kuitenkin lisää ja entistäkin parempaa, joten Nickelodeonin isokenkäisemmät tahot päättivät täydentää kanavansa tarjontaa vielä yhdellä, järjestyksessä neljännellä animaatioproduktiolla, joka tultaisiin suuntaamaan aiempaa varttuneemmalle yleisölle...

Intohimoinen taiteilijasielu Joe Murray oli jo 90-luvun alkuun tultaessa luonut itselleen pienen uran pilapiirrosten, underground-sarjakuvien ja räiskyvien omakustanneanimaatioiden parissa. Kun Nickelodeon alkoi vuosikymmenen vaihteessa ottaa vastaan luonnoksia ja ideoita, Murray oli hakenut näiltä rahoitusapua miehestä ja tämän hassusta koirasta kertovalle omakustanne-elokuvalleen. Nickelodeonin kieltäydyttyä sopimuksesta Murray päätti yrittää uudestaan onneaan, mutta tällä kertaa kokoamalla yhteen muuan nuorille aikuisille suunnatun hyllytetyn omakustannesarjakuvaprojektinsa luonnoksia. Kuukausia myöhemmin yllättynyt Murray sai kuulla kaapelikanavan päättävien pöytien mieltyneen niin paljon tämän sarjakuvaan, että sen luojalle oltiin valmiita tarjoamaan hyvää sopimusta kokonaisen televisiosarjan luomisesta.

Rocko's Modern Life ei ole tarina supersankareista tai hyvän ja pahan välisestä eskapistisesta fantasiatoiminnasta, vaan ajalleen tyypillisesti arkisesta hulluudesta ja ehkä vähän hulluista ihmisistäkin. Rocko on räkäisessä sarjakuvapuodissa leipänsä tienaava 20-vuotias, kuvitteelliseen amerikkalaiseen O-Towniin muuttanut vallabikenguru, joka aikuisuuden kynnyksellä on luonnollisesti täysin pihalla monista täysin itsestään selvistä suuren maailman käytännöistä. Vähintään yhtä pihalla aikuisten maailmasta ovat Rockon lähimmät kohtalotoverit Heffer ja Filburt, joiden kanssa Rocko käy läpi niinkin mielikuvituksellisia seikkailuja kuin uuden television ostaminen, Hefferin omituisten sukulaisten tapaaminen tai Rockon talon kunnostaminen.

Varsin arkinen ja normaali ympäristö hahmoineen saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, mutta todellisuudessa kyseessä on tarkoituksellinen taiteellinen ratkaisu - elettiinhän Rockon tuotantoaikaan aiemman vuosikymmenen pinnallisen glamourin ja höhlän eskapismin sakeinta krapulavaihetta. Joe Murrayn itsensä mukaan suurin osa miehen luomuksen tarinoista ja hahmoistakin perustuu lähes sellaisenaan suoraan tekijöiden itsensä tuntemiin ihmisiin ja tapauksiin, välillä jopa vähän masentavankin pikkutarkasti: Rockon naapurissa asuva keskituloinen Bighead-pariskunta esimerkiksi elää rakkaudettomassa avioliitossa. Pariskunnan animaattorina työskentelevä poika, Murrayn itsensä karikatyyri, taas ei halua pitää uravalinnastaan katkeriin vanhempiinsa minkäänlaista yhteyttä.

Tahallisen rujon ja vanhan hyvän ajan kulttisarjasarjakuvien estetiikkaa huokuvan pinnan alla kytee kuitenkin yksi kautta aikain hauskimmista ja oivaltavimmista piirretyistä komedioista. Tiettävästi Murray tiimeineen olisi halunnut Rocko's Modern Lifesta South Parkin tapaista aikuisille suunnattua roisia ja poliittisesti äärimmäisen epäkorrektia komediaa, mutta kaapelikanavan käytäntöjen mukaisesti koko produktio jouduttiin alusta asti tarkistuttamaan erillisellä sensorilla samaan tapaan kuin mikä tahansa pienille lapsille suunnattu piirretty, joten sarjan perusideasta huolimatta mitään edes etäisesti aikuisempaa materiaalia ei pystytty esittämään sellaisenaan suoraan nahistelematta päättävien tahojen ja vihaisten vanhempien kanssa.

Tekijöiden ongelmaan löydettiin ratkaisu Tex Averyn, Bob Clampettin ja Chuck Jonesin kaltaisten elokuvasensuurin vesikauhuisten vuosien pioneerien ja mestareiden klassisista töistä sekä klassisesta Hollywood-komediasta, joiden tavoin myös Rockon ominainen huumori rakentuu pitkälti kekseliään piruilun ja sääntöjen luovan kiertämisen ympärille. Rockon tekijät eivät esimerkiksi voineet estotta laukoa homo- tai pippelivitsejä, mutta nämä voivat koska tahansa tehdä saman hyödyntämällä jos jonkinlaista kekseliästä sanaleikkiä, nasevaa ironiaa ja vihjailevaa visuaalista huumoria, kuten freudilaista symboliikkaa, jota moni keskivertokatsojakaan ei tyypillisesti ymmärrä. Sensorin epätoivoisille pyrkimyksille virnuilevan älykkäämmän huumorin kruunaa tietysti itse vitsien tarkoituksenmukaisen räiskyvä törkeys sekä yksittäisten sukkelien letkautusten hävytön sarjatulitus aivan ensimmäisistä jaksoista alkaen.

Huumorista puhuttaessa ei sovi tietenkään unohtaa itse saagan muistettavia hahmoja, joiden perimmäinen idea on parhaimmillaan mitä mielettömin. Oma suosikkihahmoni esimerkiksi on Paula Hutchison, eksentrinen koukkukätinen kissanainen ja sairaanhoitaja, jolla on aina kasvoillaan levottomuutta aiheuttava yltiöpositiivinen virne. Hahmon idea saatiin eräästä haastattelusta, jossa toimittaja yritti tivata Murrayltä, miksei sarjassa ole ainuttakaan näkyvää naishahmoa tai roolimallia tytöille, mihin lisäpontta saatiin myöhemmin Nickelodeonin vastaavan isokenkäisen vaadittua vastahakoista Murrayta luomaan positiivisen naishahmon, jolla on jonkinlainen "hyvä koukku". Paula Hutchisonille luotiin vielä varmuuden vuoksi rasistinen äitihahmo, jolta löytyy koukku molemmista käsistään. Äiti on myös puumanainen.

Toinen ehdoton suosikkini sarjan hahmokatraasta on dysfunktionaalinen Wolfen perhe, joka parodioi suoraan perinteistä keskiluokkaista kristillis-konservatiivista amerikkalaista ydinperhettä. Kristillisissä piireissähän uskoviin siis viitataan lampaina ja kirkonmiehiin paimenina, mistä syystä hahmot ovatkin susia - ja näillä on vielä omat rituaalinsa ja kokoontumisensa, tietysti keskiyöllä ja täydenkuun aikaan. En halua spoilata Wolfen perheen merkitystä tai suhdetta varsinaisiin keskeisiin hahmoihin, mutta se on vähintään yhtä hauska ja absurdi kuin itse perhekin.

Yksi Rockon toistuva kestovitsi ovat sinne tänne sijoitetut animaattoreiden toisistaan tekemät karikatyyrit. Omasta mielestäni hauskin on muuassa alkupään episodissa nähtävä motoristihevonen, joka viittaa erään animaattorin moottoripyöräharrastukseen (hevosvoima), pitkään naamaan ("horseface") ja ehkä vähän muuhunkin... valitettavasti tällä kertaa sensori vain oli skarppina, joten kaikki anatomiaviittaukset jouduttiin korvaamaan neutraalimmilla ilmaisuilla.

Saanen tässä esitellä lyhyesti yksittäisen suosikkivitsini koko sarjassa: O-Townissa on kaikkia amerikkalaisia pikaruokaketjuja parodioiva "Chokey Chicken" -pulju, jonka maskottina on lihava kana, jonka takalistosta törröttää iso metalliparru. Eräässä jaksossa Rocko ja Heffer kyllästyvät amerikkalaiseen roskakulttuuriin ja päättävät lähteä Eurooppaan, jossa nämä huomaavat paikallisten lähinnä omaksuneen amerikkalaisen perseilykulttuurin huonoimmat puolet. Kun Rocko ja Heffer menevät lopulta katsomaan Eiffel-tornia, on sen tilalla vain jättimäinen Chokey Chicken -ravintola, jonka lihavan maskotin peräsuolesta törröttää Eiffel-torni. Tiettävästi sensori ja kanavan johtokunta eivät olleet kovin mielissään saatuaan kolmannen tuotantokauden puolivälissä selville, mitä ilmaisu "choke the chicken" oikeasti tarkoittaa.

Eräässä toisessa jaksossa katuporausta harrastava Rocko menee silmälääkärille, joka tekee diagnoosinsa potilaansa silmämunia tunnustelemalla. Eräässä kolmannessa jaksossa nuhainen Rocko käy tapaamassa omituista lääkäriä, jonka vastaanotolta tämä poistuu omituisesti vaappuen. Eräässä neljännessä jaksossa nähdään kaksi toukkaa, joista toisesta kasvaa perhonen ja toisesta kierreruuvi. Jutun jujua en tietenkään paljasta, mutta kyseessä on jälleen sarjalle ominaista vaikeampaa läppää, jonka ymmärtäminen vaatinee tovin verran miettimistä sekä hyvän kielipään. Sensorikaan ei näitä ymmärtänyt.

Edellinen on siis vain yksi maistiainen Murrayn tiimin repäisevästä huumorista. Kun tekijät olivat omaksuneet ja täydellistäneet kekseliään temppuvalikoimansa, ei mikään enää käytännössä estänyt näitä viljelemästä aikuisempia teemoja ja superhärskejä vitsejä niin paljon kuin sielu sietää, ja jälki on vähintäänkin upeaa, jos vain sattuu vähänkään ymmärtämään tällaisen vihjailevan huumorin päälle. Yksi seuraus tyylinvalinnasta on selvästi ollut paitsi vitsien itsensä täydellinen ajattomuus, mutta samalla itse sarjan ääretön uudelleenkatselupotentiaali, sillä kaikesta ponnistelusta huolimatta todennäköisesti sitkeinkin sissi tulee yksittäisellä katselukierroksella ohittaneeksi tusinakaupalla pieniä rivien välistä lauottuja huulia ja nokkeluuksia. Rocko's Modern Lifen fanien keskuudessa eräänlaiseksi kliseeksi onkin jo muodostunut keskustelu löytyneistä hauskoista viittauksista ja absurdeista gageista, jotka ymmärsi vasta aikuisena.

Rocko's Modern Lifen kolme ensimmäistä tuotantokautta ovat ehkä parasta ja hauskinta piirrettyä komediaa miesmuistiin. Tiettävästi joskus ensimmäisen kauden ollessa tuotantovaiheessa Murrayn silloinen vaimo siirtyi ajasta ikuisuuteen, mistä Murray syytti taakakseen saamaa televisioproduktiota. Kolmen ensimmäisen tuotantokauden jälkeen mies alkoikin jo ottaa etäisyyttä luomukseensa delegoimalla yhä enemmän vastuuta alaisilleen tarkoituksenaan pudottautua kokonaan pois ennen viidennen tuotantokauden alkua. Neljäs tuotantokausi kuitenkin koitui itse sarjan kohtaloksi, sillä idean isän tympäännyttyä omaansa kaapelikanavan johto näki vihdoin tilaisuutensa tulleen, jolloin lopputulosta alettiin siistimään kovalla kädellä kaikesta epäsiveellisestä aikuishuumorista. Samalla vanhoja jaksoja alettiin sensuroida uusintakierroksilla, eikä niistä ole leikkaamatonta versiota edelleenkään saatavilla kuin huonolaatuisena bootleggina. Rocko's Modern Lifen tason laskiessa harveni myös katsojakunta, ja lopulta koko sarja päätettiin lakkauttaa hyvän sään aikana.

Vanhojen partojen yhä haikeasti muistelema Rocko's Modern Life täyttää kuluvana vuonna 28 vuotta, eikä tuona aikana ole tainnut ilmestyä eetteriin ainuttakaan likimain yhtä laadukasta tai tyyliltään vastaavaa piirrettyä komediaa kuin Nickelodeonin kultaisten ysärivuosien pikkutuhma kruununjalokivi. Samoihin aikoihin päivänvalon nähnyt Animaaniset pääsee laadussa ja virnuilussaan hyvin lähelle Rockon tasoa, mutta suoranaisessa röyhkeässä anarkistisuudessaan Murrayn luomus vetää omissa kirjoissani helposti pitemmän korren jopa tuosta itsensä Steven Spielbergin legendaarisesta lempilapsesta. Silkassa älykkyydessä Rocko's Modern Life edustaa edelleen lajinsa salakavalaa eliittiä, jolle kilpailevista yrittäjistä ehkä vain South Park tai Simpsonit parhaimmillaan pystyvät vetämään vertoja.

Jos Rocko's Modern Life nauttii nykyisinkin jonkinlaista huomattavaa vahvaa kulttistatusta alan harrastajien keskuudessa, on sen merkitys genrelleen sitten kertaluokkaa suurempi: Rockoa tekemässä ollut nuori huipputiimi jatkoi ääninäyttelijöitään myöten lähes sellaisenaan edellisen sarjansa savuavilta raunioilta kohti Paavo Pesusientä Stephen Hillenburg etunenässä, samaan aikaan storyboardeista vastanneen Mitch Schauerin jatkaessa luomansa Angry Beaversin parissa. Yleisesti ottaen monista Rockon parissa uransa aloittaneista nimistä tuli myöhemmin alansa huippunimiä, joiden mukana sarjan antamat runsaat vaikutteet yhä näkyvät monissa myöhemmissä alan teoksissa. Joe Murray itse omistautui myöhemmin kirjalliselle uralle sekä pienimuotoisemmille projekteille, mistä mainittakoon erityisesti Emmy-palkinnonkin pokannut Camp Lazlo, josta voi sieltä täältä bongata myös Rocko-cameoita. 


Arvio: 5/5


ROCKO'S MODERN LIFE, 1993-1996 USA
Ohjaus: Jeff Marsh, Joe Murray, Mr. Lawrence, Stephen Hillenburg, Timothy Berglund
Käsikirjoitus: George Maestri, Jeff Marsh, Joe Murray, John McIntyre, Martin Olson, Stephen Hillenburg
Näyttelijät: Carlos Alazraqui, Charlie Adler, Joe Murray, Linda Wallem, Mr. Lawrence, Tom Kenny, Zack Barclift