keskiviikko 27. elokuuta 2025

Minne tuuli kuljettaa (1986)



Pessimismi oli muotia optimistisella 80-luvullakin; polarisaatio ylsi maailmanpolitiikasta ihmisten koteihinkin. Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin lupaus vapaammasta maailmasta otettiin keskiluokkaisten äänestäjien keskuudessa pitkään jatkuneen epävarmuuden ja linjattomuuden jälkeen ilolla vastaan, ja liberalisoidut markkinat täyttyivätkin nopeasti toinen toistaan iloisemmista ja värikkäämmistä kulutustuotteista. Vauhtikaksikon vapauden hinta oli vähänkin yhteisöllisyyden tuhoutuminen erityisesti työväen keskuudessa. Uusjuurettomuuden mukana virisi epäluottamus järjestelmää ja teknologiaa kohtaan sekä pelko ydinsodan eskaloitumisesta idän ja lännen välillä. Minne tuuli kuljettaa onkin tarina sivilisaation ja ihmisen tuhosta, pessimismin riemuvoitosta.
 
Jim ja Hilda ovat vanha aviopari Englannin Sussexissa. Eläkeläisten elintaso ei tuohonkaan aikaan ollut kaksinen, mutta pariskunta ottaa olosuhteistaan irti minkä kykenevät. Uutiset kertovat suurvaltojen viilenevistä väleistä: uusi suursota voi olla vain päivien päässä. Nostalgisesti nuoruusvuosiensa sotavuosiin haikaileva Jim suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti ja rakentaa taloonsa hallituksen ohjeiden mukaisen lautasuojan ydinaseen varalta. Kuin ihmeen kaupalla hutera rakennelma kestääkin osuman paineaaltoineen. Kaupungin redusoiduttua aavemaiseksi rauniokasaksi, sekä laskeuman sataessa ihmisten niskaan, Jim ja Hilda yrittävät ylläpitää normaalia huoletonta elämäänsä säteilysairauksien hiljalleen järsiessä näitä hengiltä.

 
Raymond Briggsin painajaismainen tarina maailmanlopusta ei ole ainoa laatuaan edes brittimediassa: paria vuotta aiemmin julkaistu, ydinsodan jälkilöylyjä äärimmäisen realistiseen sävyyn kuvaava Threads muistetaan yhä yhtenä kaikkien aikojen traumatisoivimmista televisioelokuvista. Ymmärtääkseni Briggsin alkuperäisessä sarjakuvassakin pariskunta poistuu kotoaan ja yleisölle paljastatetaan yksityiskohtaisemmin elämää post-apokalyptiseksi joutomaaksi tuhoutuneen Ison-Britannian raunioissa. Suurta seikkailua tai räiskyvää draaman kaarta ei Briggsin kauhuvisiolla ole, vaan vanhan pariskunnan tarina onkin selviytymistä vankeina kotinsa seinien sisällä. Neuvostoliittolaisesta vastineesta Threadsille ja Briggsin teokselle voisi käydä lohduttoman raskasmielinen Kuolleen miehen kirjeet.

Toisinaan viljellyt vertailut Tulikärpästen hautaan ovat tunnelmaa ja sotateemaa lukuun ottamatta mielettömiä. Tulikärpästen hauta on tarina nuoren pojan ylpeydestä ja syyllisyydestä siskonsa kuolemaan, Minne tuuli kuljettaa taas brittihallinnon toimintaa kritisoiva synkkätunnelmainen draama. Briggsin teos sisältääkin mustaa huumoria ja viittauksia oikean elämän ilmiöihinkin: vanhan pariskunnan suojakseen rakentama naurettava lautakasa esimerkiksi on virallisten ohjeiden mukainen – virkaloisten ja poliitikkojen edesvastuuttomuuden sekä epäpätevyyden tuntien en ihmettelisi lopun perunasäkkiviittauksen todenperäisyyttäkään. Viranomaiset eivät välttämättä aina ehdi tai kykene pelastamaan kansalaisia ajoissa, joten veronmaksajain on viisainta ja yhteisen hyvän nimissä säkittää itse ruumiinsakin. Keep calm and carry on. Muistinko mainita Briggsin tarinan piirrettyä ja stop motionia yhdistelevän persoonallisen animaation? Ei Japanissa tällaisia elokuvia tehdäkään. 


Monikohan tarttui Briggsin teokseen luullen sarjakuvaa Lumiukon kaltaiseksi lastensaduksi? Voi vain kuvitella yleisön kauhun ja tyrmistyksen sivuja selaillessaan. Minne tuuli kuljettaa oli kuitenkin jättimenestys: aiheesta onkin sarjakuvan ja animaation ohella tuotettu radiokuunnelma ja teatteriversiokin. Selvästi Briggsin sysi synkkä ja alakuloinen sotadraama osui naulan kantaan. Elokuvan menekkiä todennäköisesti paransi entisestään David Bowien, Roger Watersin ja Phil Collinsin veroisista huippunimistä koostuva rosteri, vaikka näiden säveltämä musiikki muuten raskassoutuisesta teoksesta liiaksi erottuukin. Kasariyleisön onneksi optimismi voitti lyhyellä tähtäimellä, eikä maailma tuhoutunutkaan ydinsodassa liekeissä. Pessimistien riemuksi poliittisen järjestelmän lietsomat sosiaaliset ongelmat sen sijaan jäivät pysyviksi. Nyky-yleisölle kasari oli paratiisi. 


Arvio: 4/5


WHEN THE WIND BLOWS, 1986 Iso-Britannia
Ohjaus: Jimmy T. Murakami
Käsikirjoitus: Raymond Briggs
Näyttelijät: Peggy Ashcroft, John Mills

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.