Ruohometsän kansa (1978)

 

Eivätkö ennakkoluulot olekin toisinaan eri-inhoja? Sanaseppo Richard Adamsin suullisesti kertomista tarinoista koottu Ruohometsän kansa löysi vaivoin halukasta kustantajaa julkaisemaan englantilaisen epäortodoksista fantasiatarinaa. Adamsin itsensäkin yllätykseksi tämän kanitarinat revittiin käsistä, ja uusia painoksiakin otettiin kuin liukuhihnalta. Satuja lapsille kertoilevasta isoisästä tuli hetkessä jättimäinen sensaatio kaunokirjallisessa maailmassa. Englannin nummilla elävistä kaniineista kertova fantasiaromaani kohtaa silti yhä valtavasti panettelua ja naureskelua sivistymättömien kansankerrosten keskuudessa: kuinka pörröisistä elukoista kertova satukirja voisikaan olla merkittävä tai kiinnostava taideteos?

 

 Ruohometsän kansan maailmassa villikaniineillakin on omat klaaninsa ja kulttuurinsa. Kanien luomismyytti kertoo alkujänis El-ahrairahista, jonka kansa aikojen alussa sikisi kuin rikkaruoho ja levittäytyi kaikkialle luomakuntaan pistäen poskeensa tielleen osuneen vihreän. Muiden eläinten valitettua Suurelle Frithille tämä päätti ratkaista ongelman antamalla muille olennoille kyvyn ja halun pistää kaniineja poskeensa. Myöhemmin Suuri Frith kuitenkin heltyi prinssi El-ahrairahin nöyryydestä ja lahjoitti tämän kansalle nopeutta ja oveluutta selviytyä petoeläinten kynsistä. Maailma saattaa olla kaniineille vihamielinen, ja jäädessään kiinni näitä odottaa varma kuolema. Suuren Frithin sanoin: ennen kuolemaa on kaniini ensin saatava kiinni.

Onpas söpöä. Hetkinen, kuolema? Kyllä. Mikäli et ennen asiasta ollut tietoinen, löytyy Ruohometsän kansasta myös paljon vakavampaa draamaa ja jopa väkivaltaa. Tarinan alussa kaniinit kuulevat ennustuksen lähestyvästä tuhosta, ja näiden klaanin on muutettava turvallisemmille nummille. Paikka villikanien paratiisissa on kuitenkin ansaittava kärsimyksen ja koettelemusten kautta: tässä tapauksessa seikkailuun mahtuu siis kohtaamisia ihmisten, petoeläinten sekä vihamielisten klaanien kanssa. Martin Rosen ei arastele näyttämästä väkivaltaa, verta tai *gulp* kuolemaakaan. Vaikka aiheesta ei tarinan vaiheissa erikseen yksittäisiä viittauksiä syvällisemmin kertoillakan, on usko kuolemanjälkeiseen elämään niin ikään osa kaniinien uskontoa.

Ivallisesti ”kanikirjaksi” tietyissä piireissä ristitty Ruohometsän kansa on erittäin persoonallinen ja kunnianhimoinen romaani. Käännös elokuvaksi on samalla tarkoittanut leikkauksia sieltä ja täältä: muistikuvani mukaan alkuperäisteoksessa kertoiltiin enemmänkin mytologisia tarinoita muinaisen vemmelsäären urotöistä, ja elokuvassakin nähtävässä epilogissa myyttien maailma yhdistyi todellisuuden kanssa yhden kaniineista siirtyessä nukkuessaan rauhallisesti myyttisemmille nummimaille. Elokuvaversio onkin karuine animaatioineen huomattavasti kirjaa kolkkotunnelmaisempi ja kylmempi, muttei välttämättä tarinana alkuperäistä heikompi; luontevat brittinäyttelijät ja legendaarinen John Hurt pääosassa herättävät leikellynkin tarinan henkiin.

Kynnys Martin Rosenin elokuvasta nauttimiselle onkin mielestäni suhtautumisessa teoksen visuaaliseen tyyliin. Henkilökohtaisesti rakastan Ruohometsän kansan kaltaista sopivan nuhjuista käsityötä: oikein käytettyinä ruma ulkoasu ja kolho tunnelma korostavat samalla myös tarinan kauniimpia ja optimistisempia puolia, kuten näyttäviä maalauksellisia maisemia sekä rohkeuden ja ystävyyden kaltaisia perusteemoja. Sekä Adams että Rosen hioivat edelleen korkeakontrastista tyyliään paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä Ruttokoirissa: kahdesta versiosta Rosenin vähemmän siloteltu filmatisointi onkin lähempänä vanhan tarinaniskijän alkuperäistä näkemystä. Epäilijät saattaisivat yllättyä iloisesti – kuten Ruohometsän kansankin kohdalla.


Arvio: 4.5/5


WATERSHIP DOWN, 1978 Iso-Britannia
Ohjaus: Martin Rosen
Käsikirjoitus: Martin Rosen, Richard Adams
Näyttelijät: John Hurt, Richard Briers, Michael Graham Cox, Simon Cadell