"Sorry, I didn't hear you, I was staring at your breasts."
Duckmanin taru alkaa siten, kuin tällaisten kulttisarjojen tarut nyt yleensä tuppaavat alkamaan: sarjakuvasta, jonka vain harvat ja valitut eläessään ovat koskaan lukeneet. Aito ja alkuperäinen yhteen osaan jäänyt Everett Peckin luoma Duckman-sarjakuva näki päivänvalon Dark Horse kustantamana vuonna 1990, jolloin tulvaportit alkoivat jo natista pinnan alla kytevän animaatiovallankumouksen ikeessä. Tavalla tai toisella tieto tuosta aikansa unohdetusta hävyttömästä kaunokirjallisesta teoksesta ja sen klassikkopotentiaalista kantautui valtavassa nosteessa olevan, sisällöltään ja taiteeltaan rajoitettuihin lastenpiirrettyihin hyvää vauhtia leipääntyvän Klasky Csupon animaatiostudion päättävien elimien tietoisuuteen ja lopulta myös suunnittelupöydälle. Kronologisesti tuota kyseistä sarjakuvaa pidetään nykyisin jonkinlaisena löyhänä esiosana itse sarjalle.
Klasky Csupon ja Everett Peckin luovan yhteistyön makoisan hedelmän päähenkilö on Eric Tiberius Duckman (Jason Alexander), viinaanmenevä seksiaddikti ankka ja maailman huonoin yksityisetsivä, joka pyörittää omaa etsivätoimistoaan yhdessä luonnottoman monimutkaista dialogia vähintään yhtä luonnottoman monologisella äänellä puhuvan liiketoverinsa Cornfeldin (Gregg "Chirin" Berger) sekä halinalleja parodioivien avustajiensa Fluffyn ja Uranuksen kanssa. Työn ulkopuolella täydellinen hulttio ja leskeksi jäänyt Duckman yrittää pitää kahdesta lapsesta, anopista ja kälystä koostuvan perheensä leivässä, mutta yleensä makaaberin tragikoomisin tuloksin: yleensä dystooppista slummia muistuttavassa lähiössä asuvalla Duckmanilla on pussissaan enemmän pelivelkoja ja ulosotossa olevia korvausvaatimuksia kuin varsinaisia saatavia, eikä tyypillisesti epäonnistuneista etsiväkeikoistakaan jää käteen kuin hiluja, aina ei niitäkään.
Duckman perheineen.
Eric Tiberius Duckmanin seikkailuja alettiin tuottaa samaan aikaan edellisen vuosikymmenen muovisen glamourin romahduksen ja maanläheisemmän grungen nousun aikaan, eikä kovin moni muu aikansa hengentuote kykenekään kilpailemaan sen kanssa tietyn ajan hengen täydellisestä audiovisuaalisesta kaappaamisesta animaation muotoon: Duckman onkin pohjimmiltaan visuaalisesti tyylitellyn ruma ja likainen show, jossa tietynlainen ironisella tavalla korostetun harmaa ja ankea arkitodellisuus on osa sen keskeistä tunnelmaa. Samalla sarjan nyrjähtänyt ja epäkorrekti huumori kuitenkin on jo lähtökohtaisesti suunnattu aikuisille, joten käsikirjoitusvaiheessa yksistään on voitu painottaa vivahteikkaampaa dialogia ja käsitellä alkoholismin, poliittisen korruption ja huonon vanhemmuuden kaltaisia vakavampia ja kunnianhimoisempia teemoja, joita ei tavallisissa piirretyissä oltu vielä aiemmin kyetty näyttämään. Aikuisempaan tunnelmaan sopii hyvin yhteen myös Frank Zappan musiikin hyödyntäminen, Dweezil Zappa jopa palkattiin näyttelemään Duckmanin tyhmää poikaa.
Otetaan esimerkiksi tarkempi katsaus itse sarjan keskeisiin hahmoihin: Duckmanin lapset ovat Ajax sekä Charles ja Mambo, joista ensimmäinen on debiili ja jälkimmäiset kaksipäinen ankka. Duckmanin sitkein vihollinen on tämän alati nalkuttava käly Bernice, joka sarjan kuluessa nai Duckmanin elinikäisen vihamiehen Chicken Kingin (Tim Curry) ja päätyy Yhdysvaltain senaattiin asti tekemään Duckmanin elämästä niin kurjaa kuin mahdollista. Talon nurkissa asustavat myös piereskelemällä kommunikoiva anoppi sekä naapurilta varastettu koira, joista ensimmäinen kohoaa eräässä jaksossa mafiapomoksi varsinaisen gangsterin vaihtaessa tämän kanssa paikkaa paetessaan poliiseja. Peck on kertonut luoneensa poliittisesti korrektit Fluffyn ja Uranuksen saatuaan noottia sarjakuvansa liiasta kyynisyydestä, joten yhtenä sarjan kestovitsinä Duckman kiduttaa ja murhaa hahmot kerta toisensa jälkeen samaan tapaan kuin Kenny vuosia myöhemmin South Parkissa.
Minkäänlaista kivikovaa yhtenäistä punaista lankaa Duckmanin mittavasta jaksokatalogista vaivoin löytää, vaan kukin jakso on tyypillisesti suunniteltu alusti asti moukaroimaan katsojaa erilaisilla uniikeilla innovaatioilla ja tabujenmurskajaisilla, joissa genrerajat ovat parhaimmillaankin hyvin häilyviä, neljättä seinää revitään rikki mitä mielikuvituksellisimmin keinoin ja jopa toisiaan seuraavat jaksot voivat olla tyyliltään ja tunnelmaltaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Tyypillinen mielikuva Duckmanin huumorista lienee useimmilla äärimmäisen likainen, ilkeä ja kyyninen irvailu kaikelle ja kaikille alkaen poliittisesti korrektista komediasta ja punaniskoista, mutta toisaalta vastaan saattaa tulla musikaalien, poliittisten satiirien ja jopa romanttiseen draamaan nojaavia jaksoja, joissa Duckman esimerkiksi muistelee edesmennyttä vaimoaan, yrittää löytää yhteyden lapsiinsa, aloittaa epäonnistumaan tuomitun parisuhteen hätäpuhelimassa työskentelevän naisen kanssa tai kohtaa Homer Simpsonin. Duckmanista löytyy jopa yksi kokonainen animoitu Star Trek -parodiajakso, johon saatiin mukaan itse Leonard Nimoy.
Tästä sarjasta ei kuitenkaan voi milloinkaan kirjoittaa mainitsematta erikseen viimeisestä jaksosta, jossa tekijät vetävät tarkoituksella maton katsojan alta ja jättävät tämän pyörittelemään päätään hämmennyksestä. En tietenkään voi tarkalleen selittää, mitä tuossa episodissa tapahtuu, mutta Klasky Csupolla tiedettiin neljännen tuotantokauden jäävän suurella todennäköisyydellä viimeiseksi, joten lopussa homma päätettiin vetää niin överiksi kuin mahdollista ja lopettaa koko juttu yhtäkkiä "To be continued...?" -tekstiin. Sarjan tekijät ovat sittemmin myöntäneet, ettei mitään selityksiä oltu jatkon varalta edes mietitty, vaan koko juttu jätettiin tarkoituksella täysin auki ja sarjan itsensä hengessä pystyssä pönöttävän keskisormen tavoin hämmentämään ja shokeeraamaan yleisöä. Duckmaniä käsikirjoittanut Michael Markowitz on vielä täydentänyt olleensa tekoaikaan valtava Salaiset kansiot -fani, joten sikäli kuin shokkilopetukselle on olemassa järjellisiä syitä, niiden takaa todennäköisesti paljastuu hallituksen salaliitto, ufoja, vaikutusvaltainen rikossyndikaatti ja kaikenlaista muuta aiheeseen sopivaa.
Duckman ei ilmestyessään ollut mikään valtaisan suosittu sarja eikä sitä alkujaan näytettykään kuin muualla kaapelikanavalla, jota kukaan ei omistanut. Siitä huolimatta Klasky Csupon kaikkia mahdollisia rajoja rikkova magnum opus onnistui niittämään itselleen nimeä sekä vahvan kulttisuosion, joka on pitänyt sarjan henkistä perintöä elossa kaikki nämä vuodet, lieneepä Duckman aikojen saatossa näytetyn muutaman kerran suomalaisillakin televisiokanavilla. Jos Bubblegum Crisis ja Miami Connection ovat kasareinta kamaa koskaan, voinee aikansa omakustannesarjakuvien anarkistisesta ja epäkorrektista perseilyasenteesta estotta ammentavaa Duckmania luonnehtia johdonmukaisessa ja ainutlaatuisessa äärimmäisyydessään yhdeksi 90-luvun alkuvuosien uraauurtavimmista animaatioista ja kasarikankkusen kristallisimmista dokumenteista sitten The Ren & Stimpy Show'n. Erityisesti Duckmanin ihanan eriskummallinen alkuvideo ansaitsee tässä mielessä erityismaininnan, onhan kyseessä edelleen yksi parhaita ja ikimuistoisimpia lajissaan ainakin omissa kirjoissani.
Arvio: 4.5/5
DUCKMAN, 1994-1997 USA
Ohjaus: Jeff Reno, Ron Osborn
Käsikirjoitus: Everett Peck, Michael Markowitz, Arlene Klasky, Ron Osborn, Jeff Reno
Näyttelijät: Jason Alexander, Dweezil Zappa, Tim Curry, Dana Hill, Gregg Berger, Nancy Travis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.