Pocahontas (1995)

Vuosi on 1607. Joukko englantilaisia siirtolaisia rantautuu kuvernööri Radcliffen johdolla Uuden maailman rannikolle. Yksi siirtolaisista on vapaaluontoinen seikkailija nimeltä John Smith. Samaan aikaan Powhatanien intiaaniheimo kuulee valkoisen miehen saapumisesta ja maahanmuuttokriittiset mielipiteet valtaavat alaa. Pocahontas on vapaaluontoinen söpöjen eläinsidekickien kanssa seikkaileva päällikön tytär, joka kaipaa elämältä enemmän ja myös laulaa aiheesta. Itse käytän Pocahontasista nimitystä ”Disney-prinsessa intiaanina”.

Pocahontas oli aikoinaan ensimmäinen elokuva, joka tuli katsottua teatterissa. Tätä edellisestä katsomiskerrasta oli aikaa melkein 20 vuotta. En tullut asiaa ajatelleeksi ennen kuin huomasin ettei tälle ole vieläkään kirjoitettu Tykkiin arvostelua. Miksiköhän tätä ei kukaan ole vielä arvostellut? Miksiköhän olin itse tämän niin unohtanut? Vastauksena kumpaankin: No tietysti siksi, että Pocahontas on niin laimea ja unohdettava elokuva. Kaikki tässä elokuvassa tarinasta hahmoihin on läpikuultavan ohutta ja tylsää. Pocahontasin hahmo itse on vain yksi tympeän kliseinen Disney-prinsessa muiden joukossa - henkilökohtaisesti olen täysin kyllästynyt niihin kaikkiin. Pocahontaksen tarinakin on niin ennalta-arvattavaa kamaa, ettei mitään rajaa. Valkoisen miehen ahneus ja kysymys siitä, ketkä ovatkaan oikeasti villejä. Cannibal Holocaust - kannibaalien polttouhrit teki saman paremmin.

Kaikkein tylsintä elokuvassa on sen pahis: Radcliffe. Oma suosikkipahikseni maailmassa on Julius Ceasarin salamurhaan osallistunut Brutus (!), joka petti ja murhasi ystävänsä tasavaltaisen valtiomuodon puolesta. Lopulta salamurha ei palauttanut tasavaltaa vaan johti sen lopulliseen tuhoutumiseen. Täydellinen pahis ja tarina. Radcliffe sen sijaan haluaa pelkkää rahaa ja jaksaa toistella motiiviaan jokaisessa lausumassaan repliikissä. Rahanhimoinen ilkiö on vain yksi harmaantylsä variaatio perinteisestä ahneesta korporaatiopahiksesta, jota vihasin jo Bambukarhuissa. Koko hahmolla ei ole mitään filosofiaa, historiaa, tai muuta sen suurempaa motiivia. Omissa kirjoissani Radcliffe on Tarzanin Claytonin ja sen Atlantiksen pahiksen kanssa onnettomimpia ja tylsimpiä roistoja, joita Disney-leffoissa on koskaan nähty.

Mutta ei ”Disney-prinsessa intiaanina” omasta mielestäni mikään täysin epäonnistunut elokuva ole. Itse pidän elokuvan soundtrackia poikkeuksellisen onnistuneena, erityisesti Color of the Windiä ja Savagesia. Jälkimmäisessä on jopa hassu viittaus Victor Hugon Kurjat-musikaaliin vähän kuin vihjeenä seuraavan Disney-leffan suhteen. Color of the Windin sanoista eniten on itseäni jäänyt hämmentämään kohta ”sen miksi ilveskissa naurahtaa”. Miten ilves naurahtaa? Se kuulostaa niin hölmöltä, että ajattelin aina, että siinä lauletaankin ”ilveskissa nauahtaa”. Tarkistin sanoitukset äsken ja siinä lauletaan nimenomaan ”naurahtaa”. Naurahtaa miten? Miten ilves naurahtaa?

Suomalaiset ääninäyttelijät ovat mielestäni alkuperäisiä valovuosia parempia, erityisesti intiaaniprinsessaa esittävä Arja Koriseva, jolla on huomattavasti voimakkaampi ja kauniimpi ääni kuin alkuperäisen Judy Kuhnilla. Harmittavasti käännöksessä on menetetty kaikki sananparret ja murteet, joita alkuperäinen versio hienosti hyödyntää. Osa laivan miehistöstä esimerkiksi on selvästi puheen perusteella irkkuja, mutta toisaalta savoako suomalaisten olisi pitänyt alkaa solkkaamaan?

Yksi hyvä puoli Pocahontasissa on sen animaation taso. Tämähän tehtiin heti Leijonakuninkaan jälkeen, jolloin kasassa oli jo valmiiksi yksi maailman parhaista tiimeistä. Samoihin aikoihin kun tätä alettiin tekemään, Don Bluthin studio meni Pikku Pingviinin ja Peikko keskuspuistossa flopattua konkurssiin ja osa Donin ydintiimistä palasi Disneylle mestarin itsensä mennessä Foxille tekemään Anastasiaa. Visuaalisesti Pocahontas onkin pahuksen tyylikäs elokuva. Erityisen paljon pidän sen musikaalijaksojen, erityisesti Savagesin upeasta animaatiosta ja värityksestä. Disney on harvoin tehnyt visuaalisesti mitään yhtä hengästyttävää. Harmi vain, että tarina ja hahmot ovat täyttä kurwaa.

Kaunottaren ja Hirviön arvostelussani manasin elokuvan puhuvia huonekaluja. Pocahontaksessa ei nähdä puhuvia eläimiä tai puita Kaarnamuorta lukuun ottamatta. Tällä kertaa ainut kysymys on: miksi? Tarinassahan kuvataan intiaanien kulttuuria, jossa palvottiin luonnonhenkiä ja -jumalia. Kaikista maailman Disney-leffoista tässä eläimien ja puiden olisi pitänyt puhua, mutta tällä kertaa tekijät ilmeisesti halusivat keskittyä pelkästään
ihmishahmoihin.

Vielä yksi pikku juttu, joka itseäni jäi tässä mietityttämään. Kun elokuvassa nähdään John Smith ensimmäisen kerran, miehellä on mukanaan persialainen käyräsapeli eli shamshir. Ilmeisesti tekijät halusivat tällä kertoa, että John Smith on maailmaa nähnyt seikkailija. Shamshir on muuten todellisuudessa upea kapine, voin sanoa. Mutta sitten ”leijonanhäntä” häviää lopun elokuvan ajaksi jonnekin. John Smith menee siis seikkailemaan teknisellä kivikaudella elävien vihamielisten villien maahan ja jättää oman aikansa luotettavimman ja käytännöllisimmän aseen punkan alle. Missä järki?

En pidä juurikaan ”Disney-prinsessa intiaanina” -elokuvasta. Se on hienoja musiikkeja, erinomaisia ääninäyttelijöitä ja upeaa visuaalista puolta lukuun ottamatta niin unohdettava ja tylsä elokuva, ettei siitä oikeastaan jää paljoakaan käteen. Leijonakuninkaan, Aladdinin ja Kaunottaren ja Hirviön rinnalla tämä on todella heppoinen elämys. Varmasti kaikki lapset ja Disney-fanit innostuvat tästäkin. Minä en. Cannibal Holocaust on edelleen parempi. Ugh.

Arvio: 3/5

POCAHONTA, 1995 USA
Tuotanto: James Pentecost
Ohjaus: Micael Gabriel, Eric Goldberg
Käsikirjoitus: Carl Binder, Susannah Grant, Philip LaZebnik
Näyttelijät: Christian Bale, David Ogden Stiers, Irene Bedard, Judy Kuhn, Mel Gibson