Puhutaanpa vaihteeksi taas vähän nostalgiasta ja sen hyödyntämisestä kaupallisissa tarkoitusperissä. Yksi viime vuosien raivostuttavimmista trendeistä elokuvissa ja niiden ulkopuolella on ollut yhä häiritsevämpi tapa lyödä laimin kaikki sellainen luova ja omaperäinen sisältö, joka tekee visuaalisen viihteen seuraamisesta vähänkään mielenkiintoista. Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen nimittäin joku kekseliäs markkinointiguru ymmärsi, että ihmisillä on paha taipumus haikailla mennyttä nuoruuttaan ja kyselemättä heittämään rahansa taivaan tuuliin vain saadakseen nauttia mitä tahansa, mikä vain vähääkään saa nämä palaamaan mielessään takaisin noihin kultaisiin loiston päiviin, olipa sitten kyseessä miten luokaton tai laadukas teos hyvänsä.
Alkuperäinen Animaaniset-piirrossarja on jo nyt osa televisioviihteen kanonisoitua pyhää tarinaa, jota jokainen vähänkään alaa tunteva palvoo ehtana genreklassikkona. Steven Spielbergin johdolla kokoontunut huipputiimi onnistui kuin ihmeen kaupalla tuottamaan kymmenien jaksojen edestä aikakauden parasta televisioanimaatiota, joka teknisten avujensa lisäksi onnistui innovoimaan aiempien klassikoiden pohjalta omanlaistaan jäljittelemätöntä huumoria, luomaan kokonaisen katraan verran lapsia ja aikuisia viihdyttäviä hahmoja sekä inspiroimaan pikkutuhmalla komediallaan Twilightin ja Fifty Shades of Greyn kaltaisia nykykirjallisuuden kovia klassikoita. Animaanisten viimeisen jakson päättyessä päättyi samalla yksi kaunis vaihe animaation historiaa, jonka veroista ei toiste ole kyetty toistamaan.
Pääsemme vuoteen 2020. Warner-studioiden päävastaavat laskivat yksi yhteen ja tulivat lopputulokseen, että aika on otollinen ysäripiirrettyjen kuninkaan ja MAD-lehden timanttisimpien irvailujen henkisen vastinkappaleen paluulle. Ei siksi, että sillä olisi varsinaisesti enää ollut mitään uutta ja kiinnostavaa annettavaa tai edes alkuperäisten tekijöiden siunausta, mutta meidän aikanamme viriää kansan mielessä siirtymä kasarinostalgiasta ysäriin, joten mikä tahansa tuona vuosikymmenenä suosittu kelpaa juuri nyt kierrätyskoneen ruuaksi...
Vuoden 2020 Animaaniset ei vain näytä ja kuulosta kuin ilmetyltä alkuperäiseltä itseltään, vaan se on sitä myös hengeltään. Vaikka Tom Rueggerin ja Sherri Stonerin kaltaiset nimet tällä kertaa tekijätiimistä uupuvatkin, ovat uudet tuttavuudet tehneet selvästi läksynsä oikein, sillä sokkotesteissä kahta sarjaa tuskin ilman parempaa tietoa hevin kykenisikään erottamaan toisistaan, sillä suurin osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistäkin on saatu palaamaan tuttuihin rooleihinsa, eikä vuosikymmenten väli alkuperäiseen vaikuttaisi kuuluvan missään. Warnerin voimamiehille ja -naisille voi siis ainakin lähtökohtaisesti ojentaa sovinnollisesti kättä näiden hyvästä mausta.
Mitä pidemmälle sarja ehtiikään etenemään, alkavat sen heikkoudet paistaa yhä voimakkaammin läpi. Koska vuoden 2020 näkemys sijoittuu metoon, cancel culturen ja radikaalifeminismin kultaiselle kaudelle, on kaikenlainen pikkutuhma ja luova aikuisempi huumori jouduttu pitkälti poistamaan kokonaan: edes sitä kuuluisaa Hoitsua tai Minervaa ei nähdä kuin enintään vilauksen verran, mutta niiden tilalla paasataan naisten tasa-arvosta ja viljellään nettiajan sosiaalisen median poliittisesti korrektien pundiittien suosimia slangitermejä. Ymmärrän kyllä, että alkuperäinen Animaaniset-sarja oli jo itsessään poliittinen, mutta se ei sentään yrittänyt liiaksi mielistellä tai silittää myötäkarvaan yleisöään, vaan vaikeista ja kielletyistäkin aiheista (seksi, fetissit, kuolema, helvetti ym.) veisteltiin tarvittaessa anarkian hengessä niin veijarimaista huumorin juhlaa, etteivät useimmat aikuiskatsojatkaan varmuudella ymmärrä sitä vieläkään.
Kuohittu ja itseään estotta plagioiva komedia on oma pieni lukunsa tässä saagassa, mutta varsinaiseksi ongelmaksi itselleni muodostuu uuden sarjan keskittyminen pelkästään Warner-hahmoihin sekä Älyyn ja Väläykseen muiden hahmojen jäädessä yhteen pieneen cameoon. Käytännössä jokainen jakso koostuu kahdesta puoliskosta, joista ensimmäisessä kaikkia vanhan kultakauden klassisia animaatiohahmoja edustavat Warnerit päästetään vauhtiin tutun anarkistisen huumorinsa pariin jälkimmäisen keskittyessä laboratoriohiirten klassiseen epäonniseen maailmanvaltaussuunnitelmaan, mitään merkittäviä yllätyksiä ei koko sarjan edetessä nähdä, vaan jokainen jakso tuntuu hyvinkin erilaisista teemoistaan huolimatta lähinnä toistavan itseään. Kun koko sarja vielä keskittyy alkuperäisen kierrätykseen, alkaa vuoden 2020 meno tuntua nopeasti teknisestä loistavuudestaan huolimatta unettavan tylsältä.
Yksi ominaisuus, jota erityisesti inhosin alkuperäisissä Animaanisissa, oli sen yhtä tai kahta lukuun ottamatta täysin tyhjänpäiväset laulukohtaukset, joiden iskiessä tyypillisesti käänsin häpeissäni volyymit kokonaan pois tai suljin television. Jostain syystä tuottajat ilmeisesti luulivat yleisön olevan kuin hulluna musiikkiin, joten vuoden 2020 inkarnaatiossa lähes jokaiseen jaksoon päätettiin ympätä ylimääräisiä musikaalijaksoja, joista yksikään ei ole erityisen mielekäs katsoa tai kuunnella. Tyyli on kirjaimellisesti melkein mitä tahansa, mitä tekijät päättelivät olevan muodissa, joten tämä sarja tuskin tulee vanhenemaan kovinkaan arvokkaasti, sama koskee myös suurta osaa uuden Animaanisten muusta sisällöstä.
Kaikenlaisesta moitteesta huolimatta en kuitenkaan menisi väittämään Herran vuoden 2020 Animaanisia erityisen huonoksi uudelleenlämmittelyksi - oikeastaan kyseessä taitaa näine hyvineenkin olla yksi niistä oikeasti paremmista lajissaan, mutta kyseessä ei loppujen lopuksi ole mikään alkuperäistä vastaava luovan hulluuden multihuipennus jotain yksittäisiä gageja ja jaksonpuolikkaita lukuun ottamatta. Näistä mainittakoon esimerkiksi yksi paljon julkisuutta saanut jakso, jossa klassinen länsimainen animaatio vaihtuu toiminta-animen tyyliin, tämäkin tietysti on ideana suoraan kopioitu alkuperäisestä, jossa leikiteltiin erässä loppupään jaksossa ainakin tusinan verran erilaisilla erikoistekniikoilla ja tyylikeinoilla. Jos mieli malttaa katsoa nostalgiamielessä vuoden 2020 Animaanisia pienemmissä erissä ja harvakseltaan, voi katsomiskokemus olla hyvinkin omaani himpun verran mielekkäämpi.
Arvio: 3/5
ANIMANICAS, 2020 USA
Ohjaus: Adriel Garcia, Brett Varon, Erik Knutson, Katie Rice, Scott O'Brien
Käsikirjoitus: Andrew Barbot, Ben Warheit, Brad Deprima, Brian Polk, Eric Branscum, Greg White, Jess Lacher, Joe Saunders, Jordan Vandina, Kathleen Chen, Lucas Crandles, Timothy Nash, Wellesley Wild
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Tress MacNeille
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.