Mitä länsimaiseen animaatioon tulee, on 80-luku jäänyt historiankirjoihin yhtenä koko taiteenlajin synkimmistä ja pahamaineisimmista luvuista: juuri tällöin tyypillinen valtavirran televisiopiirretty tuotettiin suurten leluyhtiöiden voimin halpamaiden jättimäisissä hikipajoissa monenkirjavien markkinointikonsulttien suosiollisella avustuksella ja ohjauksella. Jos piirretyssä sattui olemaan tarina, sen ainut tarkoitus oli esitellä aina vain uusia leluja, näyttää nämä mahdollisimman positiivisessa valossa ja mielistellä mahdollisimman montaa tahoa, ettei kenellekään taatusti jäisi minkäänlaisia täydellistä vähäisempiä mielikuvia tyhmien ja lapsekkaiden massojen ostettavaksi tarkoitetuista tuotteista. Kokonainen sukupolvi joutui elämään tällaisen poliittisesti äärimmäisyyksiin asti korrektin ja kaupallisen hölynpölyn ikeessä.
Muutoksen tuulet saivat ensimmäistä kertaa todella voimaa taakseen muuan televisiokanavan suuren katselijakyselyn paljastettua omistajiensa yllätykseksi, ettei maksava kansa oikeasti välittänyt tuon taivaallista viikoittain satoja miljoonia ihmisiä tavoittavista massapiirretyistä, joissa hädin tuskin oli kunnollisia muistettavia hahmoja, rehellistä ja oikeasti vilpitöntä huumoria saati sitten haastavia, oivaltavia tai mukaansa tempaavia juonirakennelmia. Todellisuudessa kansa kerääntyi sankoin joukoin tapittamaan He-manin, Halinallejen, Smurffien ja Hanna-Barberan kaltaista soopaa, koska parempaakaan ei tähän aikaan ollut tarjolla.
Kysyntää ja yleisöä laadukkaammalle animaatiolle oli siis olemassa, enää oli keksittävä keino tuottaa sitä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti. Ratkaisu löytyi Looney Tunesin tuotannossa sovelletusta Leon Schlesingerin kehittämästä järjestelmästä, jossa tuotantoporras jaettiin useampaan keskenään kilpailevaan työryhmään, joita kannustettiin mahdollisimman tunnolliseen työhön erilaisin palkinnoin. Televisiotasolla tämä tarkoitti työn ulkoistamista itsenäisille taiteilijoille ja pienstudioille, joiden luonnostelemia ideoita otettiin vastaan jatkuvasti ja parhaille tarjottiin hyviä sopimuksia niiden keräämien katsojalukujen mukaan. Menestyksekkäimpiä sarjoja esitettiin parhaimmillaan vuosikausia jopa kymmenien tuotantokausien edestä epäonnistuneiden tullessa ankeimmillaan korvatuksi lupaavammalla ehdokkaalla jo ennen ensimmäisen kauden loppuakaan.
Renissä ja Stimpyssä kiteytyy joka suhteessa täydellisesti koko vuosikymmenen vaihteen televisioviihteen jättimäinen vallankumous, joka tappoi kertaheitolla edellisen sukupolven superkaupallisen tuotantofilosofian peruuttamattomasti. Tarina sarjan takaa alkaa John Kricfalusin johtaman nuoren animaatioryhmän jätettyä oman luonnoksensa piirrossarjasta lasten ja nuorten viihteeseen erikoistuneelle Nickelodeonille, joka oli näihin aikoihin animaation uuden tulemisen johtotähtiä. Sarjan huumorin tuntien yllättäen päättävät tahot pitivät Kricfalusin ideasta, ja tarjosivat tälle kuuden jakson pituista sopimusta, jota voitiin jatkaa niin kauan kuin yleisön kiinnostusta riitti. Renin ja Stimpyn noustua välittömäksi klassikoksi ja kerättyä huomattavan osan koko kanavan katselijaluvuista kaikista ikäryhmistä piikki oli lopulta auki viiden kokonaisen tuotantokauden edestä, muttei ilman ongelmia…
Kricfalusin ja kumppaneiden kultainen lapsi on vähän kuin oman aikansa Sex Pistols: se oli alusta asti suunniteltu rikkomaan kaikkia kuviteltavissa olevia alan sääntöjä ja viemään luova hulluus asteluvuille, joille sitä ei kaiken maallikkojärjen mukaan olisi edes mahdollista viedä. Saagan päähenkilöitä ovat psykopaatti chiuahua (Kricfalusi, myöhemmin Billy West) ja typerä kissa (West), joiden välähdyksenomaiset seikkailut voivat kattaa minkä tahansa genren sekä sijoittua mihin tahansa aikaan ja paikkaan. Bob Clampettin opissa olleen Kricfalusin mukaan kyseessä olikin eräänlainen kumarrus kultakauden animaatioille sekä erityisesti Clampettin ajan Looney Tunesille, joiden vanavedessä Ren & Stimpyäkään ei perinteisessä mielessä käsikirjoitettu lainkaan etukäteen, vaan tarinat suunniteltiin vaikuttavuuden maksimoimiseksi visuaalisuus ja suora toiminta edellä varsinaisen dialogin jäädessä lähinnä viime hetken täydennysten tasolle.
Ren & Stimpy onkin lähtökohtaisesti nimenomaan visuaalinen elämys, jollaista ei ole ikinä toiste taidettu ihmiskunnan historiassa loihtia esiin. Sarjan tekijöiden ensisijainen tarkoitus olikin tuottaa mahdollisimman ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista animaatiota pitkän kankean pimeän kauden vastineeksi, mitään sääntöjä ei ollut tai jos olikin, niin niitä ei ainakaan noudatettu. Renillä ja Stimpyllä ei hahmoina ole kuin viitteellinen design, jota muotoillaan ja muutetaan tarpeen mukaan sen sijaan, että keskityttäisiin näiden kasvojen ilmeisiin: jos hahmo on iloinen, koko keho on iloinen, jos tämä on surullinen, myös koko keho on surullinen. Jokainen ilme ja ele pyrittiin suunnittelemaan erikseen, jokainen niistä on tarkoitettu ainutlaatuiseksi ja tavoittelemaan yksinkertaisten tunnetilojen lisäksi myös epämääräisempiä, joille ei ole olemassa edes erillisiä nimiä. Taustalla ironisesti soiva klassinen musiikki viimeistelee viiltävän nasevan ja ilkikurisen tunnelman.
Koska Ren ja Stimpy on animaatio, jossa mikä tahansa on periaatteessa mahdollista, on taustamaalauksilla pyritty erikseen rikkomaan radikaalilla, suorastaan ekspressionistisella tavalla perinteistä käsitystä niiden oikeaoppisesta käytöstä: siinä missä taustat on tyypillisesti pyritty pitämään mahdollisimman johdonmukaisina leikkauksesta toiseen, on Renissa ja Stimpyssä painotettu tilan subjektiivisuutta, jolloin esimerkiksi huoneen valaistus, tila ja muoto voi heitellä villisti laidasta laitaan kunkin henkilöhahmon tunnetilojen mukaan – mielikuvituksellisimmillaan taustamaalaukset koostuvat pelkistä yksittäisistä väreistä tai Jackson Pollockin abstraktit maalaukset mieleen tuovista maalitahroista tai musteläiskistä. Useimmiten taustamaalaukset eivät edes rajoitu taustoihin, vaan niiden avulla korostetaan jatkuvasti erilaisia yksityiskohtia tai hahmoihin liittyviä erillisiä tyylittelyjä – tietenkin kaikkia tuolloin vallitsevia perinteitä ja itsestään selvinä pidettyä taiteen sääntöjä luovasti rikkoen.
Mitä taas Renin ja Stimpyn varsinaiseen sisältöön tulee, voinee sitä luonnehtia mitä täydellisimmäksi vastakohdaksi kaikelle, mitä 80-luku tylsimmillään edusti: jos vanhaan aikaan kaiken huumorin piti olla kivaa ja kaikkia tyydyttävää, on Renissä ja Stimpyssä homma vedetty tarkoituksella mahdollisimman kyyniseksi, epäkorrektiksi ja ilkeäksi, jos taas vanhaan aikaan juonen piti olla mahdollisimman selkeä ja kaavamainen, voinee Renin ja Stimpyn "juonta" kuvailla oikeaksi mielipuolisuuden ja perversioiden riemujuhlaksi: mitä tahansa voi kirjaimellisesti tapahtua aivan koska tahansa. Ote sarjassa on villeimmillään niin äärimmäisen outo ja surrealistisen hämmentävä, että sitä tyypillisesti sensuroitiin ahkerasti eri televisiokierroksilla vaikka sitten ihan varmuuden vuoksi.
Henkilökohtainen suosikkijaksoni sijoittuu toisen tuotantokauden loppupuolelle, jossa Ren ja Stimpy perustavat faniklubin, mutta kateus ja huomionkipeys saa lopulta Renin mielen järkkymään, jolloin tämä fantasioi Stimpyn murhaamisesta. Kyseessä on yksi koko sarjan kuuluisimmista yksittäisistä hetkistä, jossa kiteytyvät käytännössä täydellisesti kaikki aiemmin mainitsemani tyylikeinot. Toinen ehdoton suosikkini on episodi, jossa Ren ja Stimpy kauppaavat kondomeja ja kohtaavat omituisen erakon, jolla sattuu olemaan sopivasti tarvetta "mursusuojukselle". Jos aiemmin mainitsemani jakso tekee upeasti kunniaa Renin ja Stimpyn pimeämmälle puolelle, tämä kyseinen jakso tekee saman sen groteskiudelle ja avoimelle kilahtaneisuudelle. Koko jutun vitsi on tietysti siinä, ettei lastenpiirretyssä ole lupaa sanoa sanaa "kondomi".
Suosikkivitsini koko sarjasta löytää episodista, jossa Ren ja Stimpy yrittävät päästä pariskunnan lemmikkipaviaanin ohi lihapatojen ääreen. Ongelma ratkeaa tietysti Renin pistäessä käteensä naaraspaviaania muistuttavan käsinuken, jonka kanssa lemmikkipaviaani menee lopulta naimisiin ja viettämään "hääyötä". Jakso päättyy kuvaan, jossa Ren syö lihaa toisen kätensä yhä ollessa paviaanin kopissa suljetun oven takana. Ilmeisesti sensori ei lainkaan ymmärtänyt kohtauksen ultrahärskiä vitsiä, joten se pääsi sellaisenaan läpi.
Ren & Stimpy on koko 90-luvun populäärikulttuurin keskeisimpiä kivijalkoja ja genrensä klassikko, jota plagioitiin avoimesti jo tekoaikanaan ja jonka selkeän vaikutuksen pystyy vieläkin helposti bongaamaan lähestulkoon kaikista myöhemmin ilmestyneistä animaatiosarjoista ja – elokuvista. Kricfalusin aivolapsi viimeistään popularisoi ajatuksen tarkoituksellisesta yleisön luovasta provosoinnista, hämmentämisestä ja suoranaisesta ällöttämisestä animaation keinoin. Olenkin harmikseni huomannut, ettei nyky-yleisö tunnu täysin ymmärtävän tai arvostavan Kricfalusin ja kumppaneiden mestariteoksen todellista merkitystä koko taiteenalalle: Reniä ja Stimpyä voi surutta liputtaa yhdeksi ilmestymisaikansa merkittävimmistä animaatiomaailman ilmiöistä ja ällökaupallisen kasarin jättämän henkisen krapulan sekä koko genrensä näyttävän vastaiskun ilmentymistä Simpsoneiden, Batmanin ja Animaanisten kaltaisten merkkiteosten kanssa. South Parkin kaltaista sarjaa tuskin olisi ikinä päästetty televisioon ilman Renin ja Stimpyn aiempaa jättimenestystä.
Kricfalusi itse potkaistiin studioineen sarjan ohjaksista riitojen ja tuotantovaikeuksien vuoksi jo kahden tuotantokauden jälkeen. Tarinan mukaan mies oli puhtoisen julkisivunsa takana pahimmillaan jatkuvasti alaisiaan ahdisteleva öykkäri, jonka naurettavuuksiin asti viety tinkimättömyys työnsä suhteen tiesi kustannusten ja tuotantoaikojen räjähtämistä sietämättömälle tasolle, eikä lopputuotekaan aina vastannut sisällöltään tilaajan toivomuksia. Kun Renin ja Stimpyn tuotanto siirrettiin toiselle studiolle, ei kovinkaan moni alkuperäisestä tiimistä jäänyt Kricfalusin vanavedessä etsimään itselleen uutta työpaikkaa. Sarjan itsensä taso ei varsinaisesti luojansa potkuista merkittävästi heikentynyt, mutta mihinkään alkupään hurmoksen kaltaiseen lentoon ei kolmella myöhemmällä kaudella missään vaiheessa enää ylletty.
Arvio: 5/5
THE REN AND STIMPY SHOW, 1991-1996 Kanada
Ohjaus: Chris Reccardi, John Kricfalusi, Ken Bruce, Ron Hughart, Vincent Waller
Käsikirjoitus: Bob Camp, Jim Gomez, John Kricfalusi, Vincent Waller, Will McRobb
Näyttelijät: Billy West, Bob Camp, Cheryl Chase, Gary Evans, John Kricfalusi, Vincent Waller
Tämä klassikkosarja pitäisi kyllä katsoa uudelleen näin aikuisiällä. Edelleen muistan tajunnanräjäyttävän vaikutuksen, kun muksuna ihan sattumalta tämän sarjan löysi. Kaverin kanssa avattiin telkkari ja ei maltettu edes istua alas, kun "Don't Whiz on the Electric Fence" -lautapeli sai jo silmät kiilumaan riemusta. Ai että!
VastaaPoistaJou, noiden Renin ja Stimpyn versioiden kanssa joutuu vaan olemaan vähän tarkkana, koska sarjaa on vuosien varrella saksittu ja sensuroitu vaikka miten moneen suuntaan. Muista vielä kun joskus 2000-luvun alussa julkaistiin leikkaamaton boksi, missä oli vielä pari esityskiellossa ollutta jaksoa, ja se oli kyllä parasta. Näitä tulee aina silloin tällöin vastaan kirppiksillä ja netissä.
VastaaPoistaOmasta mielestä hauskinta Renin ja Stimpyn kaltaisessa tuotoksessa on vielä se tietty sekaan heitetty kierompi huumori, joka on vielä tarkoituksella muotoiltu jotenkin tosi taidokkaasti sensorin hämäämiseksi, tyyliin tuo paviaanijuttu. Muistan joskus lukeneeni Kricfalusin vanhan esseen missä mies esitteli yleisemminkin näitä temppuja, eikä katselukokemus ole enää ollut entisensä, kun on oppinut löytämään suunnilleen kaikista viattomista lastenpiirretyistäkin jotain rivienvälitason monimielisyyksiä ja elinvitsejä. Tähän tapaan
Kiitos tästä arvostelusta! Olen jo vuosia tiennyt Ren & Stimpy -sarjan olemassaolosta, mutten tiennyt sen jaksojen sisältävän ihan noin "villiä" menoa. Pitääpä ottaa sarja katseluun.
PoistaEipä kestä. Varoituksen sanana kannattaa varoa sekoittamasta tätä alkuperäistä siihen Adult Party Cartoon -reboottiin, jossa Kricfalusi palasi ohjaksiin. Se on niin katselukelvoton, että se lakkautettiinkin jo parin jakson jälkeen. Ilmeisesti tietty rajojen vetäminen sai sen miehen luovan hulluuden pysymään alkuperäisessä vielä jotenkin aisoissa, ja sekin on varmaan monelle vähän liian kahjoa menoa.
Poista