Joskus kauan sitten nousevan auringon maassa animaattori Ryuji Masuda meni tekemään sopimuksen muuan tuntemattomaksi jääneen liikemiehen kanssa kokonaisen televisiosarjan luomisesta. Alustavaksi budjetiksi saatiin kaavittua jokusen tuhannen euron arvosta pääomaa, aikaa yksittäisen jakson tuottamiseen varattiin vain muutama päivä ja työkaluiksi saatiin jo vuosituhannen vaihteessa avuttoman vanhentuneet 3D-animointivempeleet alitehoisilla tietokoneilla. Lopputuloksena syntynyt Popee (lausutaan "popi") the Performer ei varsinaisesti sytyttänyt ilmestyessään Japania liekkeihin, mutta internetin ihmeellisessä maailmassa siitä kasvoi nopeasti kansainvälinen kulttisuosikki sekä jälleen yksi elävä todiste itämaisen ihmisen hämmentävän rikkaasta mielikuvituksesta.
Popee the Performerin perusidea on yksinkertaisen nerokas: kukin episodi on vain muutaman minuutin pituinen nopeatempoinen välähdys 90-luvun anarkistisemmille länsimaisille piirretyille sekä vanhoille klassikoille kumartavaa luovaa tajunnanvirtaa, jossa periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Keskeiset hahmot sarjassa ovat sirkusklovnit Popi, Papi ja Kedamono, joista kaksi ensimmäistä on suunniteltu ja animoitu enemmän tai vähemmän mykän ajan klassisten koomikoiden hengessä, kun taas Kedamono on oransseihin shortseihin pukeutunut susi, joka kommunikoi erilaisilla maskeilla klassisen japanilaisen teatterin tapaan. Erilaisia vierailevia hahmoja myöhemmissä jaksoissa ovat mm. sammakko, ufomies ja Jumala, joista viimeinen kuvataan maassa nököttävänä jättimäisenä irtopäänä.
Popee the Performer on tyylipuhdasta animaatioperseilyä jo aivan ensimmäisistä jaksoista lähtien, eikä koko juttua helposti uskoisikaan alkujaan lapsille suunnatuksi viihteeksi edes idän saarivaltakunnan omalla mittapuulla. Masudan luomus saattaa esimerkiksi ajoittain näyttää ja kuulostaa hyvinkin lapselliselta, mutta klassiseen ysärityyliin tunnelma tyypillisesti kääntyy ennemmin tai myöhemmin taattuun The Ren & Stimpy Show'n henkeen yhtäkkiä jyrkästi surrealismiin asti yltävään väkivaltaisuuteen, josta ei verta, kakkahuumoria tai silpomistakaan jää puuttumaan. Tyypillisesti mestaamisen ja seivästämisen kaltaiset hämmentävän överit visiotkin on vielä vedetty älyttömyydessään niin äärimmilleen, ettei niille voi kuin nauraa ääneen ja vedet silmissä, vaikka joku kukkahattu taatusti niistäkin pultit vetää. Väitän esimerkiksi, ettei puoliakaan tämän sarjan jaksoista voisi enää nykyään näyttää länsimaisessa televisiossa niiden sisältämän väkivallan ja toistuvasti kuolevien hahmojen vuoksi.
Tällaisen sarjan kohdalla ei tosin kannata juuttua joihinkin yksittäisiin väkivaltafantasioihin, sillä niiden takaa paljastuu aiheeseen tarkemmin vihkiytyneille aidon vilpittömästi hekottava ja kekseliäs animaatiohupailu, jonka tekijät ovat onnistuneet täydellisesti kääntämään lähtökohtiensa tekniset puutteet omaksi edukseen. Budjetin ollessa karkkirahojen luokkaa Masudan ei esimerkiksi ole tarvinnut välittää minkäänlaisesta poliittisesta korrektiudesta tai yleisön ja rahoittajien reaktioista, vaan höhlempikin idea on voitu rauhassa kehittää palkitsevaksi ja viihdyttäväksi ilveilyksi. Eräässä jaksossa Kedamono esimerkiksi matkustaa ajassa taaksepäin korjaamaan tekemäänsä virhettä, mutta tuleekin vain jokaisella yrittämällä pahentaneeksi sitä. Tätä episodia varten tekijöiden tarvitsi tuottaa vain pieni pätkä animaatiota, yksi tai kaksi taustaa ja copypastettaa loput, ja lopputulos on vähintään yhtä hauska ja oivaltava kuin mikä tahansa rahakkaampikin saman lajin tuotos.
Tälläkin hetkellä internetin syövereistä saattaa kuulla ääniä, joiden mukaan Popee the Performer on yksi surkeimmista animaatioista ihmiskunnan historiassa. Henkilökohtaisesti en voi allekirjoittaa väitettä laisinkaan, sillä Masudahan ei varsinaisesti ikinä tarkoittanutkaan sarjaansa miksikään suuren maailman spektaakkeliksi, eikä suora vertailu johonkin Disneyn televisiosiiven kromatuimpiin saavutuksiin olekaan siksi kauhean mielekästä. Popee the Performerin ensimmäisen playstationin hujakoilla huiteleva animaatio, älytön siansaksaksi laulettu tunnusmusiikki, psykedeeliset ääniefektit ja unenomaiset mittasuhteet saava perseilyasenne ovatkin omaan silmääni siinä määrin laskelmoitua ja johdonmukaista jälkeä, että niitä voinee pitää jo jonkinlaisena persoonallisena taiteellisena ratkaisuna itsessään. Tässä tapauksessa persoonallinen asenne ratkaisuineen näkyy myös kokonaisuuden yleisenä viihdyttävyytenä.
Arvio: 4.5/5
POPEE THE CLOWN, 2000-2001 Japani
Ohjaus: Ryuji Masuda
Käsikirjoitus: Ryuji Masuda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.