Atlantiksen tekoaikaan Disneyn animaatiobisnes kävi läpi omanlaistaan kaoottista prosessia, jonka tuoksinassa kokonaisia tuotantotiimejä ja elokuvakonsepteja pistettiin kerralla uusiksi alan ykköstykin ajauduttua hakemaan uudelleen tyyliään 90-luvun animaatiorenessanssin jälkijäristyksenä nähdyn monipuolistuneen elokuvatarjonnan paineessa. Atlantis onkin eräänlainen kokeellinen yhdistelmä niin perinteistäkin perinteisempää ysärivuosien Disneyä kuin Notre Damen kellonsoittajassa ja Tarzanissa nähtyä aikuisempaa kuvastoa: tällä kertaa visuaalisen ilmeen suunnittelusta vastasi Mike "Hellboy" Mignola ja tarinaan itseensä haettiin virallisen ilmoituksen mukaan innoitusta Jules Vernen tuotannosta, vaikka myöhemmin onkin tekijöiden toimesta myönnetty inspiraatiota haetun enemmän Studio Ghiblin ja Hayao Miyazakin teoksista kuin mistään muualta.
Disneyn Atlantiksen ehkäpä suurin yksittäinen virhe löytyy jo sen ensimmäisestä kohtauksesta, jossa katsojalle näytetään aivan kirjaimellisesti mahtavan Atlantiksen tuho. Jossain toisessa elokuvassa katsojan eteen olisi alussa heitetty vain epämääräisiä vihjeitä elämää ja kuolemaakin myyttisemmästä titaanien taistosta tai jumalten luomisen kaltaisesta legendasta, jonka arvuuttelu ja vähittäinen setviminen jätettäisiin lopun tarinan harteille, tietenkin paljastaen kaiken juurta jaksain viimeistään kliimaksissa tai epilogissa. Prologin töppääminen ei vain tuhoa kaikenlaista mystiikkaa ja jännitystä suuresta osasta koko loppua elokuvaa, mutta lopussa sama kuvasto vielä kerrataan sellaisenaan hyvin häiritsevästi, vaikka vähäisiä vastauksia samalla viimein saadaankin. Tyypillisesti tällaista kertaalleen piirretyn animaation kierrätystä ei alalla katsota alkuunkaan hyvällä, vaan sitä pidetään lähinnä katsojaa aliarvioivana ja genren taidetta alentavana temppuna.
Tökerön prologin jälkeen katsojalle esitellään tarinan päähenkilö, Atlantiksen legendasta intoileva arkeologinen tutkija nimeltään Milo Thatch, joka uskomattomia teorioitaan laukovana hölynpölyn asiantuntijana onkin leimaantunut kansan keskuudessa silkkana huuhaatieteilijänä. Muuan mystinen liikemies kuitenkin uskoo Milon Atlantis-teoriaan, jolloin tämä päätyy jännittävälle ja vaaralliselle tutkimusretkelle ehkäpä Disneyn historian värikkäimmän ja hauskimman hahmokatraan kera. Kuten platonistisilla seikkailuelokuvilla on jo Kurosawan ajoista ollut tapana, haluaa Milokin vain vilpittömästi tietoa pahan tuntiessa vain rahan ja vallan viekoittelevan houkutuksen. Tässä kohtaa Disney eroaa useimmista muista kaltaisistaan korostamalla myös monien hyvien sivuhahmojenkin haluavan ensisijaisesti vain rahaa, mutta tekevän lopussa hansolot ja ymmärtävän toveruuden ja ihmisyyden arvon – mutta haluavan silti rahaa.
Jos Atlantis jostain erityisestä syystä kannattaa katsoa, niin juuri sivuhahmojen vuoksi. Muistan nähneeni tämän elokuvan viimeksi uutena, ja vinkeät persoonallisuudet yhdessä hauskan dialogin sekä erinomaisen ääninäyttelyn kanssa olivat ainoat asiat, jotka olivat jääneet itselleni muhimaan mieleen vuosikausiksi katsomisen jälkeenkin. Kuivaa huumoria kohtaus toisensa perään lataava pommiekspertti Vinnie sekä samaa nuupahtanutta savuketta loputtomasti imutteleva kyyninen rouva Packard ovat omassa listassani hilpeimpiä Disney-hahmoja miesmuistiin, samaa voinee sanoa myös alkuperäisversion Leonard Nimoyn eeppisellä tietäjänäänellään tulkitsemasta vanhasta kuninkaasta, jossa tosin päräyttävinä onkin tulkitsijansa itsensä ulosannista huokuva puhdas karisma. Harmi vain, että tarinan varsinainen päähenkilö on niinkin tylsä ja väritön kuin Milo, eikä kaiken mielenkiinnon uskottavuutensa kanssa kipuilevasta hahmosta nielevä prologi ainakaan auta asiaa.
Uskottavuudesta puheen ollen, Atlantis kärsii mielestäni myös liiasta tiivistämisestä, jonka vuoksi monissa kohtauksissa tarinan keskeisiä ongelmia ratkokaan vähän liiankin kätevästi: mystisellä liikemiehellä esimerkiksi vain sattuu olemaan kokonainen laivasto miehistöineen ja pilkuntarkkoine suunnitelmineen valmiina uhrattavaksi epämääräistä tutkimusretkeä varten ja atlantislaisetkin nyt vain sattuvat puhumaan ja ymmärtämään täydellisesti mitä tahansa nykyaikana puhuttua kieltä jonkin epämääräisen tekosyyn nojalla, koska kaikki olennainen piti yksinkertaisesti saada ahdettua puoleentoista tuntiin ilman turhaa tyhjäkäyntiä. Jälkimmäisen kohdalla olisin itse jättänyt suosiolla selittelyt sikseen, sillä kyseessähän on fiktiivistä mielikuvituskulttuuria kuvaava fantasiaseikkailu, jossa kaikenlaista ihmeellistä sattuu ja tapahtuu; tällaisenaan typerään aasinsiltaan vain kiinnittää ikävästi huomiota jokaisella katselukerralla.
Lopussa sitkeä katsojanpirulainen kuitenkin palkitaan – onneksi. Mitä kauemmas tarina lipuu alun prologihölmöilystä, sitä vähemmän merkitystä koko jutulla enää onkaan. Viimeisistä paristakymmenestä minuutista näkee jo tekijöiden huomattavan panostuksen suoraan toimintaan ja aiheeseen sopivaan eeppiseen kliimaksiin, jossa Atlantiksen kaltainen sivilisaation hautausmaa paljastuu toivon ja elämän kehdoksi tarinan roiston saadessa ironisesti haluamansa vain hukkuakseen siihen samaan tapaan kuin atlantislaiset vuosituhansia aiemmin. Viimeistään näillä main katsoja tulee ihastelleeksi myös James Newton Howardin upeaa soundtrackiä, komeaa äänisuunnittelua sekä klassiselle steampunkille kumartavaa hahmodesigniä – näistä ensimmäinen inspiroi nuoren itseni jopa hankkimaan albumin fyysisenä, mitä ei ihan jokaisesta leffasoundtrackistä pääsekään sanomasta.
Näin siis loppukaneettina sanottakoon, että Atlantis on omaan makuuni hyvää, mutta harmittavan epätasaista tekoa, jonka alun megaluokan möhläys tuhoaa pitkälle puoliväliin asti, mutta joka kuitenkin paranee loppua kohden huomattavasti. Atlantista katsoessani en voinut välttyä monen muun tavoin lainkaan huomaamasta sen yhtäläisyyksiä taannoin arvostelemaani Matka maapallon ympäri -animeen, jossa metsästetään Atlantiksen aarteita kapteeni Nemon kanssa, palvotaan Jules Verneä ja steampunk-kuvastoa ja hyödynnetään kadonneen valtakunnan maagisia elämän antavia kristalleja. Miyazakin Laputa - linna taivaallan alkuperäisten luonnosten pohjalta tuotetun sarjan tehneeltä Gainaxiltakaan yhtäläisyydet eivät tiettävästi jääneet taannoin huomaamatta, mutta japanilaisilla tekijämiehillä ei varsinaisesti ollut halua lähteä lukemaan plagiarismisyytteitä maailman johtavaa mediakorporaatiota vastaan, joten asia oli sillä taputeltu.
Hassuna triviana muistan tämän elokuvan herättäneen tietyissä piireissä pienen moraalipaniikin väkivaltaisuudellaan – kuin aikuisemmalle yleisölle tehtyä animaatiota ei olisi vielä 2000-luvulle tultaessa keksittykään!
Arvio: 3/5
ATLANTIS - THE LOST EMPIRE, 2001 USA
Ohjaus: Kirk Wise, Gary Trousdale
Käsikirjoitus: Bryce Zabel, David Reynolds, Gary Trousdale, Jackie Zabel, Joss Whedon, Kirk Wise, Tab Murphy
Näyttelijät: Claudia Christian, Corey Burton, James Garner, John Mahoney, Michael J. Fox, Leonard Nimoy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.