Nimona (2023)

Voi pojat ja tytöt, kuulkaas! Muuaan vinkeään nettisarjakuvaan perustuva Nimona pyöri pitkään Blue Skyn piirustuspöydillä ennen Disneyn dominanssia ja projektin peruuttamista – ilkeät kielet ovat vihjanneet Hiiren olleen kauhuissaan uuden omistuksensa homostelusta ja queer-teemoista. Uuden isännän haltuun päätynyt Blue Skykin pantiin sittemmin lihoiksi, ja studion entiset työntekijät jalkautuivat kuka minnekin. Muisto Nimonasta kuitenkin eli sitkeästi, ja hylätyt suunnitelmat vaihtoivat omistajaa kuin piraattitavara Mustamäen torilla. Avaramielisyydestään tunnettu Netflix heltyi lopulta avamaan kukkaronnyörejään orvoksi jääneen elokuvaprojektin pelastamiseksi mieron tieltä. Nimona löysi näin uuden kodin, ja jokainen osapuoli oli ratkaisuun tyytyväinen.

Elokuvana Nimona on kuin filmatisointi kahdesta eri romaanista: Alussa tarinan päähenkilö lavastetaan murhaajaksi. Puolivälin paikkeilla tulevan käännekohdan jälkeen valokeilaan nouseekin draama elokuvan nimihahmon ympärillä. Nimona on metsässä asusteleva muotoaan muuttava otus, jota taikauskoiset ihmiset pitävät pahan ruumiillistumana. Pikkupirun ihmisystävä on rikolliseksi leimattu hyvä tyyppi, jonka kohtalona on oleva lävistää paholainen miekallaan. Tarinan tapahtumat sijoittuvat vänkään keskiaikafantasiaa ja digiä yhdistelevään postmoderniin epäsikiöuniversumiin. Uskottavuudesta ei Nimonan suhteen voikaan puhua, mutta animoidulta fantasialta moista tuskin kukaan odottaakaan. Playstation 2 -peliä muistuttava animaatio sopiikin erinomaisesti yhteen elokuvan dysfunktionaalisen juonen kanssa.

En vain pääse ajatuksesta, että Nimonan olisi pitänyt valita kahdesta tarinasta toinen ja säästää jompi kumpi vaikkapa jatko-osaan. Tyngäksi jäävä takaa-ajojuoni ei ehdi rakentaa suspensea tai mysteeriä, vaan tapahtumat käydään tiiviisti ja nopeasti läpi elokuvan jälkimmäisen puolikkaan polkaisemiseksi käyntiin. Tekijöiden olisi riittänyt katsoa Andrew Davisin Takaa-ajettu ja tarvittaessa vaikka plagioida teokseensa metodit sähäkän takaa-ajojännärin luomiseksi. Davisin elokuvalla on mittaa kaksi tuntia, eli melkein kolminkertaisesti Nimonan alkuun nähden, mutta Takaa-ajettua katsoessa aika tuntuu kuluvan puolet sukkelammin verrattuna Netflixin tuotokseen. Plagiaattina Nimona olisi ainakin voinut olla eheä ja loppuun asti jännittävä kokonaisuus. 

Mutta ah ja voih, veljet ja siskot! Nimonan Harrison Ford ja Tommy Lee Jones eivät edusta vain lain eri puolia, vaan nämä ovat lesboslaiseen tapaan parisuhteessakin. Hahmot nähdäänkin peräti kahdessa tai kolmessa kohtauksessa kaulailemassa sekä keskustelemassa, joten se siitä. Kauheaa – historiallista, mutta kauheaa. Fordin ja Jonesin vastineiden suhde ei tuo tarinaan merkittävää uutta sisältöä, eikä elokuvan tarina käsittele homoutta, vaivoin edes queeriä. Pikkulinnut lauloivat, että muotoaan muuttava otus on tietyissä piireissä mielletty metaforaksi sukupuoltaan vaihtavista ihmisistä. En usko kenenkään enää välittävän. Woke meni jo muodista. Oli jo aikakin.

En ole näkemääni tyytyväinen. Blue Sky on vaivoin kyennyt tuottamaan ainuttakaan laadukasta elokuvaa, eikä Nimona olisi valmistuessaankaan kääntänyt studion kurssia. Disneyn markkinointitempaukset tuntien epäilenkin väitettä projektin kaatumisesta päähenkilön homouteen liioitelluksi. Uskottavampana selityksenä Disneyn johto todennäköisesti mielsi nimettömään lähdemateriaaliin perustuvan, satoja miljoonia markkinointikuluineen nielevän animaation turhakkeeksi, ja ongelmiensa kanssa painivan Blue Skyn sulkiessa ovensa projekti olisi muutenkin lentänyt roskakoriin. Pallo putosi Disneyn käsistä, Netflix otti kopin, ja maailma sai taas vähäksi aikaa uutta ihmeteltävää. Mustamäen torilla tavataan.

Arvio: 2/5



NIMONA, 2023 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Nick Bruno, Troy Quane
Käsikirjoitus: Robert L. Baird, Lloyd Taylor, Pamela Ribon, Marc Haimes, Nick Bruno, Keith Bunin, Nate Stevenson
Näyttelijät: Chloe Moretz, Riz Ahmed, Eugene Lee Yang, Frances Conroy