Coraline ja toinen todellisuus (2009)

Kauhua lapsille? Kyllä, herra kapteeni! Ja keneltä laadukasta kauhufantasiaa soisikaan filmatisoitavan kuin Neil Gaimanilta, tuolta postmodernilta Vergiliukselta, jonka opastamana valistunut lukija varmasti lieneekin jo askeltanut Morfeuksen valtakuntaan. Unten ja hulluuden valtakunnan rajamailla vaellellessaan Gaiman tuli sepittäneeksi myös ihastusta herättäneen Coralinen, lapsille ja nuorille suunnatun fantasian. Jo taideteostaan viimeistellessään suuri runoilija ymmärsi tekstinsä arvon ja ottikin yhteyttä Henry Selickiin, tuohon stop motionin ja makaaberin mielikuvituksen erikoismieheen. Kuin luovan salaman voimasta ja näkymättömän käden ohjaamana Gaimanin kauhusatu kääntyikin arvoiseensa asuun nukkeanimaatiotoimintaansa aloittelevan Laikan tuella.

Arki on tylsää Coralinellakin: äiti ja isä ovat läsnä lähinnä fyysisesti, jokainen päiväkin on aina harmaa kuin pölymakkara pimeässä. Pakotien ilottomasta elämästä Coraline löytää eteisen perukoilta löytyneen pikkuruisen oven takaa: vaihtoehtoisessa maailmassa nappisilmäiset vanhemmat välittävät ja huolehtivat, hiirillä on takapihalla hassunhauska sirkuksensa, ja naapurustossa seikkaileva viisas musta kissakin puhuu Keith Davidin kullatulla äänellä. Coralinen toinen todellisuus ei ole Narnian valtakunta, eikä rikkaiden rakkaiden täydellisessä maailmassa nähdä prinssi Kaspiania pelastamassa kadotetun paratiisin vankeja limbosta. Coralinen kauhusadussa kuolema ja paha ovat käsinkosketeltavaa konkretiaa, ja saduissa kiltit lapset aina pelastetaan.

Runoniekka Gaimanin ja ekspressionistisen Selickin yhteistyön hedelmä on huikeinta luovaa pallottelua sitten Danten päivien. Selickin neronleimauksena duo laajennettiin trioksi kaksikon pestattua japanilaisen design-mestari Tadahiro Uesugin auttamaan fantasiansa ulkoasun suunnittelussa. Uesugin töitä selaamalla huomaakin nopeasti miehen taidon arkkitehtimäisenä sommittelijana sekä herkkänä tunnelmoitsijana – molemmat piirteet ovat tehokäytössä myös Coralinessa: taajaan viljelty epäsymmetria yhdistettynä geometrisen tarkkoihin sommitelmiin ovat Coralinen visuaalisen kerronnan jykevää peruskiveä. Toisen todellisuuden tussilla piirretty metsä on Uesugia paljaimmillaan.

Alkuperäisen pienoisromaanin ystävien iloksi Gaimania tai Selickiä ei ole vastakaan syytä tai tarvettakaan upottaa kaulaansa myöten jäiseen järveen Helvetin yhdeksänteen piiriin, sillä näiden käsissä Coralinen filmatisointi seuraa komeaa alkuperäisromaania lähes sanasta sanaan pisteineen ja pilkkuineen päivineen. Koska Gaimanin satumaisen tiiviistä tekstistä olisi riittänyt aineksia vain puolikkaaseen elokuvaan, on dialogia sekä hahmoja lisätty ja kohtauksia pitkitetty tasaisesti tarinan mittaan. Hienoiset lisät siellä ja täällä eivät saaneet ainakaan itseäni näkemään punaista, vaikka päähenkilön yksinpuhelun olisinkin toivonut jääneen vähemmälle. Keith Davidin sulosointuja suoltavaan suuhun sen sijaan olisi sopinut enemmänkin dialogia vaikka sitten suoraan Narniasta.

Coraline ei ole vain ikimuistoinen kauhusatu, vaan myös elokuvana vallankumouksellinen kuin Edisonin hehkulamppu. Gaimanin ja Selickin visioita olisi tuskin ollut mahdollistakaan toteuttaa ilman Laikan viimeisintä huutoa edustavaa teknologista osaamista – erityisesti keskivaiheilla nähtävä sirkuskohtaus kymmenine tanssivine ja soittavine hiirineen olisi useimmille alaan vihkiytyneellekin ylivoimainen tehtävä. Stop motionin perinteitä kunnioittaen Laika ei käyttänyt elokuvansa animoinnissa ylenpalttisia digitaalisia efektejä, enimmilläänkin muutamia green screeniä hyödyntäviä taustoja. Gaimanin, Selickin ja Uesugin lyödessä kättä Laikan kaltaisen niksipajan kanssa, saa jumalaisen komea näytelmä haikailemaan yhteenliittymän tarttumisesta Sandmaninkin tarinaan. Aina saa mieskin unelmoida…


Arvio: 4.5/5


CORALINE, 2009 USA
Ohjaus: Henry Selick
Käsikirjoitus: Henry Selick
Näyttelijät: Dakota Fanning, Dawn French, Ian McShane, Jennifer Saunders, Keith David, Teri Hatcher