On yö. Fedorahattuihin ja pukuihin sonnustautuneet pulisonkigangsterit tarkastelevat uutta kokaiinilastiaan. Sitten shuriken lentää yhtä gangsteria kurkkuun. Ninjoja alkaa ilmestyä joka niemestä ja notkelmasta. Aseet ovat hyödyttömiä, sillä ninjoilla miekat. Sitten ninjat palaavat huomaamattomasti päämajaansa miehekkäästi murisevilla prätkillään. Vähän myöhemmin ninjojen päämajassa trendikkäästi valkoisiin pukeutunut pääninja on harmissaan, sillä kokaiinilastin ryöstöstä saaliiksi ei tullutkaan tukuittain tuohta, ainoastaan kilokaupalla kullanarvoista pulveria. Miamilaisten ninjojen kaupunginvalloituskaan ei tunnu oikein edistyvän, sillä ryhmittymän salakavalia pyrkimyksiä torppamassa on yksi tietty rock-bändi…
Seuraavaksi esitelläänkin tarinan päähenkilöt: taekwondoa harrastavista kolmekymppisten näyttelijöiden esittämistä teini-ikäisistä yliopisto-opiskelijoista koostuva kaikkea pahaa vastaan rintakarvat ja takatukat heiluen taisteleva rock-yhtye Dragon Sound, jonka diskovalojen ja -pallojen sekä neonvalojen loisteessa vetämää keikkaa voinee jo pitää jonkinlaisena tahattomana parodiana itsestään. Yhtyeen esitys sekä musiikki ovat melkoisen myötähäpeää herättävää, mutta koko homman energisyys ja positiivisuus yhdistettynä simppelin naiiviin kasarijumailuun imee vastustamattomasti mukaansa. Onnea ei tosin kestä kauaa, sillä pian jostain ilmestyy ninjojen kanssa liittoutunut paha rock-bändi, joka aikoo omia Dragon Soundin hoodit itselleen!
Kuten yllä olevasta juonireferaatista saattaa jo päätellä, tämä ei ole mikään kauhean vakavalla mielellä tehty taide-elokuva vaan lähinnä amatööritaidolla ja suurella sydämellä tuotettu viihdepaukku, jonka neroutta sen tekijät eivät itsekään tainneet alkujaan ymmärtää. Koko elokuvassa ei taida olla ainuttakaan ongelmatonta tai täysin loogista kohtausta tai juonenpätkää. Eräässä hilpeässä kohtauksessa keskellä kirkasta päivää moottoripyörillä ratsastava ninja-armeija pysäyttää takatukkaiset sankarimme tien päällä, johon yksi bändin jäsenistä tylsistyneenä tokaisee ”äh, ninjoja” aivan kuin japanilaisia salamurhaajia saisi hätistellä kullan ja hunajan maan teiltä harva se päivä. Koko elokuvan muu dialogi ja näyttely on juurikin tätä tasoa.
Miami Connection on siitä poikkeuksellinen elokuva, ettei se kömpelyydestään huolimatta oikeasti tunnu missään kohtaa erityisen vaivaannuttavalta tai huonolta, päinvastoin. Väitän, että tässä on nyt kyse eräänlaisesta omassa omituisessa kontekstissaan hyvinkin johdonmukaisesta ja hallitusta, juuri oikealla tavalla ja oikeista paikoista huonosta taideteoksesta. Ensinnäkin, tämä on sangen höpsö ja tyhmä elokuva, mutta on kumpaakin sopivan tasaisesti siten, ettei järjenpuute oikeastaan pääse missään kohtaa nyppimään. Elokuvan musiikki on sanalla sanoen hupaisaa, mutta erittäin tarttuvaa ja iloista, tarina rullaa sopivalla temmolla eteenpäin ja näyttely etenkin lopun splatter-kliimaksissa vedetty hyvällä tavalla överiksi. Tappelukohtauksetkin ovat hauskaa perusturpiinvetoa eikä mitään naruilla ja kikkaleikkauksilla toteutettua ryminää – nämä tyypit vieläpä oikeasti osaavat taekwondonsa.
Ehkä yksi isoimmista syistä miksi tämä yleensä toimii piilee tosiasiassa, että tämä on yhden huoneen ja halpojen lavasteiden sijaan kuvattu oikeassa ympäristössä kaupungilla, joutomailla ja aurinkorannoilla eikä homma tunnu missään kohtaa niin tönköltä kuin olisi voinut tuntua. Joissain kohtauksissa nähdään rooleissa ihan oikeita prätkäjengiläisiäkin. Tiettävästi jälkimmäisille maksettiinkin palkka oluena. Näihin päälle joka huokosesta säteilevä positiivisuus ja iloinen tunnelma, ja kasassa on harvinaisen hauska ja viihdyttävä raina. Tahattomasta koomisuudesta ei liikuta kovinkaan kaukana lopun eeppisen väkivaltabaletin päättyessä iloisesti kokonaiseen maailmanrauhan julistukseen:
"Only through the elimination of violence can we achieve world peace.”
Tosielämässä elokuvan tarina on vähintään yhtä ällistyttävä kuin itse elokuvassa. Alunperin Y.K. Kimin ja Woo-Sang Parkin keskusteluohjelmatapaamisen innoittama tehty Miami Connection oli ilmestyessään valtava floppi ja ajoi koko omaisuutensa elokuvaan kiinnittäneen Kimin melkoisiin taloudellisiin vaikeuksiin. Elokuva unohtui vuosikausiksi ja olisi taatusti kadonnut kokonaan ellei eräs teksasilainen teatterinpitäjä olisi sattunut löytämään elokuvan filmin kopiota parilla kympillä Ebaysta ja alkanut näyttää sitä teatterissaan innokkaalle laumalle kulttielokuvien ystäviä. Nykyään Miami Connectionia pidetään jo jonkinlaisena oman omituisen genrensä ajattomimmista klassikoista ja se on julkaistu suunnilleen kaikilla mahdollisilla formaateilla, joilla elokuva yleensä voidaan julkaista.
Miami Connection ei ole mikä tahansa kasarielokuva. Miami Connection on sukellus hillittömän pidäkkeettömän kasarihuuman, hullun nerouden, sinne tänne loikkivien ninjojen, hidastettujen tappelukohtausten ja homohtavien vaatevalintojen mielettömään maailmaan ja se pitää vain kokea. Mikäli takatukkaisen rock-bändin ja miamilaisen ninjaklaanin unohtumattoman tunteellista välienselvittelyä ei vielä ole tullut nähtyä, niin se on pakko tarkastaa ensitilassa. Mikä voisi oikeasti olla tämän tärkeämpää? Antaudu sinäkin Miami Connectionille, minun sydämeni se jo vei.
Arvio: 5/5
MIAMI CONNECTION, 1987 USA, Hongkong
Tuotanto: Y.K. Kim
Ohjaus: Woo-sang Park, Y.K. Kim
Käsikirjoitus: Joseph Diamand, Y.K. Kim
Näyttelijät: Joseph Diamand, Vincent Hirsch, Y.K. Kim
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.