Animaaniset (1993-1998)

"Helouuuu hoitsu!"

Kultasormi Steven Spielberg tiimeineen koetti 90-luvun alkuvuosina kykyjään kokonaisen piirretyn televisiosarjan parissa ja tuloksena syntyi valtava arvostelu- ja katsojamenestys nimeltä Tiny Toons, joka kilpailee edelleen kaikkien aikojen parhaiden piirrettyjen tittelistä Simpsoneiden ja muiden vastaavien kanssa. 90-luvun alun animaatioriehaa ei turhaan kutsuta koko taiteenalan renessanssiksi. Rauta oli selvästi kuumaa ja sitä kannatti takoa vielä vähän lisää...

Animaaniset on saman huipputiimin käsialaa kuin Tiny Toonskin. Sarjan konsepti ja tyyli yksittäisistä irtosketseistä koostuvine jaksoineen on käytännössä sama kuin edellisessäkin, mutta tällä kertaa käsikirjoittajatiimillä ei varsinaisesti ollut vanhoja klassikkohahmoja ja tribuuttimeininkiä rajoitteenaan, vaan tässä päästiin aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä hahmoineen päivineen. Pääosassa sarjassa ovat 30-luvun alun tyyliin suunnitellut mustavalkoiset Warnerin veljekset sekä sisko Dot, jotka sarjan sketsessä ajautuvat älyttömiin tilanteisiin, joiden puitteissa lauotaan toinen toistaan hauskempia nokkeluuksia ja jotka yleensä päätetään oikeaoppisella vauhdikkaalla slapstickillä. Hahmojen nimet tulevat Warner Brothersin logosta, Dot on se piste ”Warner Brothers” -tekstin jälkeen.

Muista hahmoista tunnetuimpia taitavat olla ainakin Äly ja Väläys, Minerva Minkki sekä Skippy ja Slappy. Äly ja Väläys ovat Acme-laboratoriossa geneettisesti muunneltuja koerottia, joiden tavoitteena on joka sketsissä valloittaa maailma, aina epäonnistuen. Minerva Minkki parodioi alunperin kaikkia maailman seksisymboleja ja se oli tekijöiden yritys omistaa kokonaisia sketsejä härskille huumorille ja nokkelille monimielisyyksille, mutta sensorien painostuksesta sketsejä tehtiin vain kaksi, joista toinen toimi inspiraationa Stephenie Meyerin Twilightille.

Oma henkilökohtainen suosikkini kaikista sarjan hahmoista on Slappy Squirrel, kuvitteellinen vanhan liiton slapstick-huumoriin erikoistunut, eläköitynyt ja kyyninen Looney Tunes -hahmo, jonka alkuperäisenä äänenä kuullaan Disneyn Arielin ja Bellen vartalomallina toiminutta Sherri Stoneria. Koko hahmon idea syntyi, kun lapsinäyttelijänä uransa aloittanut Stoner harmitteli tekevänsä lapsirooleja varmaan vielä eläkeiässäkin. Slappy on juurikin eläkeikäinen pikkulapsen tavoin käyttäytyvä hahmo.

Viime katsomiskerrasta on jo vähän aikaa, mutta muistelen tässä olleen aivan jäätävä käsikirjoitus; lähes jokaisessa jaksossa viljellään kaikenlaista sanaleikkiä ja monimielisyyttä siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää. Parhaiten mieleen on positiivisessa mielessä jäänyt ainakin sellainen sketsi kuin ”Who is on the stage”, jossa pilaillaan vanhojen progebändien nimien kustannuksella. Jaksossa ”Meatballs and consequences” parodioidaan Ingmar Bergmanin elokuvia ja pelataan tammea ruotsalaisen viikatemiehen kanssa. ”Sir Yakselot” parodioi Camelot-musikaalia, Tohtori Outolempeä ja Godzillaa. Älyn ja Väläyksen sketseistä löytää paljon viittauksia Orson Wellesin elokuviin, perustuuhan Älyn tai Brainin hahmo Wellesin persoonaan ja hahmon alkuperäinen ääni on oikeasti Welles-imitaatiota.

Paras sketsi koko sarjassa on mielestäni jo aivan alussa nähtämä Michaelangelo-sketsi, jossa Kirk Douglasin kasvot saanut maestro tuskailee Sikstiiniläiskappelin freskon kanssa. Tässä sketsissä on täydellistä kaikki ajoituksesta, slapstickistä, nokkelistä viittauksista aina pieniin yksityiskohtiin asti. Yksi vitsi on siinä, että Kirk Douglas ei oikeasti ole esittänyt Michelangeloa vaan Vincent van Goghia. Oikea Michaelangelo esimerkiksi opetti jokaisen marmorikimpaleen sisällä olevan patsas, joka taiteilijan pitää vain vapauttaa. Sketsissä itsessään onkin sitten kohtaus, jossa Michaelangelo lyö marmorikimpaletta ja se hajoaa palasiksi paljastaen sisuksistaan valmiin patsaan. Tämä on neroutta, ja samaa sarjaa on sketsin mahtava punchline, jota en tässä halua spoilata. Vielä erikseen täytyy suositella yhtä loppupään upeaa sketsiä, jossa raamatun luomiskertomus on väännetty täydelliseksi puskafarssiksi. Muistan kun tuo tuli joskus telkkarista ja repeilin aivan hillittömästi.

Ainut sketsi koko sarjassa, josta en varsinaisesti pitänyt oli lopun Slappy-sketsi, jossa hahmo menettää järkensä. Tuo oli mukulana pelkästään ahdistava, enkä varsinaisesti aikuisenakaan nähnyt tuossa mitään varsinaisesti hauskaa. Toinen pienoinen pettymys oli kaikenlaisten Hammer-viittausten ja -parodioiden puuttuminen. Koko sarjahan pitkälti pyörii erilaisten elokuvaviittausten ympärillä, Steven Spielberg on itse tunnustaunut Hammer-fani ja alkuperäiskielellä kuullaan vielä samaista Roddy McDowallia, joka esitti Peter Cushing -tribuuttihahmoa Kauhun yössä. Miten voi olla mahdollista, että tällainen tilaisuus meni näiltä tekijöiltä täysin sivusuun? Ei voi ymmärtää.

Toinen pieni juttu tässä sarjassa on, että koska huumori keskittyy pitkälti monimielisyyksien ja sanaleikkien ympärille, tämä pitää oikeasti katsoa alkuperäiskielellä. Tässä sarjassahan oli ilmiömäisen hyvät suomidubit jopa oman aikansa mittapuulla, mutta niitä alkuperäisiä sukkeluuksia ei vain pysty mielekkäästi kääntämään suomeksi. Yhdessä jaksossa esimerkiksi ollaan karkkikaupassa ja kutsutaan karkkikauppiasta ivallisesti ”candymaniksi”, joka suomennettiin ”namusedäksi” vaikka alkuperäinen tarkoittaa huumediileriä; kyseisellä sanalla oli siinä kontekstissa ihan merkitystäkin. Bändinnimillä leikkivässä sketsissä ei muistaakseni ollut suomenkielisessä versiossa mitään päätä eikä häntää, koska ne hämmentävät nimet eivät sano suomeksi yhtään mitään.

Tekniseltä kantilta tämä on ensiluokkaista työtä, lähestulkoon parasta, jota länsimäisissa televisiopiirretyissä on koskaan nähty. Tässä ei ole käytetty edes sekunnin tuhannesosan vertaa perinteisiä valmispaloja, rajattua animaatiota, tietokoneita tai muita säästökikkoja vaan kaikki on pyritty tekemään wanhan liiton tyyliin alusta loppuun käsin, kustannuksista viis. Hienoimmillaan sarjan animaatio on mielestäni eräässä lopun jaksossa, jossa nähdään koko joukko erilaisia tyylejä sekaisin ja parodioidaan kaikkia säästökikoilla ja kömpelöillä valmispaloilla tuotettuja hirvityksiä. Yhdessä kohtaa jyrätään matalaksi myös Ren ja Stimpy, joiden luoja John Kricfalusi oli aiemmin julkisesti sanonut inhoavansa Animaanisia.

Henkilökohtaisesti olen katsonut tämän sarjan jo useita kertoja alkuperäiskielellä läpi ja tuntuu, että opin pitämään tästä aina vain enemmän ja enemmän jokaisen kerran aikana. Animaaniset on aito viiden tähden komedia, jonka veroista ei taida montaa olla olemassa edes näyteltynä. Tämän sarjan käsikirjoitus on huonommissakin jaksoissa helposti parempaa ja oivaltavampaa kuin useimmissa ”oikeissa” komedioissa koskaan, parhaille on vaikeaa löytää edes kunnollista verrokkia. Jos Animaaniset ei ole paras, älykkäin ja hienostunein koskaan tehty piirretty televisosarja, niin aika pahuksen lähelle se ainakin pääsee. Viisi tähteä. Ehdottomasti.

"Promise me something, Pinky. Never breed."


Arvio: 5/5

ANIMANIACS 1993, USA
Tuotanto: Steven Spielberg, Sherri Stoner, Rich Arons, Peter Hastings, Rusty Mills
Ohjaus: Alfred Gimeno, Al Zegler, Barry Caldwell, Bob Kline, Charles Visser, Chris Brandt, Gary Hartle, Greg Reyna, Jeff DeGrandis, Jeff Siergey, Jenny Lerew, Jon McClenahan, Kirk Tingblad, Lenord Robinson, Liz Holzman, Rich Arons, Rusty Mills, Spike Brandt
Käsikirjoitus: Charles M. Howell IV, Deanna Oliver, Earl Kress, Gordon Bressack, John P. McCann, Kevin Hopps, M. D. Sweeney, Nicholas Hollander, Paul Dini, Paul Rugg, Peter Hastings, Randy Rogel, Sherri Stoner, Tom Minton, Tom Ruegger
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Sherri Stoner, Tress MacNeille