El compadre Mendoza (1934)

Vanha ukko Mendoza lyö vallankumouksen vuosinakin rahoiksi kuin aito poroporvari ainakin. Rintamalinjat levottomuuksien hallitsemassa maassa siirtyilevät summittaisesti pohjoisesta etelään ja idästä länteen: välillä rikkaan maanomistajan ovelle saapuvat diktaattori Huertan kannattajat, toisinaan taas kansanomaisten kapinallisjoukkojen valkopukuiset taistelijat. Rikkaana maanomistajana Mendozan ukolla on millä lahjoa osapuolia ja pitää talonsa, perheensä sekä työväkensä turvassa verenvuodatukselta – sekä kahmia vähä taloudellinen hyöty irti ikävästä tilanteesta. Don Mendozan vahingoksi osapuolet osuvatkin kertaalleen samanaikaisesti tämän taloon, jolloin pelimiehenkin on viimein valittava puolensa. Tragedia seuraa.

Jos Vanki 13 oli vielä varovaista kokeilua elokuvan parissa, on El compadre Mendoza kypsyneen taiteenlajinsa mestarin väkivahva työnäyte, höyryveturin lailla eteenpäin laukkaava suuren maailman melodraama. Fuentesin elokuva tuntuukin katsoessa kuin laadukkaalta mykkäelokuvalta, mutta äänillä: kohtaukset liukuvat sulavasti tilanteesta ja tunnetilasta toiseen, ajan kulkua demonstroidaan vanhanmallisella kalenterilla, ja don Mendozan tehdessä traagisen päätöksensä kamerakin zoomaa asianmukaisesti vanhan äidin sureviin silmiin. Äänielokuvan alkuaikojen Hollywoodin teatterimaisen pökkelöstä yleisilmeestä ei meksikolaisten tekijöiden teoksessa ole jälkeäkään. El Compadre Mendoza onkin likimain aikansa edistyneintä elokuvataidetta.

Ja ne pahuksen hatut. Pelkkien tuotantoarvojen kannalta mittakaava on kahden teoksen välillä kuin hyttysellä ja tiikerillä: don Mendozan tragediassa erityisesti henkilöhahmojen vaatteiden symboliikalla on oma erityinen merkityksensä, käyttäväthän diktaattorin miehet sotilaallista univormua ja kapinalliset mahtavan pompöösejä sombreroja, uhkaavan latinalaista partakarvoitusta sekä yhdenmukaisen vitivalkoista vaatepartta. Uusia niksejään hyväkseen käyttäen Fuentes onnistuukin mutkattomasti esittelemään tarinan lähtökohdat ja miljöön Meksikon historiasta tietämättömille ulkolaisillekin. Don Mendozan talon vaihtaessa puolta vaihtuukin myös tämän seinällä komeileva diktaattorin kuva kapinajohtajaan ja toisinpäin.

El compadre Mendoza on ensimmäisiä todella kansainvälisen tason meksikolaisia elokuvia, suorastaan hämmentävän laadukas. Yleistyyliltään Fuentesin ohjaustyö vielä lähentelee siinä määrin klassista Hollywoodia, että uskoisin nykyisinkin kenen tahansa aiheesta kiinnostuneen kykenevän vaivatta nauttimaan meksikolaisten melodraamasta. Vallankumousta käsittelevänä elokuvatrilogianakin Fuentes on ymmärtänyt pitää poliittisen aineksen ”hienostuneemmalla” epäsuoran viestinnän asteella iskemättä kaikkea aggressiivisesti katsojan eteen parhaaseen neuvostotyyliin. Ehkä kapinalliset olivatkin väärässä hirttäessään vihollisen komentajan ilman oikeudenkäyntiä. Silti, hallituksen miesten pyrkimys painostaa don Mendoza rikkomaan lupauksensa ja perhesiteensä henkensä edestä on kiristyskeinona paholaismainen jopa sodan tilassa.


Arvio: 4.5/5


EL COMPADRE MENDOZA, 1934 Meksiko
Ohjaus: Fernando de Fuentes, Juan Bustillo Oro
Käsikirjoitus: Fernando de Fuentes, Juan Bustillo Oro, Mauricio Magdaleno
Näyttelijät: Alfredo del Diestro, Carmen Guerrero, Antonio R. Fausto 

Luostarin kummitus (1934)

Memento mori. Muistan lukeneeni kristinuskon valtavirran kokeneen huomattavan henkisen ja tyylillisen muutoksen viimeistään mustan surman jälkeisinä vuosina. Aikalaisten silmissä tuhoisa epidemia nähtiin ilmestyskirjallisuuden näkyihin verrattavana katastrofina ja Jumalan vihan ilmentymänä, jolloin myös kirkkotaiteessa alkoivat korostua groteskiuteen asti kärsimys ja kuolema – Keski-Euroopasta löytyy nykyäänkin ikivanhoja ihmisluilla koristeltuja alttareita ja kirkkojakin. Meksikossa mainitut vaikutteet kasvoivat yhteen alkuperäisväestön kuolemaa ja vainajia käsittelevien paikallisperinteiden kanssa. Meksikossa kuolemaan viittaava kuvasto onkin näkyvästi läsnä arjessa ja juhlassa ympäri vuoden, erityisesti kuolleiden päivänä.

Mitä meksikolaiseen elokuvataiteeseen taas tulee, osattiin maassa tehdä myös kauhua jo genren kultaisina vuosina 30-luvun alussa: yksi ensimmäisiä maassa tuotettuja kauhuelokuvia oli samalla ensimmäisiä meksikolaisia äänielokuvia. Fernando de Fuentesin käsikirjoittama ja ohjaama Il fantasma del convento jatkaa hyväksi havaitulla linjalla tarinalla eksyneestä avioparista, mustaakin mustemmasta yöstä ja salaperäisestä kummitusluostarista. Ilmiselvänä inspiraationa Fuentesin teokselle onkin toiminut James Whalen The Old Dark House, jossa niin ikään suoranaista säikyttelyä oleellisempaa on hiljalleen rakentuva tunnelma suljetussa ja hämyisässä tilassa omituisten hahmojen keskellä. Kyseessä on kauhun pieni alagenre, johon tuskin enää törmääkään.

Kliseitä Fuentesin kauhuilussa toki riittää, mutta mielestäni luostarin kummituksen mysteerin kohdalla tietty kaavamaisuus vain paransi katselukokemustani. Alussa eksynyt aviopari esimerkiksi voisi olla suora viittaus Danten Jumalaiseen näytelmään sekä Rocky Horror Picture Show’hun, mystinen kaikkitietävä muukalainen taas kaikista maailman kauhuelokuvista tuttuun mysteerihahmoon. Meksikolaisten munkkien menoissa on sellaisenaankin niin makaaberia kuvastoa ja kulttimeininkiä mustine kaapuineen, luurankoineen ja hymneineen, ettei ylimääräisille erikoistehosteille tai kikkailuille olisikaan ollut tarvetta. Ajatus yöstä vankilamaisessa luostarissa kuolemankultin ja yliluonnollisten voimien ikeessä on itsessään upea konsepti.

Jos en vielä ole saanut lukijoitani vakuuttaneiksi Fuentesin kummitustarinan viihdearvosta, kuulkaapa tämä: lopussa nähtävä twist yhdistettynä aivan liikaa taustalla soivaan, puisevaan näyttelyyn kehnosti sopivaan dramaattiseen musiikkiin toivat mieleeni vanhan hyvän ajan Scooby Doon. El fantasma del convento ei siis ole vain hauska elokuva, mutta Fuentesin teoksella on myös tiettyjä tahattomastikin huvittavia piirteitä. Aitoon latinalaiseen tapaan tarinaan mahtuu pelonväristysten ohella myös tulisia tunteita ja rakkaudentunnustus. Avioparin tarinan loppukin on onnellinen: aamun valjetessa mies ja nainen heräävät vanhassa luostarissa, totuus yön tapahtumista selviää, ja rakastavaiset jatkavat matkaansa kadoten askel kerrallaan vuoristoiseen horisonttiin.


Arvio: 4/5


EL FANTASMA DEL CONVENTO, 1934 Meksiko
Ohjaus: Fernando de Fuentes
Käsikirjoitus: Fernando de Fuentes, Juan Bustillo Oro
Näyttelijät: Marta Roel, Enrique del Campo, Carlos Villatoro

Vanki 13 (1933)

Mykän ajan amerikkalaisissa elokuvissa etelärajan takainen latinalainen Amerikka on perinteisesti kuvattu käsittämätöntä kieltä mongertavien villi-ihmisten kansoittamana periferiana. Aikalaisten näkemyksen ymmärtää sikäli, että välittömänä kontaktina toiminut Meksikokin oli ollut vuodesta 1910 lähtien vallankumouksellisen sekasorron vallassa, ja toisinaan ryöstelevät laumat iskivät kyntensä myös raja-aidan pohjoispuolelle. Rajan yli kaaosta pakeni myös valtavat määrät lahjakasta nuorisoa – moni luomaan uraa Hollywoodissa. Keskeisten kauppareittien välisatamana Meksikoon nousikin yhteiskuntarauhan palauduttua oma kansainvälisen tason elokuvakulttuurinsa – kuin yhdistelmä klassista Hollywoodia ja värikästä latinohenkeä.

Sergei Eisensteinin antaman esikuvan mukaisesti myös meksikolaiset olivat kiinnostuneita kokemastaan mullistuksesta, ja Vanki 13 onkin ensimmäinen osa Fernando de Fuentesin vallankumousta kriittisesti käsittelevää elokuvatrilogiaa. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Victoriano Huertan johtaman juntan diktatuuriin vuosille 1913-1914. Sotilasvallasta huolimatta valtion ote kansasta on arveluttavalla pohjalla ja maanalainen vallankumouksellinen toiminta arkipäivää. Alun takaumassa väkivaltainen juoppo kenraali Carrasco ajaa vaimonsa ja poikansa talostaan. Myöhemmin, Huertan sätkynukkena vallan ja rahan turmelema mies vaihtaa – lahjuksia vastaan – kuolemantuomitun tilalle satunnaisen kadunmiehen. Vanhan äidin saapuessa anomaan armoa pojalleen, kenraali ymmärtääkin antaneensa käskyn teloittaa oman jälkikasvunsa.

Lähde: filmoteca.unam.mx

Vuosi on vasta 1933, ja Fuentesin vallankumoustrilogia on hädin tuskin kipinäänsä saanut, ja jo näin varhaisessa vaiheessa meksikolainen mestari esittelee meille saagansa ja koko klassisen meksikolaisen elokuvan myöhempiä tyylikeinoja ja ratkaisuja. Ensinnäkin: Fuentesin tarina on alkuaikojen yksinkertaisuudessaankin erittäin visuaalinen, eikä vain leikkauksen ja kuvauksen kaltaisten teknisyyksien kautta, vaan myös paikallisen vaatemuodin ja erilaisten hattujen muodossa. Toiseksi: Vanki 13 on täynnä melodraamaa. Klassisissa latinoelokuvissa eteläiset tunteet leiskuvat ja tragediaa pukkaa kuin telenovelassa. Varhaisena lajityyppinsä edustajana Vanki 13 on kuitenkin molempien suhteen vielä varsin kesyä katseltavaa.

Fuentesin Vanki 13 on monessakin suhteessa pieni ja varovainen elokuva mahtavan kunnianhimoisesta aiheesta. Tekniseltä kannalta Fuentes ei vielä tee mitään erityisen maata mullistavaa, ainoastaan tiivistää kaiken olennaisen jämäkkään tyylitajuisen draaman muotoon kuin harjoitustyössä. Opiskelijana Fuentes olisikin teoksellaan läpäissyt kurssinsa kiittävin arvosanoin. Latinalainen Amerikka saattoi mykän elokuvan vuosina olla pimeä manner, mutta äänielokuvan murroksen vuosina Meksikon heräilevä jättiläinen valtasi suvereenisti eteläiset elokuvamarkkinat amerikkalaiselta valtavirtaelokuvalta. Amerikkalaisilta itseltään meni vielä kotva eteläisen naapurinsa runsaudensarven löytämiseen ja tunnustamiseen. Monella meksikolaisella tähdellä onkin nykyisin paikkansa myös Hollywoodin Walk of Famella.


Arvio: 3.5/5


EL PRISIONERO 13, 1933 Meksiko
Ohjaus: Fernando de Fuentes
Käsikirjoitus: Fernando de Fuentes, Miguel Ruiz
Näyttelijät: Alfredo del Diestro, Luis G. Barreiro, Adela Sequeyro

Kuumaa lunta (1972)

Kauniitkaan ajatukset eivät suurista odotuksista huolimatta aina kanna hedelmää. Näin kävi myös Stalingradin taistelun saksalaiselle osapuolelle. Friedrich Paulusin johtama eteläinen armeija sai käskyn ottaa haltuunsa Kaukasuksen öljykentät sekä vallata Stalingradin Neuvostoliiton sisäisen logistiikan kannalta keskeisen Volga-joen varrelta. Hitler siis tuskin määräsi kaupunkia vallattavaksi pelkästään tämän nimen vuoksi. Joka tapauksessa, puna-armeija onnistui murtautumaan heikommin varustettujen romanialaisten joukkojen läpi ja saartamaan saksalaiset kaupungin raunioihin. Taistelun katkera jatko onkin alan legendaa. Hitler ylensi Paulusin sotamarsalkaksi taivutellakseen tämän taistelemaan viimeiseen veripisaraan asti. Sotamarsalkka Paulus katsoi kuitenkin viisaimmaksi antautua.

Juri Bondarevin omaelämänkerralliseen romaaniin perustuva Kuumaa lunta sijoittuu Stalingradin saarrosvaiheen löylyihin. Neuvostoliittolainen panssarintorjuntapataljoona saa määräyksen estää von Mansteinin johtamien saksalaisten panssarivoimien murtautumisyritykset hinnalla millä hyvänsä. Luminen maisema jättimäisine massahyökkäyksineen ja heikkoine henkilöhahmoineen toikin katsoessani mieleen Pekka Parikan Talvisodan. Tiedän, melkoista ironiaa. Huomionarvoisena seikkana venäläiset sotilaat tuntuisivat nauttivan suomalaisia ja saksalaisia vastineitaan avoimemmin musiikista, onpa rintamalle tuotu nainen tai naisiakin – joskin tällä kertaa enemmän henkiseksi tueksi kuin sotimaan. Meikäläiset sotaveteraanit aikoinaan kummastelivatkin neuvostoliittolaisia naissotilaita.

Aseman puolustaminen on tarinana tyypillinen sotarainoissa niin idässä kuin lännessäkin. Onnistuneimmat puolustustaistelut on kuitenkin pyritty rakentamaan siten, että ne tarjoavat koko ajan uutta ja tuntuvat etenevän alusta loppuun yskimättä ja nikottelematta. Kuumaa lunta taas tuntuu suurimman osan kestostaan kuin ikuisuuksien pituiselta tylsältä vartionakilta talvipakkasella: maisemat elokuvassa muuttuvat harvoin, ja romun täyttämä harmaa rintama toistaa visuaalisesti loputtomasti itseään. Ehkä tekijöiden olisi kannattanut opiskella Samuel Fullerilta sotaelokuvan alkeita: Fullerin Paljain pistimin jos mikä on erinomainen esimerkki mielenkiintoisesta sotadraamasta.

Ennakko-odotuksiini nähden päällimmäinen vaikutelmani Mosfilmin viritelmästä onkin pettymys. En kokenut Kuumaa lunta katsoessani väristyksiä selkäpiissäni, en edes kiinnostunut tarinan henkilöhahmoista pintaa syvemmältä. Voimakkaimmillaan neuvostoliittolaiset sotarainat ovatkin tyypillisesti olleet painottaessaan surrealismiin asti yltävää groteskiutta ja sodanvastaista sanomaa – Kuumaa lunta tuntuisi pikemminkin painottavan vanhoja hyviä aikoja sekä kevyttä nostalgiaakin. Näihin aikoihin sosialismi oli jo ratketa liitoksistaan, ja sautaesiripun itäpuolella palattiin siksi konservatiivisempaan politiikkaan. Sankarillisen Stalingradin taistelun muistelo olikin varmasti omiaan isänmaallisten tuntojen nostattajana, vaikka katselmuksen tuottama taiteellinen nautinto jäikin laihaksi. Kaunis ajatus petti siis jälleen.


Arvio: 2/5


GORYACHI SNEG, 1972 Neuvostoliitto
Ohjaus: Gabriel Jegiazarov
Käsikirjoitus: Juri Bondarev, Jevgeni Grigoriev, Gabriel Jegiazarov
Näyttelijät: Juri Nazarov, Boris Tokarev, Anatoli Kuznetsov

Teräskypärä (1951)

Elämä on kärsimystä. Samuel Fullerin elämässä taas riitti kärsimyksen ohella myös inspiraatiota, taiteellista näkemystä ja elokuvaklassikoita. Teräskypärä oli Fullerin alkuaikojen läpimurto. Nuoren auteurin viikossa kirjoittama yksinkertainen sotatarina herätti laajasti kiinnostusta Hollywoodin päättävissä pöydissä – elokuvan tähdeksi tarjottiin jopa itseään John Waynea. Fullerin elokuvapampuille sietämättömän tinkimättömyyden ja kunnianhimon vuoksi studioista riippumaton itsenäinen rahoitus oli ainut sovelias tapa Teräskypärän tuottamiseksi. Sittenkin tuottajaksi palkatut tahot aiheuttivat Fullerille päänvaivaa antamalla tämän selän takana potkut elokuvan pääosanäyttelijälle. Raivostunut ohjaaja meni kostossaan niinkin pitkälle, että majoitti näyttelijän kotiinsa ja piti jatkossa tuottajat poissa kuvauksista.

Sikarisuun nerokas ohjaustyö alkaa kuvalla teräskypärästä. Pohjoiskorealaiset ja kiinalaiset sotilaat ovat teloittaneet joukon amerikkalaisia sotavankeja – yhden uhreista pelasti teräskypärä. Yksin jäänyt sotilas päätyy harhailemaan syrjäiseen metsään yrittäen saada yhteyden omiinsa. Selviytymistaistelunsa melskeissä sotilas törmääkin pohjoiskorealaisilta paenneeseen mustaan lääkintämieheen, joka pakotettiin vankeudessaan hoitamaan vihollisen haavoittuneita. Elokuvan kliimaksissa joukko amerikkalais-korealaisia joukkoja linnoittautuu buddhalaiseen temppeliin, jonka viholliset pyrkivät tulittamaan maan tasalle. Pyhän paikan tuho toiminee viittauksena moraalin, ihmisyyden ja kaiken pyhän rappioon sodan tuoksinassa.

Kellekään vanhan ajan revisionistisia sotaleffoja tai Fullerin tyyliä ja uraa tuntevalle Teräskypärän laatukaan tuskin tulee puun takaa. Sotaveteraanina Fuller tunsi erinomaisesti sodan todellisuuden, eikä mestari suotta kaihtanut käsitellä realismissaan edes amerikkalaisen sotilaan rintamaelämän likaisempia puolia, kuten rasismia, vankileirejä tai aseettomien sotavankien oikeudetonta teloitusta. Teräskypärän poliittisissa- ja sotilaspiireissä nostattama närkästys hakee yhä vertaistaan: elokuvan tuotantoryhmä sekä näyttelijät saivat liittovaltion poliisin nuuskijat peräänsä, ja Fuller itse joutui Pentagonin mitalimiesten tiukkaan puhutteluun. Fuller sekä joukko muita veteraaneja todistivat elokuvassa kuvatut tapahtumat tosiksi. Edes amerikkalainen sotilas ei ole immuuni sodan vaikutuksille.

Tuotantotietoja lukiessa Fullerin taitoja tarinankertojana voikin vain hämmästellä: budjetti Teräskypärässä oli murto-osan keskiverto sotaleffasta, ekstroja oli mukana vain kymmenkunta, ja ainut ruudulla nähtävä tankkikin on kämäistä vaneria. Elokuvaa katsoessa moisiin seikkoihin ei edes kiinnitä huomiota, niin rautaisella otteella Fuller tarinaansa eteenpäin kuljettaa. Kuten Paljaissa pistimissäkin, Teräskypärä sisältää tyypillistä Hollywood-rainaa autenttisempaa dialogia, ja pitkälti samojen näyttelijöiden kokemattomuuskin – jos rintamakokemusta ei lasketa – maustaa näiden työskentelyä maanläheisempään päin. Teräskypärän katsominen onkin kaikkea muuta kuin kärsimystä. Unohda siis murheesi, ja nauti Samuel Fullerin taiteesta. Nauti.


Arvio: 4/5


THE STEEL HELMET, 1951 USA
Ohjaus: Samuel Fuller
Käsikirjoitus: Samuel Fuller
Näyttelijät: Gene Evans, Robert Hutton, Steve Brodie, Richard Loo

Cosmic Voyage (1936)

Matka toiselle planeetalle on yksi tieteisfiktion klassisimmista tarinoista myös elokuvataiteen saralla. Mykän kauden teoksista kuuluisimman – ja eittämättä hauskimman – näkemyksen tarjosi Georges Melies, jonka ikonisin anti genrelleen ja taiteenlajilleen lienee kuva avaruusraketista kuu-ukon silmässä. Fritz Lang palasi aiheeseen vuonna 1929 elokuvassaan Matka kuuhun. Muutamista epätarkkuuksistaan huolimatta Langin teoksen kuvaus aikansa edistyneemmästä rakettiteknologiasta johti elokuvan kieltämiseen valtion sotasalaisuuksiin vedoten. Neuvostoliittolaiset olivat suunnitelleet omaa näkemystään kuumatkasta jo NEP-kaudella, mutta tuulta yritys sai purjeisiinsa vasta 30-luvulla sosialistisen nuorisojärjestön intouduttua avaruusaiheen filmatisoinnista.

Cosmic Voyagen nimellä kulkeva kuriositeetti sijoittuu vuoteen 1946. Neuvostoliittolaiset tiedemiehet ovat kehittäneet edistyksellistä teknologiaa ihmisen viemiseksi Kuuhun ja takaisin. Juri Gagarin taisi näihin aikoihin vielä olla kapaloissa, joten professori Sedih päättää lähteä itse seikkailuun avustajansa Marinan sekä Andrjusha-nimisen pojan kanssa. Sukelluspukuja muistuttavissa asuissaan kuussa vaeltava kööri tulee tehneeksi tuttavuutta painottomuuden kaltaisten avaruuden lainalaisuuksien kanssa. Erityisen suurta draamaa tarinassa ei nähdä, eivätkä henkilöhahmot seikkailunsa vaiheissa löydä aarretta, mutta ainakin nämä palaavat matkaltaan turvallisesti takaisin ja osoittavat avaruusmatkailun mahdollisuuksien epäilijät vääriksi.

Neuvostoliittolaisten tieteisfantasiasta ei ole paljoakaan kertomista. Varhaisena pienen budjetin tieteisrainana Cosmic Voyage näyttää vaikkapa mainittuun Langin teokseen verrattuna nykysilmään ankealta ja antiikkiselta – Melies taas rökittää neukut silkassa lapsekkaassa mielikuvituksessa. Jotain Cosmic Voyagen statuksesta kertookin, että kyseessä on yksi viimeisistä neukkulaisista mykkäelokuvista: vuoteen 1936 mennessä mykkäelokuvaa pidettiin Neuvostoliitossa yleisesti jo kuolleena taidemuotona ja junttiviihteenä. Tiettyä kuriositeettiarvoaan lukuun ottamatta neuvostoliittolaisella avaruusmatkalla ei mielestäni olekaan liiemmin nyky-yleisölle annettavaa.

Viranomaisten näkökulmasta yksinkertaisiakin erikoistehosteita sisältävä tieteistarina rikkoi räikeästi sosialistiselle realismille asetettuja vaatimuksia. Cosmic Voyage vedettiinkin nopeasti kierrosta ja unohdettiin Neuvostoliiton elokuva-arkistojen kätköihin aina 80-luvulle ja Mihail Gorbatsovin kaudelle asti, jolloin aiemmin kiellettyä materiaalia saatettiin jälleen yleisön saataville. Neuvostojohtajat uskoivatkin optimistisesti viimeisimmän teknologian kykenevän ohjaamaan henkisen ja materiaalisen pysähtyneisyyden rapauttamaa maata kohti kommunismia vaikka sitten kevyemmällä kontrollilla. Cosmic Voyage tuskin räjäytti taideteoksena tuolloinkaan pankkia, vaikka avaruusteknologiaa ja tieteellistä edistystä ihannoiva teos ajan hermoon hengeltään osuikin. Matka oli elokuvaa onnistuneempi.


Arvio: 1.5/5


KOSMICHESKIY REYS, 1936 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasili Zhuravljov
Käsikirjoitus: Aleksandr Filimonov, Konstantin Tsiolkovski
Näyttelijät: Sergei Komarov, Ksenia Moskalenko, Vassili Gaponenko

Kuningas ja isänmaa (1964)

Yhteen aikaan enemmistö briteistä ei väitetysti tiennyt maan armeijan teloittaneen myös omia sotilaitaan. Teloituskomppanian eteen joutuneen rivimiehen omaisille saatettiinkin ilmoittaa pojan yksinkertaisesti vain kaatuneen taistelussa, aina merkintää rikoksista ei löytynyt edes virallisista papereista. Upseeristo järkeili äärimmäiset tuomiot miehistön taistelumoraalin ylläpitämisellä, olihan jo varhain muodostunut rivisotilaiden kesken tavaksi esittää loukkaantunutta tai sairasta päästäkseen miljoonia miehiä nielevistä suurtaisteluista. Kuten Kuningas ja isänmaan henkilöhahmot sivumennen vihjaavat: myös oikeiden sairastapausten hoito oli monesti mainituista syistä nöyryyttävien ulostuslääkkeiden ja peräruiskeiden varassa. Vielä Suomenkin sodissa henkisesti arpeutuneita teloitettiin toisinaan pelkureina.

Kuningas ja isänmaa alkaa minkä tahansa muun aiheesta kertovan teoksen tavoin kuvilla Pariisin riemukaaresta sekä sotilasmuistomerkeistä ja siirtyykin juoksuhautojen ja hautaamattomien ruumiiden täyttämälle länsirintamalle. Kyseessä onkin vähän kuin Stanley Kubrickin Kunnian polkujen ydintarina yhdistettynä Larisa Shepitkon Nousun henkilökuvaukseen. Tarinan päähenkilöä syytetään sotaoikeudessa rintamakarkuruudesta. Sotilaan puolustusasianajajaksi määrätty kapteeni yrittää ymmärtää syylliseksi leimatun miehen motiiveja sekä pelastaa tämä pyöveliltä. Viimeiset kuvat elokuvassa ovatkin katkeria: sodassa upseeriston tarpeet menevät lainkin edelle.

Joseph Losey oli muinoin Hollywoodin nousevia ohjaajanimiä, kunnes kylmä sota ja ”punakammo” johtivat tämän sulkemiseen sikäläisten elokuvabisnesten ulkopuolelle. Uraansa Losey päätyi jatkamaan vanhalla mantereella, ja sittenkin miehen teosten budjetit olivat erittäin vaatimattomia. Kuninkaan ja isänmaan kohdalla olematon taloudellinen tuki näkyykin erityisesti tapahtumien keskittymisenä yksittäiseen tilaan: juoksuhautoja elokuvassa nähdään tuskin muutamaa metriä enempää. Vesisade on loputon, ja suojanaan miehillä on yksinkertaisimmillaan vain halpa pellinpala. Sotilaita verrataankin toistuvasti rottiin.

Korkeakontrastista mustavalkoista kuvausta hyödyntävässä teoksessa löytyy puheroolin tekeviä näyttelijöitäkin enintään kourallinen. Syytettyä sotilasta esittävä Tom Courtenay sekä tätä puolustavaa kapteenia tulkitseva Dirk Bogarde ovat vuosien varrella keränneet kehuja sekä palkintoja rooleistaan täysin ansaitusti. Joseph Losey olikin tunnettu tavastaan psyykata näyttelijöitään huippusuorituksiin, eikä ohjaajan työpanosta tontillaankaan sovi vähättelemän. Losey itse piti Kuningasta ja isänmaata uransa onnistuneimpana ohjaustyönä. 

 

 
Ehkä sodan todellisuudesta ja upseerien mielivallasta oli näihin aikoihin jo ehtinyt kulua niin kauan, ettei yleisö enää osannut asettua sotilaiden asemaan, eikä Loseyn teos kaikesta kunniastaan huolimatta ole meidän päiviimme mennessäkään kyennyt tuottamaan vähiä sijoitettuja rahojaan takaisin. Omiaan britit kuitenkin tappoivat, joten nytpä on totuus siitäkin julki.


Arvio: 4/5


KING AND COUNTRY, 1964 Iso-Britannia
Ohjaus: Joseph Losey
Käsikirjoitus: Evan Jones, John Wilson, J.L. Hodgson
Näyttelijät: Dirk Bogarde, Tom Courtenay

¡Que viva México! (1930/1979)

Vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto verivihollisia ideologisella tasolla olivatkin, mahtui maiden kulttuurielämään kylmää sotaa edeltävällä ajalla myös keskinäistä kunnioitusta ja dialogiakin. Yhtenä tuon hedelmällisen ajatustenvaihdon merkittävimmistä saavutuksista oli maailmanmaineeseen nousseen Sergei Eisensteinin lyhyt vierailu Hollywoodissa 20-luvun lopulla. Amerikkalaisten studiopomojen alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa vierailevien tähtien voimin oma kansallinen Potemkininsa. Osapuolet eivät kuitenkaan sitkeistäkään yrityksistä huolimatta päässeet sopimukseen projektin luonteesta: melodraamoihin, slapstick-komedioihin ja spektaakkeleihin erikoistuneella vanhalla Hollywoodilla ei ollut tarjottavaa maailman johtavalle kokeelliselle elokuvantekijälle, eikä amerikkalaisilla pääomapiireillä toisaalta ollut Eisensteinin nerokkaille vallankumouselokuville tarvettakaan.

Niinpä Eisenstein siirtyikin Hollywood-pomojen pöydistä sosialistitoimittaja Upton Sinclairin johtamien riippumattomien rahoittajien leipiin. Sopimus syntyi. Uuden suunnitelman mukaisesti Eisensteinin avustajineen oli määrä matkustaa vasta oman vallankumouksensa läpi käyneeseen Meksikoon kuvaamaan puolidokumentaarinen taide-elokuva eksoottisen etelänaapurin historiasta ja kulttuurista. Täysin puskista ei kummunnut Eisensteininkaan kiinnostus aihetta kohtaan: latinalainen kulttuuri ja erityisesti Meksiko olivatkin sotaa seuranneina vuosina erittäin muodikkaita teemoja Euroopan taidepiireissä. Sopimuksen mukaisesti ohjaaja saikin vapaat kädet toteuttaa itseään, kunhan tämä ymmärtäisi olla loukkaamatta paikallisten tunteita tai näyttämästä näitä epämiellyttävässä valossa.

Eisenstein kuvasi kaikkiaan 50-60 tuntia materiaalia ennen kuvauksiin varatun ajan ja varojen loppumista. Ohjaaja kuvausryhmineen palasi kotimaahansa, ja seikkailun varrella kertynyt raakamateriaali päätyi rahoittajien haltuun Kaliforniaan. Sittemmin Eisenstein ei teostaan ehtinytkään työstämään, sillä lupaa matkustamiseen ei enää toistamiseen heltynyt, eivätkä amerikkalaiset omistajatkaan suostuneet lähettämään arvokasta elokuvamateriaalia Neuvostoliittoon editoitavaksi. Nykyisin saatavilla oleva versio perustuukin siten Eisensteinin avustaja Grigori Aleksandrovin 70-luvun lopulla vähien tunnettujen alkuperäisluonnosten perusteella restauroimaan versioon. Virallisesti Que Viva Mexico onkin yhä keskeneräinen teos. 

Aleksandrovin näkemys Que Viva Mexicosta muistuttaa tyyliltään Mihail Kalatozovin Olen Kuubaa: Eisensteinille tyypillisen kokonaisvaltaisemman kerronnan ohella visuaalisuus korostuu tarinassa erityisen voimakkaasti – Upton Sinclair toivoikin elokuvasta ensisijaisesti kuvallista. Que Viva on jaettu kuuteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa alueen myyttistä menneisyyttä ja kadonnutta intiaanikulttuuria pyramideineen – taivaalla loistava jättimäinen naisenpää kuvastaa kulttuurin ja sivilisaation syntyä. Kahdessa seuraavassa jaksossa seurataan ensin häitä, sitten pyhän neitsyen juhlia Eisensteinin ristiriitoja korostavan teorian mukaisesti. Syntymän ja kuoleman, valon ja varjon, hedelmällisyyden ja kuivuuden, hengellisen ja maallisen symbolit ja leikkaukset toistuvatkin näyttävästi kohtauksesta toiseen.

Que Viva Mexico on läpileikkaus kokonaisesta sivilisaatiosta rinnastettuna ihmiselämän rajallisuuteen. Jukatanin niemimaan alkuperäisväestö saattaa olla kadonnut aikojen saatossa, mutta näiden henkinen perintö elää yhä paikalliskulttuurissa rikkaana symboliikkana sekoittuneena Espanjasta rantautuneisiin vaikutteisiin, kuten härkätaisteluun. Elämäniloiset meksikaanit muistavat yhä kuolleita ja kantavat juhlissaan aitoja sekä eri materiaaleista koottuja koristeellisia luurankoja ja pääkalloja. Jos Que Viva alkoikin myyttisen menneisyyden, esi-isien, äiti maan ja auringon kuvauksella, päättyy elokuva keskeneräiseksi jääneeseen vallankumousepisodiin sekä kuolleiden päivään, jolloin perinteiseen tapaan muistetaan vainajia ja esi-isiä erilaisin värikkäin rituaalein ja asustein. Kuoleman ja kuolleiden erityisenä muistopäivänäkin ihmiset juhlivat elämää.

Meidän päivinämme on enää mahdotonta tietää Eisensteinin itsensä tarkoituksista tai suunnitelmista elokuvansa suhteen. Grigori Aleksandrovin käsissä Que Viva Mexicosta ainakin kuoriutui mitä kiehtovin katselmus Jukatanin niemimaan kansojen elämänmenosta, vaihtoehtoisiakin versioita lienee maailmalla kolmetoista tusinassa. Eisensteinin retki ei ehkä tuottanutkaan mestarille itselleen uutta merkkiteosta, mutta ainakin maailma sai tämän vaivannäön seurauksena yhden hyvän elokuvan vaikka sitten muiden viimeistelemänä. Eikä siinä kaikki, inspiroihan maailmankuulun neuvosto-ohjaajan vierailu Meksikossa kokonaista sukupolvea kokeilemaan voimiaan elokuvataiteen parissa. Seuraavat vuosikymmenet Meksikossa elettiinkin taiteenlajin kultaista aikakautta, kiitos mestari Eisensteinin.


Arvio: 4.5/5


QUE VIVA MEXICO, 1930/1979 Mexiko, Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein, Grigori Aleksandrov