Volgan linnoitus (1942)

Neuvostoliiton onnelliset ja vapaat työläiset saivat kimppuunsa japanilais-taantumuksellise yhteisrintaman. Puna-armeijan päättäväisin toimin vihollinen lyötiin takaisin, ja rauha palasi Siperiaan. Vihollisen heikkoudesta kertonee, ettei edes Stalinin tarvinnut vaivautua näiden aivoituksilla itseään rasittamaan. Toisin on asiain laita Volgan suulla, jossa Valkoisten riveissä seisovat kasakat ovat nousseet uusia isäntiään vastaan ja piirittäneet Tsaritsynin teollisuuskaupungin. Tilanne on vakava, sillä Venäjää halkovana suurjokena Volga on keskeinen kulkuväylä maan tärkeimpien kaupunkien läpi Kaspianmereltä Itä- ja Jäämerelle. Tsaritsynin valtaus tarkoittaisi maan keskeisimmän logistisen kanavan sulkeutumista ja pohjoisten teollisuuskeskusten ahdinkoa.

Epätoivon keskellä kansan katseet suuntautuvat odotettuun pelastajaan, Josif Staliniin (Miheil Gelovani), tuohon vastavallankumouksellisten voimien kukistajaan sekä laadukkaan piipputupakan ja vodkan ystävään. Sankarillinen ja itsevarma Stalin valaa uskoa punaiseen aatteeseen ja mobilisoi maaseudun työväestönkin auttamaan luokkatovereitaan taistelussa vihollisiaan vastaan. Omituista kyllä, Stalinin itsensä hahmoa kuitenkin nähdään verrattain säästeliäästi Vasiljevin veljesten huomion keskittyessä ennemmin sivuhahmojen edesottamuksiin. Ilmeisesti ratkaisulla haluttiin painottaa etäisen sankarin hahmon ohella tämän rinnalla taistelevien työläisten osuutta sekä vedota yleisöön kevyellä draamalla. Stalinin ihannoidulla hahmollahan ei tunnetusti ole murheita tai huolia – vain menestystarinoita. Eihän voittamaton Teräsmieskään ole hahmona järin mielenkiintoinen.

 

Kummallisuudet eivät kuitenkaan rajoitu Staliniin: vaikka Volgan linnoitusta onkin luonnehdittu sotaelokuvaksi, ei itse teoksessa nähdä paljoakaan taistelua. Tsaritsynin taisteluhan lukeutui Neuvostoliiton ikonisimpaan kuvastoon juurikin Stalinin osallisuuden vuoksi, mutta ilmeisesti kaupungin puolustus vaati enemmän osaamista organisaatioiden hallinnan ja suunnittelun sekä hallinnan saralla – ja toimihan sota-ajan kaupungin hallinta samalla mikrokosmoksena Neuvostoliitosta ja suunnitelmataloudesta itsestään. Taiteellinen arvo Vasiljevien teoksessa on suoraan sanottuna olematon yhtä näyttävää joukkokohtausta lukuun ottamatta. Volotshajevin päivien heikkous ei ollut sattumaa.

Tsaritsynin puolustus onkin historiallisena kertomuksena kiehtovampi tositarinana kuin elokuvallisessa muodossa: Stalinin päävastustaja, atamaani Pjotr Krasnov, pakeni sodan jälkeen ulkomaille ja teki sittemmin yhteistyötä saksalaisten kanssa. Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen kapinallisjoukkojen johtaja jäi Stalinin miesten vangiksi ja teloitettiin. Tsaritsynin kaupunki sai sisällissodan tapahtumien muistoksi nimekseen Stalingrad. Saksalaiset eivät ehkä hyökänneet Volgan suulle kaupungin nimen vuoksi, mutta neuvostoliittolaisille ja Stalinille itselleen tuolla asutus- ja teollisuuskeskittymällä oli äärimmäisen tärkeä historiallinen ja symbolinen arvonsa. Puna-armeija kukisti Stalinin johdolla sitkeimmät vihollisensa Stalingradin porteilla peräti kahdesti.


Arvio: 2/5


OBORONA TZARITZYNA, 1942 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasiljevin veljekset
Käsikirjoitus: Vasiljevin veljekset
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Nikolai Bogoljubov, Mihail Zharov

Volotshajevin päivät (1937)

Japanin ja Venäjän keisarikunnan kaukoidän mittelöillä oli pitkälliset seuraamukset kokonaisten maanosien poliittiseen ja sotilaalliseen historiaan. Venäläisten kykenemättömyys pysäyttää hyökkäävien japanilaisten ryntäystä johti häviäjän välittömään arvovaltatappioon ja osittaiseen vallankumoukseenkin. Eurooppalaiset tarkkailijat, joista yksi oli saksalainen Max Hoffmann, tutkivat tarkkaan tulevien vihollistensa strategisia heikkouksia mahdollista suursotaa silmällä pitäen. Japani nousi voitollaan maailman suurvaltojen joukkoon, innoittaen samalla muita länsimaisen imperialismin uhkaamia kansoja nousemaan isäntiään vastaan. Niin musertava oli kaukoidän selkkauksen vaikutus, että Japanin interventiolla panikoitiin jopa Stalinin Neuvostoliitossa vielä toisen maailmansodan kynnykselläkin.

Vasiljevin veljesten Volotshajevin päivissä pahin mahdollinen tapahtuu, kun lain ja oikeuden kouraa pakoilevat vastavallankumoukselliset kapinakenraalit lavastavat yhdessä japanilaisten liittolaistensa kanssa selkkauksen neuvostovaltion itäisissä osissa. Japanin armeija saa näin tekosyyn marssia Neuvostoliiton suuriin satamakaupunkeihin ja saattaa koko Volotshajevskin alueen valtansa alle. Sankarillisen puna-armeijan on yhdessä paikallisten kanssa puolustettava isänmaataan kieroa vihollista vastaan. Lopussa nähtävä rynnäkkö toi mieleeni stereotyyppiset mielikuvat neuvostoliittolaisista massoista talvisodassa – niin kömpelösti jättimäinen ihmisaalto syöksyy kohti vihollisen linjoja ilman suojatulta tai näköesteitä.

Mitäköhän ihmettä Vasiljevin veljeksille tapahtui Tshapajevin jälkeen? Duo tuotti yksintein vuosikymmenen parhaisiin lukeutuvan elokuvan, jonka välitön seuraaja paljastuikin melkoiseksi pannukakuksi. Tempoltaan Volotshajevin päiviä on mielestäni aivan liian hidas – suorastaan puiseva, dialogia on yllättävänkin paljon ja näyttelijät ovat paikoin erittäin tönkköjä. Varsinaiseen toimintaankin päästään vasta liki puolivälissä venäläisten partisaanien ottaessa yhteen japanilaisen miehittäjän kanssa. Lopun suuremmat taistelut ovat koreografioiltaan ja sotilaalliselta uskottavuudeltaa nollatasoa. Ehkä Neuvostoliiton parhaat asiantuntijat viruivatkin näihin aikoihin vankileireillä. Eihän talvisodan sotilaallinen katastrofikaan tyhjästä tullut.

Olen näkemästäni tymistynyt, suorastaan pöllämystynyt. Oma teoriani Vasiljevien epäonnistumisesta on seuraava: Tshapajevin menestyksessä ei ehkä ollutkaan kyse pelkästä ohjaajien osaamisesta, vaan tuotantoryhmään muut huipputekijät täydensivät kaksikon heikkouksia omilla vahvuuksillaan. Seuraavassa projektissaan Vasiljevit saivat tuekseen eritasoisen ryhmityksen, jolloin myös lopputulos kärsi kulissien takaisesta epäsointuisuudesta. Mitään en kykene todistamaan, mutta näin uskoisin Vasiljeveille käyneen. Kaksikko ohjasikin yhdessä enää kaksi elokuvaa ennen katoamistaan jonnekin historian hämäriin. Volotshajevin päivät onkin kuin neuvostoliittolaisen elokuvan vastine John Miliuksen Punaiselle vaaralle. Puna-armeija ei lopulta hyökännytkään Amerikkaan, eivätkä japanilaiset Neuvostoliittoon. Rauha maassa, järjestys kotona.


Arvio: 2/5


VOLOCHAYEVSKIYE DNI, 1937 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasiljevin veljekset
Käsikirjoitus: Vasijlevin veljekset
Näyttelijät: Varvara Myasnikova, Nikolai Dorohin, Lev Sverdlin

Siperialaisia (1940)

Paljon on vettä virrannut Volgan varrella sitten Lev Kuleshovin varhaisten montaasikokeilujen. Neuvostoelokuvan suuresta kokeilijasta ei koskaan tullut Sergei Eisenteinin kaltaista maailmantähteä. Vaikutusvaltaisena auktoriteettina ja kulttuurilähettiläänä ohjaajan maine ei kuitenkaan kärsinyt sen enempää muutamasta hedelmällisestä epäonnistumisesta kuin kieltolistalle joutuneesta teoksestakaan. Siperialaisia onkin osoitus vanhan mestarin kyvystä sopeutua muuttuvassa ajassa sekä taidosta löytää luovia keinoja ilmaista itseään sosialistisen realismin puristuksissakin. Yllättävää kyllä: edes stalinistiset painotukset tai lopussa nähtävä Stalinin (Miheil Gelovani) hahmo eivät Kuleshovin käsissä haise nykysilmäänkään liiaksi propagandalle. Kas, siinäpä on innovaatio poikineen!

Ajatus Siperialaisten juonen takana on kauniin yksinkertainen: Uudenvuodenyönä vanha metsästäjä kertoo kahdelle pojalle tarinan Stalinin piipusta. Vanhaan aikaan muuan miekkonen auttoi Isä Aurinkoisen pakenemaan siperialaiselta pakkotyöleiriltä, ja muistoksi urotyöstään Stalin antoi tälle tupakointituubinsa. Aikojen saatossa tuo mystinen pössyttelyväline kuitenkin katosi. Pojat päättävätkin lähteä seikkailuun palauttaakseen kadonneen arvokalun alkuperäiselle omistajalleen Moskovaan. Poikien seikkailussa onkin kyse eräänlaisesta initaatioriitistä, jonka päämääränä on jumaloidun suuren johtajan hyväksyntä. Stalinkin varmasti laadukkaan tupakan ystävänä jo kaipaili ammoin kadonnutta piippuaan.

 

Siperialaisia katsoessa voi vain huokaista hämmästyksestä, kuinka Kuleshov jaksoi vielä vanhemmilla päivilläänkin panostaa ilmaisuunsa. Mestarin stalinistinen lastenleffa onkin harvinaisen sujuva ja hyvännäköinen teos, ja ohjaajan tyylittelyt – kuten uudenvuodenjuhlat sekä unimaista auraa huokuva tupakansavu – ovat vinkeitä ideoita piipusta kertovalle tarinalle. Siperian kaunis luonto lumisateineen on sekin komea miljöö lasten seikkailulle. Nätteinä yksityiskohtina Kuleshovin elokuvan taustalta pystyy bongaamaan käen kukunnan kaltaisia vinkeitä luontoääniäkin vähän kuin Tarkovskin leffoista vuosikymmeniä myöhemmin. Kuleshovin kerronta tuntuukin liukuvine leikkauksineen ja luontokuvineen erittäin modernilta ja satukirjamaiseltakin.

Pelkkää yksinäistä metsäretkeä ei Siperialaisia silti ole, vaan elokuvan tarina painottaa yksilön sijaan suuremman ihmisjoukon yhteistä ponnistelua yhteisen ongelman ratkaisemiseksi – sosialistisen elokuvan perusteemoja tämäkin. Mitä taas sosialistisen realismin suureen kaanoniin tulee, on Siperialaisia mielestäni keskivertoa onnistuneempi genren teos kevyesti. Neuvostoliittolaiset nuorisoelokuvat yleensäkin ovat kepeydessään ja suhteellisessa poliittisessa neutraaliudessaan erittäin mielekkäitä katsoa, nuorten näyttelijöiden amatöörimäisyydessä on tiettyä sympaattista autenttisuuttakin. Edes erityisen puisevana näyttelijänä pitämäni Aleksandra Hohlova ei saanut pilattua iloani – tämä olikin hänen viimeinen elokuvansa ja klimaattinen joutsenalaulunsa. Ikääntyvä Kuleshov sen sijaan jatkoi vielä muutaman vuoden ohjaajana ennen siirtymistään muihin töihin


Arvio: 3.5/5


SIBIRYAKI, 1940 Neuvostoliitto
Ohjaus: Lev Kuleshov
Käsikirjoitus: Aleksandr Vitenzon
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Aleksandr Putko, Aleksandr Kuznetsov

Arkipäivän fascismi (1965)

Alussa oli sirpaloitunut joukko ruhtinaskuntia. Ruhtinaskunnat yhdistyivät keisarikunnaksi. Keisarikuntaa seurasi ensin Weimarin tasavalta ja Weimarin tasavaltaa Kolmas valtakunta. Natsi-Saksan romahdettua valtakunta pirstaloitua takaisin alkutekijöihinsä – osa miehitysvyöhykkeistä jäi länsiliittoutuneiden haltuun, itäiset vyöhykkeet taas Neuvostoliitolle. Näistä pahuksen maakaistaleista kohistiin seuraavat vuosikymmenet. Tietyssä mielessä Saksan historiasta ulistaan ja voivotellaan vieläkin – katsokaa joskus vaikka Ylen dokumenttitarjontaa. Mihail Rommin Arkipäivän fascismia ei sentään Ylekään ilkeäisi ohjelmistossaan näyttää. Ei siksi, että Neuvostoliitto tai sosialismi olisivat kanavan henkilöstön mielissä mennytkään muodista – toisin kuin Venäjä.

Arkipäivän fascismi on dokumenttielokuva sodan kokeneen sukupolven mieliä iäti polttelevasta aiheesta, eli natsi-Saksan noususta ja tuhosta. Kerrontansa tyylin Romm lainasi mykän ajan dokumentaristipioneeri Esfir Shubilta, jonka tavaramerkkinä toimi valmiin uutiskuvan ja muun kuvamateriaalin editointi narratiiviseen muotoon. Romm vei Shubin tekniikan vielä askelen pidemmälle soveltamalla erilaisia pysäytyksiä, suunnanmuutoksia sekä suullista kerrontaa. Miellyttävä-ääninen ohjaaja tiettävästi pestasikin kertojaksi erillisen näyttelijän, mutta palkollisen kannustuksesta Romm ottikin työn hoitaakseen. Kertojaäänen vuoroin vakava, vuoron ironinen ja ivallinenkin kerrontatyyli ovatkin mielestäni huomattava osa Arkipäivän fascismin viehätystä.

Rommin teoksen onnistuneena lähtökohtana yksinkertainen lineaarinen kronologia on korvattu tajunnanvirtamaisella editoinnilla sodanjälkeisestä kapitalistisesta lännestä aina 20-luvun Saksaan ja Kolmannen valtakunnan nousuun. Oikeistolaiset piirit mielsivät Weimarin tasavallan rappion pesäksi, vasemmistolle taas länsimaisen liberalismin kyllästämänä porvarillisempi aikakausi oli kauhistus. Sotamarsalkka Paul von Hindenburgin nousu maan presidentiksi on tekijän silmissä selkeä käännekohta demokratiasta kohti natsismia. Hindenburgin johtama itäinen armeija siis kukisti edeltäneessä sodassa Venäjän armeijan ja pakotti bolshevikit rauhaan ja mittaviin alueluovutuksiin. Presidenttinä Hindenburg kohensikin vanhan sotilasaristokratian asemaa Saksassa. Ensimmäisen maailmansodan vaikutusta ajan henkeen olisin ehkä suonut enemmänkin käsiteltävän.

Hindenburgista Romm löytää suoran linkin Hitleriin. Ohjaaja jättää kertomatta, kuinka Hindenburg todellisuudessa halveksi nuorta nousukasta ja nimitti tämän valtakunnan johtoon lähinnä olosuhteiden pakosta. Yksityiskohtaiset esittelyt natsien aikaansaannoksista tai politiikasta eivät nekään ole ohjaajan näkökulmasta oleellista tietoa – natsit olivat tekojen sijaan tunnetumpia näyttävästä rituaalisuudestaan. Sotilasparaateista ja Berliinin vuoden 1936 olympialaisista Romm löytää jatkoyhteyden vallan ja rahan salonkeihin, amerikkalaiseen kulutuskulttuuriin ja tekohetken Länsi-Saksaan. Romm yrittääkin elokuvallaan kertoa, kuinka fascismi eri muotoineen ei todellisuudessa kuollutkaan sodan melskeissä, vaan sorto on vuosien varrella vain saanut uudenlaisia ilmentymiä. Sotaakin Romm näyttää, muttei mässäile väkivallalla tai holokaustilla. Hyvä maku sodassakin.

Arkipäivän fascismi on oikein mainio dokumentti aivan liian pieniksi paloiksi pureksitusta aiheesta. Väitetysti moni aikalainen näki Rommin teoksessa ehkä tahattomastikin kaikuja aikansa sosialistisesta yhteiskunnasta, joka ei siis välttämättä eronnut kuin nimellisesti fasistien sotilasvallasta. Kriittiseen tulkintaa on saattanut vaikuttaa suojasään aikaan repeilevä sosialistinen yhteiselo sekä keskelle Berliiniä tupsahtanut muuri aseistettuine vartijoineen sekä tappavine ansoineen. Kumpi puolisko lopulta olikaan hengeltään lähempänä Hitlerin Saksaa, harva kommunisti suostuisi myöntämään tänä päivänäkään. Onneksi kylmä sota meni lopulta muodista, ja Berliinin muurikin revittiin maan tasalle. Vanhan valtakunnan sirpaleille soisin jo rauhan niin fasismilta kuin sosialismiltakin. Yle-veron voisi yhtä hyvin lakkauttaa.


Arvio: 4/5


OBYKHNOVENNYY FASHIZM, 1965 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Maja Turovskaja
Näyttelijät: Mihail Romm

Vuoden 9 päivää (1962)

Kylmä sota oli kylmää sotaa suojasään aikaankin. Kuuban vallankumouksen jälkimainingeissa Neuvostoliitto alkoi tukea uutta liittolaistaan ydinasein, käynnistäen siinä sivussa Kuuban kriisin. Näytelmän pääosanesittäjät uskoivat viimeiseen asti ydinsodan puhkeamiseen. Onneksi rauha kuitenkin voitti – suhteellinen rauha. Amerikassa lähestyvästä ydintuhosta otti ilon irti Stanley Kubrickin Tohtori Outolempi. Neuvostoliitossa elokuvataiteellinen lähestymistapa uraanin halkaisuun ja ydinaseisiin oli päinvastainen: Mihail Rommin pääteoksiin lukeutuva Vuoden 9 päivää kysyy visaisia kysymyksiä tieteen asemasta sekä tieteentekijän vastuusta. Maailman siirryttyä atomiaikaan yksittäisten tiedemiesten keksinnöillä saattoi olla suora vaikutus miljoonien ihmisten hyvinvointiin – ja tuhoon. Neuvostoliitossa totuuskin saattoi ajaa tiedemiehen kuolemaan.

Vuoden 9 päivää on saanut nimensä elokuvan tarinan rungosta, joka tässä tapauksessa on keskeisten henkilöhahmojen elämän yhdeksän merkittävintä päivää. Neuvostoliittolaiset fyysikot ovat omistautuneet edistyneemmän atomivoiman kehittämiseen ihmiskunnan hyväksi. Kaksi tiedemiehistä kuitenkin rakastuu samaan naiseen, ja näiden välille muodostuukin visainen kolmiodraama. Henkilöhahmojen välisessä dialogissa sivutaan toisinaan aiemmin mainitsemiani syvempiä teemoja, kuten menneiden aikojen tiedemiesten ja filosofien suhdetta nykyaikaan. Lopussa yksi miehistä on valmis uhrautumaan suuren tavoitteensa vuoksi, ratkaisten näennäisesti samalla kiistansa ystävänsä kanssa. Tiettävästi Rommin elokuvan alkuperäisversioon kului yksityiskohtaisempiakin kuvauksia säteilysairauksien vaikutuksista, mutta sensuurin vuoksi kyseiset kohtaukset on lopullisesta versiosta poistettu.

Rommin elokuva ei mielestäni ole erityisen mielenkiintoinen juoneltaan, mutta toteutukseltaan senkin edestä. Vapaammalla kaudella neuvosto-ohjaajien sallittiin tutustua ulkomaisiin virtauksiin, ja Romm onkin selvästi ammentanut teokseensa vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta. Vuoden 9 päivää on esimerkiksi kuvattu ilman musiikkia, hyödyntäen hiljaisuutta ja luonnollista ambienssia, ja monessa kohtaa taustanakin toimii karu yksivärinen seinä. Kohtauksesta toiseen toistuvat kalterimaiset symmetriset muodot ja kuviot ovat kuin viittaus tiedemiesten vankilamaiseen olotilaan paitsi sosialistisen järjestelmän, mutta myös uhrauksia vaativan työnsä sekä omantuntonsa ikeessä. Rommin visuaalinen tyylittely toikin mieleeni Hiroshi Teshigaharan The Face of Anotherin.

Vuoden 9 päivää lukeutuu ohjaajansa tunnetuimpiin ja sanottakoon vaikka rakastetuimpiin teoksiin, voittipa elokuva aikoinaan kansainvälisiä palkintojakin. Syytä ei ole tarpeen vaivaksi asti pähkäillä, sillä erottuva premissi yhdistettynä muista klassista neuvostoleffoista tuttuihin tähtinäyttelijöihin sekä aikansa trendejä hyödyntävään toteutukseen on yhä jännittävää katseltavaa meidänkin päivinämme. Positiivisena kritiikkinä olisin ehkä sittenkin ollut vieläkin kiinnostuneempi näkemään mestari Rommin oman omituisen tyylinsä hyödyntäjänä kuin valmiin muodin soveltajana. Tässä vaiheessa Rommin ura perinteisen draaman parissa oli kuitenkin tällä erää ohi, ja uudet velvollisuudet odottivat vanhaa senseitä muualla.


Arvio: 4/5


DEVYAT DNEY ODNOGO GODA, 1962 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Daniil Hrabrovitski
Näyttelijät: Aleksei Batalov, Tatjana Lavrova, Innokentij Smoktunovskij

Historian oppitunti (1957)

Vähäiset ovat tietomme Historian oppitunnista. Esitän seuraavan teoriani lähinnä spekulatiivisessa mielessä: Bulgarian sosialistisen neuvostotasavallan elokuvista vastaavat tahot päättivät tuottaa puolueen yksinvallan 10-vuotisjuhlavuodeksi resursseihinsa nähden liiankin kunnianhimoisen teoksen, joten nämä pyysivät tuotantoapua isoveli Neuvostoliiton Mosfilmiltä. Näin siis vanha jermu Mihail Rommin maankuulut kertojantaidot palkattiin avustamaan kollegojaan kotimaansa studiosta käsin. En ole varma, mitä kohtauksia ja miten Romm loppujen lopuksi elokuvaan ohjasi, mutta lonkalta veikkaisin tekijän kätten jäljen näkyvän erilaisissa takaumissa, joukkokohtauksissa, uutiskuvissa ja oikeussalin ulkopuolelle sijoittuvissa välähdyksissä, ym. olihan Romm jo näihin aikoihin tunnettu myös dokumenteistaan.

Ja kyllä, mainitsin oikeussalin: Historian oppitunti on oikeussalidraama, vähän kuin Tengiz Abuladzen Katumus, mutta sijoitettuna natsi-Saksaan, ja Stalinin Neuvostoliiton sijaan tarkastelun alle joutuukin Kolmas valtakunta. Bulgaarien elokuvan alussa Saksan valtiopäivätalon tulipalon jäljiltä napatun Marinus van der Lubben taskusta löytyy kommunistisen puolueen jäsenkirja. Natsit alkavat koota valtakunnan vasemmistoa näytösoikeudenkäyntien kautta uudelleenkoulutusleireille. Bulgarialainen Georgi Dimitrov sattuu olemaan samaan aikaan Saksassa verkostoitumassa paikallisten kommunistien kanssa ja joutuu itse syytettyjen penkille. Dimitrov oli siis Bulgarian Kommunistisen puolueen pääsihteeri kansandemokratian muodostamisen ja puolueen vallan sementoimisen aikoihin – eräänlainen paikallinen maanisä siis.

Historian oppitunti saattaa olla propagandaa, mutta historiankirjoista tiedämme Dimitrovin oikeasti olleen syytettynä sekä puolustaneen itseään Leipzigin käräjillä. Dimitrovin röyhkeää puolustuspuhetta pidettiin aikoinaan sensaatiomaisena ja ylistettiin Amerikassa asti. Tässä tapauksessa mielipiteenmuokkaus keskittyneekin tarinaa voimakkaammin visuaalisiin vihjeisiin: liioitellun synkässä Saksassa päivälläkin pimeys vallitsee, ja johtavat natsitkin ovat ylimeikattuja kuin kauhuelokuvan hirviöt. Dimitrovin urotyökin kuvataan paitsi merkkimiehen henkilökohtaisena sankaritekona, myös työväen moraalisena voittona fasismista. Aatteiden välistä ristiriitaa tekijät korostavat kuvilla nahistelevista univormupukuisista natseista ja ryysyisistä työväenluokkaisista kommunisteista. Onnellinen loppukin kuvaa karkoitusta Stalinin Neuvostoliittoon.

Kun tarpeellinen on sanottu, on Historian oppitunti taustoineen mielestäni erittäin kiehtova ja onnistunut draamaelokuva meikäläiselle yleisölle vähemmän tunnetun merkkihenkilön elämästä. Erityisen hauskaa oli elokuvan katsominen ja arvosteleminen silkan uteliaisuudenkin kannalta – kerrankin koin oppineeni jotain uutta. En tosin ole vieläkään varma Mihail Rommin luovasta panoksesta Historian oppituntiin, mutta onko moisella lopulta edes väliä? Rommin ura perinteisen fiktion parissa oli näihin aikoihin jo lähellä auringonlaskuaan, ja mies keskittyikin vanhemmiten yhä enemmän arkistomateriaalin editointiin sekä opetus- ja mentorointitoimeensa. Kumpikin haara tuotti makoisan hedelmän poikineen, mutta siitä lisää joskus.


Arvio: 3.5/5


UROK HISTORII, 1957 Bulgaria, Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm, Lev Arnshtam, Hristo Piskov
Käsikirjoitus: Lev Arnshtam, Hristo Piskov

Näyttelijät: Stefan Savov, Ivan Tonev, Gennadi Judin, Juri Averin 

Murha Dantenkadulla (1956)

Jättimäisen mammutin jälkeen olikin Mihail Rommin aika palata takaisin bravuurinsa pariin, eli länsimaisen elokuvan tyylikeinojen soveltamiseen propagandassaan. Murha Dantenkadulla sijoittuu toisen maailmansodan miehitettyyn Ranskaan. Kyseessä on yksi harvoista sodasta kertovista neuvostoliittolaisista elokuvista, joissa ei nähdä ainuttakaan venäläistä hahmoa – eikä tarvitsekaan, sillä kertomus fasismin rappiosta on universaali kuin sirppi ja vasara vappuparaatissa. Ruskeahkoksi haalistunut väritys saa Rommin ohjaustyön tuntumaan nostalgisen vanhanaikaiselta – tai vain ruosteiselta. Vanhan ajan Neuvostoliitossa vain erityisen tärkeiksi katsotut teokset kuvattiin väreissä. Murha Dantenkadulla oli eturivin ohjaajan elokuvat ilman muuta merkittävä tapaus. Värillisyys itsessään ei tosin tuo Rommin ohjaustyölle lisäarvoa.

Rommin sotadraaman alussa naista ammutaan kuolettavasti vatsaan. Viimeisillä voimillaan tämä kertoo elämästään sotavuosien suosittuna tanssijattarena sekä vastarintaliikkeen tukijana. Osana salaliittoa tämä osallistui saksalaisen upseerin murhayritykseen kesken näytöksen. Pahaa aavistamaton nainen ymmärsi myöhemmin poikansa kääntyneen isänmaataan vastaan. Saksalaisten kätyrinä pojan tehtäviin kuului paikallisen vastarinnan toiminnasta vasikoiminen sekä tarvittaessa tukahduttaminen. Pojan sisu ei lopulta riitä äitinsä surmaamiseen, eikä tätä tovereidensa verityöstä koskaan rankaistakaan. Sodan jälkeen entinen fasistinuori löytääkin henkisen kotinsa Länsi-Saksasta, tuosta Itä-Saksan ikuisesta kilpailijasta ja vihollisesta.

Neuvostodraaman ydinsanoman päättelyyn ei kahta aivosolua tarvita. Sen verranDantenkadun loppukaneetissa kuitenkin on totuuttakin, että sodan jälkeen amerikkalaiset värväsivät entisiä vihollisia palvelukseensa, ja Wehrmachtin upseereja oli mukana myös Länsi-Saksan armeijan komentoketjussa. Toisaalta sopii myös muistaa, etteivät Wehrmachtin ammattisotilaat tai saksalaiset tiedemiehet välttämättä olleet mukana politiikassa tai sotarikoksissa – kaikki saksalaiset kenraalithan eivät tunnetusti rikollisia käskyjä suostuneet noudattamaan. Missä määrin entiset natsit henkistä kotiaan demokratisoituneesta Länsi-Saksasta hakivat ja löysivät, tuskin kukaan osaa sanoa. Varmuudella tiedän monen sotarikoksiin syyllistyneen paenneen Etelä-Amerikkaan.

Itäeurooppalaisiin lähteisiin tutustuneena olen pannut merkille paikallisten arvostuksen Rommin elokuvaa kohtaan. Ehkä Murha Dantenkadulla on siis historiallisesti tai kulttuurisesti huomattava teos, tai sitten vain olen täysi puusilmä, sillä henkilökohtaisesti en löytänyt elokuvasta paljoakaan nautittavaa. Peruspätevää yleislaatuaan lukuun ottamatta Murha Dantenkadulla onkin mielestäni valju ja tylsä elokuva, jossa mielenkiintoinen toiminta hukkuu ylettömän dialogin alle. Vastarintaliikkeen toiminnasta ja teatterista olisi koska tahansa saanut tehtyä jännittävän draaman tai trillerin, vähän kuin Punaiset kengät Alfred Hitchcockin ohjaamana. Merkittävä tai ei, Murha Dantenkadulla olisi yhtä hyvin voinut olla vain tyylitelty mustavalkoinen elokuva.


Arvio: 2/5


UBIJSTVO NA ULITZE DANTE, 1956 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Jevgeni Gabrilovich
Näyttelijät: Jevgenija Kozureva, Mihail Kozakov, Nikolai Komissarov

Mustan meren kotka & Tuliholvin alla (1953)

Toivottavasti sait kylliksesi Mihail Rommin pseudo-Hollywood-vuosista, sillä Mustan meren kotkan myötä tämän ura sai tukun uusia inspiraatioita. Amiraali Ushakov ei nimenä liene kovinkaan monelle länsimaiselle katsojalle tuttu. Vanhan aristokraattisen kulttuurin tuhkista nousseessa Neuvostoliitossa Ushakovin hahmo kaivettiin naftaliinista jälleen sotavuosina muistuttamaan paikallisista merisodan perinteistä sekä innoittamaan uusia sukupolvia sotilaallisiin urotöihin. Kolmannen valtakunnan romahdettua neuvostojen maan laivasto tilasikin Mosfilmiltä historiallisen eepoksen ikonisen sotasankarin elämästä ja teoista. Stalinistisen elokuvataiteen parhaita perinteitä kunnioittaen myös Ushakovin tarinassa on sankarinpalvonnan piirteitä, joskaan ei tällä kertaa enempää kuin Hollywood-sotaleffoissakaan – niin kauaksi ei Romm tavoistaan suinkaan erkaantunut.

Mihail Rommin näkemys legendaarisen amiraalin elämästä ja edesottamuksista julkaistiin kahdessa osassa, joista Mustan meren kotka kertoo laivaston luomisesta ja sankarin varhaisista urotöistä sekä jälkimmäinen, Tuliholvin alla, Ushakovin laivaston Välimeren kampanjaa sekä taistelua Napoleonin joukkoja vastaan. Katariina Suuren aikaan sijoittuvassa ensipuolikkaassa keisarinnan rakastaja Grigori Potemkin rakennuttaa Ushakovin käskystä keisarikunnalle Mustanmeren laivaston. Tarinan alkupäässä käydäänkin yksityiskohtaisesti läpi sankarin toimia miehistön kouluttamiseksi sekä mm. ruttotiepidemian kukistamiseksi. Marxin ja Hegelin teorian mukaisesti Ushakovin tarina on täynnä konfliktia ja taistelua sodan ulkopuolellakin, ei vain ihmistä ja vihollisarmeijaa vaan myös olosuhteita ja luontoakin vastaan.

Asetelma Ushakovin hahmon sekä hallitsevan aristokratian välillä mukailee vahvasti tekoajan sosialistista maailmankatsomusta. Rikkaat ja yltäkylläisesti elävät aristokraatit kuvataan Rommin elokuvassa maailmasta ja ihmisista vieraantuneina elitisteinä, näkyvimpänä esimerkkinä mitaleissa kylpevä, luonnottoman vaaleaksi meikattu Katariina Suuri, joka sekoittaakin puheessaan vapaasti venäjää ja ranskaa korostaakseen asemaansa monarkkina. Asemansa hovissa velvollisuuksiensa puolesta uhraava Ushakov sen sijaan ei häpeile vaatimatonta syntyperäänsä tai suhtaudu yliolkaisesti miehistönsä koetuksiin. Lavastuksen ja puvustuksen kannalta Ushakov-eepos onkin maailmanluokan tekoa. Sotavoimien tarpeiden tullessa kyseeseen ei tuotantoarvoissa säästelty Neuvostoliitossakaan.

Kaksipäisen kotkan vallan laajeneminen Mustallemerelle on uhka maailman muille suurvalloille, erityisesti Ottomaaneille ja Välimerta hallitsevalle Isolle-Britannialle. Alkupuolikkaan lopulla nähtävät pienemmät taistelut jatkuvat Tuliholvin alla nuoren Napoleonin järkyttäessä suurvaltain herkkää voimatasapainoa. Amiraali Ushakovin johdolla Venäjän keisarillinen laivasto seilaa liittolaistensa tueksi ranskalaista vihollista vastaan Pohjois-Italiassa, Corfussa ja Maltalla. Palattuaan kotiin sankarillinen Ushakov toteaa vanhan vallan vaihtuneen: Aleksanteri, tuo kirotun Napoleonin kanssa veljeilevä tsaari määrää amiraalin eläkkeelle. Viimeisissä kuvissa sankari kohtaa miehistönsä viimeisen kerran ennen ikonista sivuprofiilikuvaa ja lopputekstejä.

Ottaen huomioon Neuvostoliiton ongelmaisen suhteen historiansa kanssa, maassa tuotettiin häkellyttävän laadukkaita historiallisia draamoja. Aiemmin arvostelemistani Pietari Suuren ja Iivana Julman elämästä kertovat elokuvat ovat olleet erinomaisia, eikä amiraali Ushakovin tarina kahdesta mainittavasti jälkeen jää. Huomionarvoista kuitenkin lienee neuvostojen maan historiallisten eeposten vähäisyys, mikäli siis yksittäisiä henkilöpalvontaleffoja ja muita elämänkertoja ei oteta lukuun. Mihail Rommin osaamisesta ohjaajana kertoo miehen kyky vaihtaa tyylilajista ja genrestä toiseen loistoaan menettämättä. Fiktion ohella Romm tuotti myös paljon tasokkaita dokumenttielokuvia, mutta niihin palaan tarkemmin paremmalla ajalla jahka joskus ehdin ja muistan.


Arvio: 4/5


ADMIRAL USHAKOV, 1953 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Aleksandr Shtein, Anatoli Vinogradov
Näyttelijät: Ivan Pereverzev, Boris Livanov, Sergei Bondartšuk

Salainen tehtävä (1950)

Historia on tunnetusti voittajien kirjoittamaa. Muutenhan meille varmasti kerrottaisiinkin avoimesti amerikkalaisten tahojen pyrkimyksistä salakuljettaa natsien arvokaluja sekä suojeluksen tarjoamisesta valituille sotarikollisille, kuten Japanin Shiro Ishiille. Allen Dulles oli pimeiden operaatioiden mies ja vakoojamestari länsiliittoutuneiden tiedusteluoperaatioiden takana. Sodan loppuvaiheessa tälle avautui tilaisuus kuoria kermat päältä tuhoutuvasta kolmannesta valtakunnasta pakenevilta natseilta. Dulles jatkoi uraansa kaatamalla laillisia yhteiskuntajärjestyksiä ympäri maailmaa, polkaisemalla käyntiin MK-ultran ja junailemalla epäonnistuneen Sikojenlahden maihinnousun Kuubaan. Salaliittoteoreetikoiden keskuudessa Dullesin nimi tuleekin toistuvasti vastaan erilaisten kolttosten yhteydessä.

Neuvostoliitossa amerikkalaisten vehkeilyistä oltiin hyvin perillä – mikäli Mihail Rommin elokuvaa on uskominen. Salaisen tehtävän maailmassa neuvostoliittolaiset sankariagentit saavat vihiä amerikkalaisten ja brittien napamiesten salaisista neuvotteluista natsi-Saksan johdon kanssa. Länsimaiden johtajien silmissä sosialismi ja Neuvostoliitto ovatkin vapaan maailman todellisia vihollisia, ja vaskisteilla saattaisi olla länsimielisiä hyödyttävää osaamista idänsuhteiden saralla. Neuvotteluja maiden edustajien kesken käytiin siis ihan oikeastikin, joskaan ei ehkä Rommin kuvaamassa laajuudessa. Salaisen tehtävän tarkoituksena onkin korostaa vapaan lännen ja kirottujen fasistien hiuksenhienoa eroa – Churchillin työpöydällä jopa komeilee kuva Napoleonista, tuosta Keski-Euroopan ja erityisesti Venäjän ikuisesta vihollisesta.

Salaisessa tehtävässä ei toisaalta ole paljoakaan jutun juurta, jota en aiemmissa Rommin teosten arvosteluissani olisi jo erikseen todennut. Tuotantoarvot ovat tälläkin kertaa Hollywood-luokkaa, ja näyttelijöistä erityiseti Jelena Kuzmina neuvostoagenttina loistaa jälleen roolissaan. Kaikista nimeltä tuntemistani neuvostonäyttelijöistä Kuzmina onkin löytänyt hiljattain paikkansa suosikkieni joukossa. Näyttelijöistä yleensäkin keskeisiä valtionpäämiehiä edustavat kasvot ovat häkellyttävän yhdennäköisiä ja -kuuloisia esikuviensa kanssa. Rommin tarkoituksena lieneekin ollut tällä kertaa korostaa länsimaisten johtajien selkärangattomuutta ja turmeltuneisuutta eikä niinkään hyökätä länsimaita tai keskiluokkaisia äänestäjiä vastaan.

Salainen tehtävä onkin kelpo agenttileffa. Jälleenrakennuskauden teoksena Rommin teos vain tuntuisi hukkuneen valtavaan stalinististen keskinkertaisuuksien aaltoon, eikä teoksesta siksi ole nykyisinkään saatavilla tekstitettyä versiota, selkeää juonireferaattia tai edes kunnollista arvostelua – virheistä viimeinen lienee tällä erää korjattu. Isä aurinkoisen ikeen painon Romm tunsi vasta muutamissa seuraavissa elokuvissaan, joilla on vain vähän tai ei yhtään tekemistä ohjaajan tavaramerkiksi muodostuneen älyllisemmän otteen kanssa. Rappioitunut ruumis sai ikääntyneen Stalinin käymään entistäkin ärhäkämmillä kierroksilla ennen armahtavaa kuolemaa kusirapakossa. Myrkynkin osuudesta johtajan poismenon suhteen on keskusteltu, mutta verisuonet vetivät pidemmän korren voittajien historiassa.


Arvio: 3.5/5


SEKRETNAJA MISSIJA, 1950 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Konstantin Isajev, Mihail Makljarski
Näyttelijät: Jelena Kuzmina, Ljudmila Skopina, Boris Sitko, Pavel Kadochnikov

Mr. Smith etsii Amerikkaa (1948)

Al Capone aikoinaan tuhahti, kuinka jokaisella ihmisellä on hintansa. Lohkaisullaan Al siis tarkoitti rehellisimmänkin olevan lahjottavissa. Vanhan ajan sosialistimaissa Amerikkaa pidettiinkin pääoman ja kapitalismin luvattuna valtakuntana. Virallisessa propagandassa rehellisen liiketoiminnan ja järjestäytyneen rikollisuuden välinen juopa vain oli monesti huomaamaton: kilpailutaloudessa vahvempi syö aina heikomman ja isompi kala pienemmän. Pääomavetoisen talouden erityinen syöpäkasvain oli sosialistisin silmin katsottuna keskiluokka, tuo työn orjien hiestä ja verestä elävä, oma heikkouttaan ja turmelustaan korkeimpana hyveenä markkinoiva hienosteleva roskaväki. Vallankumouksen hornankattila olisi keskiluokan sorron tuhoava ja korvaava taistelevan työväenluokan autenttisilla arvoilla sekä hengellä.

Mr. Smith etsii Amerikkaa on elämyksenä kuin joku Frank Capran klassikkoelokuvista, mutta käännettynä sanomaltaan ylösalaisin ja oikealta vasemmalle. Mihail Rommin hienostuneempi propagandateos kuvaa porvarillista amerikkalaista elämänmenoa jopa realistiseen sävyyn korostaen ahneuden ja rikkauksien vaikutuksia arjessa ja kulttuurissa. Ihmiset ovat valmiita mihin tahansa saadakseen ylennyksen tai palkankorotuksen, olipa sitten kyse valehtelusta, vaimon hylkäämisestä tai massamedian ja poliitikkojen sodanlietsonnasta. Toimittajana työskentelevä Harry Smith lähetetään kierrokselle Neuvostoliittoon. Palattuaan Harry saakin tehtäväkseen lietsoa paniikkia demonisoimalla havainnoimaansa järjestelmää. Työväen paratiisi vilahtaakin elokuvassa vain muutaman minuutin verran.

Mihail Romm ei pettänyt taaskaan, Mr. Smith etsii Amerikkaa nimittäin on jälleen erinomainen elokuva. Oikeastaan kyseessä on niinkin hämäävän autenttinen Amerikka-kuvaus, että äänetönnä katsoessa Rommin ohjaustyötä voisikin erehdyksessä pitää vanhan ajan laadukkaana Hollywood-draamana. Äänten kanssa näyttelijöiden solkottama venäläinen dialogi paljastaa teoksen todellisen kotimaan. Amerikkalaisen keskiluokan kuvaajana ja teräväsilmäisenä kriitikkona Mihail Romm edusti kotimaansa ehdotonta kärkeä, ja kaikista tämän teoksissa työskennelleistä näyttelijöstä erityisesti ohjaajan vaimo Jelena Kuzmina loisti kerta toisensa jälkeen rooleissaan – myös Mr. Smithissä.

Hämmentävänä piirtenä ainakin itselleni tuli Rommin teoksen rehellisyys: kuvausta amerikkalaisen massamedian toiminnasta tai ihmisten arjen ongelmista ei ollut tarvis propagandamielessä värittää tai valehdella, sillä kolikon todellinen toinen puoli puhuu puolestaan. Rommin elokuvan roskamedian harrastama pakokauhun lietsonta, valheiden levittely ja mustamaalaaminen voisivatkin kommunismin sijaan kohdistua yhtä hyvin koronaan, johonkin kulttuuri-ilmiöön tai poliitikkoon – eikä Amerikassa vielä Rommin teoksen ilmestyessä oltu koettu edes McCarthya ja kommunistivainoja. Stalinin Neuvostoliitto tuskin kuitenkaan olisi ollut Amerikkaa mielekkäämpi paikka elää ja kasvattaa jälkikasvuaan – ehkä Rommin elokuvassa ei siksi kotoisiin oloihin pintaa syvemmälle keskitytäkään. Neuvostoliitossa jos missä lahjontaa, nepotismia ja muuta rikollisuutta riitti yllin kyllin ilman kapitalismia, McCarthya ja Al Caponeakin.


Arvio: 4/5


RUSSKIY VOPROS, 1948 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Konstantin Simonov
Näyttelijät: Jelena Kuzmina, Vsevolod Aksjonov, Mihail Astangov

Ihminen nro 217 (1945)

Kuin ihmeen kaupalla Mihail Rommia ei alennettukaan sota-aikana elokuvaohjaajasta sotakuvaajien keräämää materiaalia poliittisesti korrektiksi dokumentiksi kokoamaan. Vähintään yhtä hämmentävää on huomata, ettei Romm tinkinyt taiteellisesta silmästään vaikeinakaan aikoina, vaan jatkoi toimivaksi havaitulla älyllisemmällä linjalla saksalaisvastaisessa propagandassaankin. Ihminen nro 217 näyttää ja kuulostaakin niin hyvältä, että teosta tuskin Operaatio Barbarossan riehuessa tuotetuksi hevin uskoisikaan. Sotavuosina kourallinen neuvostoliittolaisia elokuvantekijöitä pääsi liittolaissuhteiden kautta Amerikkaan ja tutustumaan sikäläiseen elokuvaosaamiseen. Missä määrin matkalaiset toivat vaikutteita mukanaan myös Rommin käytettäväksi, tuskin osaisi kertoa kuin ohjaaja itse. Rommin näyttöjen perusteella pidän yhteyttä jopa erittäin todennäköisenä.

Ihminen nro 217 kuvaa saksalaisten harjoittaman osterbeiter-käytännön uhreja. Osterbeiterit olivat saksalaisten idästä vallatuilta alueilta kaappaamia ja orjuuttamia siviilejä. Elokuvan kolmesta keskeisestä henkilöhahmosta yksi päätyy pakkotyöhön tehtaaseen, yksi matemaatikkona kaupan puolelle ja yksi – Jelena Kuzminan esittämä ”nro 217” – kotiorjaksi ikälopun apteekkarin perheen taloon. Kolmikolla on suunnitelmansa paon varalle, mutta kohtalon koura pyyhkii suunnitelmat tyhjiksi. Apteekkarin perheen silmissä slaavilainen nainen on alhainen portto. Sodan kovettama apteekkarin poika Rudolf on perheenjäsenistä kylmin ja väkivaltaisin. Rommin elokuvan sanomana onkin, kuinka natsienkaan pahuutta ei voi eikä pidäkään redusoida vain yhteen henkilöön, vaan pahallakin on aina tukijansa ja hyötyjänsä.

Esteettisesti Ihminen nro 217 on ilo silmälle. Rommin näkemyksessä Saksa edustaa kirjaimellista pimeyttä ja fasistista kauhistusta, ja päähenkilön hämärän varjossa nähtäviä vaiheita valaisevat harvat valonpilkahdukset siellä ja täällä hyvinkin kirjaimellisesti. Rommin teoksessa onkin jälleen näppärää noir-tyylittelyä, vaikka itse tarinalla ei genren kanssa mitään tekemistä olekaan. Pinnallisella tasolla saksalaiset ovat hyvissä rahoissa ja nauttivat korostetun keskiluokkaisesta elämästä erotuksena spartalaisen yksinkertaisiin neuvostoliittolaisiin. Ohjaaja Rommin silmä luokkaeroille toikin mieleeni Luis Buñuelin rikkaita ja keskiluokkaa kritisoivat elokuvat, kuten Tuhon enkelin. Laadussa ei Romm kuitenkaan Buñuelin teosta hätyyttele, vaikka Ihminen nro 217 sosialistisen realismin tasokkaampaa laitaa edustaakin.

Kaikista Stalinin ajan elokuvantekijöistä Mihail Romm omintakeisine tyylikeinoineen luketuu henkilökohtaisiin suosikkeihini. En tiedä miksi, mutta syystä tai toisesta ohjaajan annettiin jatkaa linjallaan ilman Stalinin kätten vaikutusta ja kaikkia aikakauden pökkelöitä peruskliseitä tai Stalin-cameoita. Ehkä Rommin Lenin-filmatisoinnit ansaitsivat ohjaajalle maan johdon siunauksen tehdä mielensä mukaista elokuvataidetta. Missä määrin Rommin taiteelliset vapaudet säilyivät ja edistyivät pahamaineisella jälleenrakennuskaudella Stalinin egon vyöryessä yli äyräidensä, en tässä vaiheessa tohdi edes ajatella. Teräksen kalkkeutuvat verisuonet tekivät pitkää päivää päästäkseen isännästään – ennen loppua koitti viimeinen suuruudenhulluuden ja vainoharhojen kausi. Toivon Rommille onnea matkaan.


Arvio: 3.5/5


CHELOVEK NO. 217, 1945 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Jevgeni Gavrilovich
Näyttelijät: Jelena Kuzmina, Vladimir Balashov, Heinrich Greif

Punainen teltta (1969)

Mihail Kalatozovin kolmen mestariteoksen putken jälkeen kuka tahansa studiopomo lännessäkin olisi ollut valmis myymään vaikka äitinsä saadakseen ohjaajamestarin palkkalistoilleen. Aatteellisista antipatioistaan huolimatta neuvostojohto myöntyikin hyvän tahdon eleenä tarjoamaan parhaita osaajiaan kansainvälisen tuotantoryhmän käytettäväksi kokeiluluontoiseen yhteisprojektiin – jonka ohjaajasta tuskin tässä yhteydessä onkaan epäselvyyttä. Keskeisiksi näyttelijöiksi rajoja rikkovaan ystävyysotteluun valittiinkin aikansa suuria tähtiä agenttirooleihin kyllästyneestä Sean Connerystä nyt jo edesmenneeseen italoelokuvan seksisymboli Claudia Cardinaleen – kahdesta jälkimmäinen aiheuttikin mehevän riidan neuvostoliittolaisen käsikirjoittajan sekä italialaisen tuottajan välillä, herra isoherra nimittäin vaati kauniille vaimolleen kaavailtua rutkasti enemmän aikaa valokeilassa.

Cardinale olikin hemaiseva näky – joskaan ei tässä tapauksessa juonellisesti erityisen merkittävässä roolissa. Kalatozovin elokuvan tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle: menneisyydessä Umberto Nobilen huimapäinen tutkimusretki pohjoisen jäätikölle epäonnistuu retkikunnan ilmalaivan tuhoutuessa, ja miehistön jäädessä jäälautalle ajelehtimaan päämäärättömästi, kunnes venäläis-norjalaiset pelastajat joskus saapuvat paikalle. Nykyhetkessä onnettomuudessa kuolleiden aaveet saapuvat puimaan tapahtunutta ikääntyneen Nobilen kanssa. Syyttäjistä yksi on Sean Conneryn esittämä tutkimusretkeilijä Roald Amundsen, joka katosi ja kuoli yrittäessään paikantaa Nobilen miehistöä. Conneryn kerrotaan olleen hämmästynyt, kuinka Neuvostoliitossa kukaan ei tuntenut tämän elokuvia – samalla lentokoneella saapunut trubaduuri Vladimir Vysotsky taas sai kansan hullaantumaan. Vysotsky kirjoitti kohtaamisesta laulunkin.

Kuka tahansa Punaisen teltan roolituksesta vastasikaan, teki mielestäni virheen pestatessaan Conneryn vain pieneen sivuosarooliin. Odotinkin koko elokuvan ajan törmääväni yhteen suosikkinäyttelijöistäni, mutta lopulta huomasinkin vanhan leijonan ruutuajan olevan enimmilläänkin kymmenkunta minuuttia. Megakarismaattisena miehenä Connery varastaakin huomion jokaisessa harvoista kohtauksistaan – jopa televisioprofeetta Peter Finch katoaa kunnianhimonsa sokaisemana Nobilena hyväntahtoisesti hymyilevän Conneryn karhean skottiaksentin taakse. Hetkinen! Sean Conneryn esittämä norjalainen tutkimusmatkailija puhuu skottia? On kai sitä hullunkurisempaakin kuultu. Aikansa kansainvälisten tuotantojen vakiotyyliin näyttelijät puhuivatkin kuvauksissa äidinkieltään, ja näiden dialogi vain jälkiäänitettiin tarpeen mukaan. Vaarallisiin arktisiin olosuhteisiin ei kansainvälisiä supertähtiä sentään tohdittu lähettää kuin enintään näyttäytymään.

Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, en välittänyt paljoakaan Nobilen miehistön selviytymistaistelusta sellaisenaan, takaumana katsojalle paljastetaan mielestäni liikaa näiden kohtalosta. Punaisessa teltassa nautittavinta onkin mielestäni selviytymistarinan autenttinen hyinen miljöö ja kuvaruudulta kumpuava arktinen tunnelma. Olen aina rakastanut kaikkea kylmää, ja Kalatozovin katastrofikuvaus osuu nautintohermooni. Suuren osan kestosta Nobilen miehistö nähdään kamppailemassa kaoottisen jäätikön vihaa vastaan sekä yrittämässä selviytyä lumen ja kiristyvän pakkasen keskellä. Kuvat jättimäisistä, myrskyn lailla jyrähtäen romahtavista jääpalkeista ovat todellisuudessa peräisin ihan vain pohjoisen Norjan rannikolta. Luonnonvoimien mahdin todistaminen pistää ajattelemaan omaa pienuuttaan ja kuolevaisuuttaan. Existentialism is a bitch. Tässä tapauksessa itsensä Ennio Morriconen säveltämä soundtrack pistää ajattelulihaksiin lisävauhtia.

Mestariteos Punainen teltta ei sentään ole. Sergei Urusevski jatkoi Olen Kuuban jälkeen omien ohjaustöidensä parissa, jolloin kuvausvastuu Kalatozovin teoksestakin siirtyi vähäisemmälle nimelle. Urusevskin mukana haihtui savuna ilmaan myös Kalatozovin teoksista tuttu kamera-akrobatia. Yksinkertaistuneen visuaalisen runouden vastineeksi Cardinalen roolin lisääminen saattoikin olla tekijöiltä viisas ratkaisu, sillä kuvankaunista Cardinalea katselee mielikseen. Toista elokuvaa Kalatozov ei Punaisen teltan jälkeen ohjannutkaan, olihan mestari tässä vaiheessa urallaan jo pitkälle seniori-iässä. Seuraavat vuodet ohjaaja viettikin hiljaiseloa perheensä kanssa vanhuudenpäivistään nauttien. Neuvostoelokuvan suuri runoilija kuoli neljä vuotta myöhemmin 69-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hänen poikansa ja pojanpoikansa ovat jatkaneet isänsä työtä elokuvaohjaajina. 


Arvio: 3.5/5


KRASNAJA PALATKA, 1969 Neuvostoliitto, Italia
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Alberto Cavallone, Ennio de Concini, Juri Nagibin, Mihail Kalatozov, Richard L. Adams, Robert Bolt
Näyttelijät: Sean Connery, Claudia Cardinale, Peter Finch, Hardy Krüger, Grigori Gay, Nikita Mihailkov

Aron tuulet (1955)

Yhteistyö oli voimaa Neuvostoliitossakin. Siksipä neuvostojen maassa siirryttiinkin jo varhain yksityisviljelystä kollektiivitiloihin resursseja ja ihmishenkiä säästämättä. Ulkomaiset tarkkailijat hämmästelivätkin vielä 80-luvulla neuvostolehdistön mielenkiintoa sikäläistä sadonkorjuuta kohtaan. Neuvostoliiton lukijoille aihe oli sikäli tärkeä, että surkean ja tehottoman maatalouden vuoksi laadukkaat elintarvikkeet olivat reaalisosialismissa ylellisyyttä ja pula aina läsnä: kauppojen hyllyt notkuvat ei-oota, ja yksinkertaisintakin hyödykettä saattoi joutua jonottamaan tuntikaupalla. Kollektiiviviljelyn ongelmat havaittiin jo varhain, mutta järjestelmän purkuun ei ideologisista syistä ylletty kuin vasta paratiisin elinkaaren viimeisinä vuosina. Kolhoosijärjestelmä olikin sosialisteille tärkeä ylpeydenaihe.

Aron tuulet edustaa Neuvostoliiton ”välikauden” teoksena stalinismin ja uuden aallon välimaastossa liikkuvaa saippuaoopperamaista hybriditarinaa kolhoosin perustamisesta. Elokuvan alussa joukko uudisraivaajia saapuu Kazakstanin aroille tarkoituksenaan perustaa villin heinän valtaamalle maapalstalle tuore ja tuottava maatalousyhteisö. Varhaisessa Neuvostoliitossa traktorit erityisesti symboloivat edistystä, joten tarinan kuvastossakin painotetaan valtavien maakoneiden armeijan vyörymistä auroineen villikasvuston rumistamaa horisonttia. Kaikki ihmisiin ja ihmissuhteisiin viittaava taas on Aron tuulissa totuttuun tapaan äärimmäisen banaalia: henkilöhahmot ovat kuin nukkeja näytelmässä ja edustavat ennemmin stereotyypioita kuin eläviä ja tuntevia olentoja. Lopussa rakkaus voittaa, mies saa naisen, ja kolhoosin pellot nousevat Feniks-linnun tavoin tuhkista - elämä voittaa kuoleman.

Olen havainnut lukuisten lähteiden viittaavan Kalatozovin maalaisdraamasta puhuessaan Terrence Malickin Onnellisten aikaan sekä vihjanneen Malickin teoksen saaneen jopa innoitusta Kalatozovilta. En osaa aiheesta sanoa mitään varmasti, mutten ihmettelisi vaikka Malick olisikin ollut vaikuttunut kuvaajamestari Sergei Urusevskin viljavista pelloista sekä kahleettomista luonnonelementeistä. Erityisesti lopun kuvat punaista auringonlaskua vastaan matkaavasta kulkijasta sekä suuresta maastopalosta ovat ekspressionistisessa värikylläisyydessään täyttä Urusevskia. Kalatozovin ja Urusevskin Aron tuulien kolhoosiromantiikkaa seuranneen mestarillisen trilogian kaltaista tykitystä tosin on tässä vaiheessa vielä turha haikaillakaan. Stalinin aave leijaili sitkeästi elokuvantekijöiden yllä.

Aron tuulet oli haikea joutsenlaulu ennen Kalatozovin ja Urusevskin pitkiä jäähyväisiä koko aiemmalle neuvostoelokuvalle. Nikita Hrustsovin ”salaisen puheen” jälkeen neuvostoyhteiskunta otti radikaalin pesäeron Stalinin ajan ummehtuneisuudelle, ja maan taiteilijoillekin avautui mahdollisuus ilmaista itseään vapaammin. Kuten patoutuneiden ilmiöiden kohdalla yleensä, myös neuvostoelokuva räjähti avautuessaan uuteen kukoistukseen: Kalatozovin kolmen klassikon ohella Grigori Kozintsev inspiroitui ohjaamaan kuuluisat Shakespeare-tulkintansa, Grigori Tsuhrain Balladi sotilaasta pääsi ehdolle parhaan käsikirjoituksen Oscariinkin, eikä sovi unohtaa nuorta Andrei Tarkovskiakaan. Yhteistyön hedelmää tai ei, suojasää oli elokuvataiteen suhteen upeaa aikaa. Eikö luomisen ihme olekin kaunista katseltavaa?


Arvio: 3.5/5


PERVYY ESHELON, 1955 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Nikolai Pogodin
Näyttelijät: Vsevolod Sanajev, Nikolai Annenkov, Oleg Jefremov, Izolda Izvitskaja

Loma Volgalla (1954)

Nikita Hrustsovin Neuvostoliitossa ei henkilökulttia tuputettu kuin pullamössöä silkohapsille. Uusi ylipäällikkö oli mieltynyt sentimentaalisempiin ja iloisempiin elokuviin, kuten musikaaleihin, komedioihin sekä rakkaustarinoihin. Näin Mihail Kalatozovkin sai pitkästä aikaa tilaisuuden koetella osaamistaan uusien tuulten tuomien vaikutteiden kanssa. Loma Volgalla edustaakin täysin uudenlaista käännettä ohjaajansa filmografiassa: läkähdyttävän banaalin propagandaputken jälkeen tämä sai tilaisuuden kertoa tarinan ihan vain miesten välisestä ystävyydestä. Missä määrin Kalatozov yhä kaunistelee todellisen Neuvostoliiton elinoloja, jäänee katsojan oman ymmärryksen varaan. Toisaalta, onpahan elokuva ainakin tunnelmaltaan iloinen.

Loma Volgalla alkaa pikkupoikien seilatessa joella lauttansa kanssa. Pojat lupaavat toisilleen palaavansa vielä kerran elämänsä seikkailuun aikuisina äijinä. Vuosikausien jälkeen mieskööri kokoontuukin yhteen lähteäkseen rakentamallaan hökötyksellä Volgaa pitkin kohti tuntematonta. Matkan varrella kukin miehistä ratkaisee elämäänsä liittyvän ongelman: yksi kohtaa nuoruutensa rakastetun, toinen taas auttaa maalaislääkäreitä näiden ongelmien suhteen. Kuin näpäytyksenä pahamaineisen hitaalle ja kimurantille neuvostobyrokratialle, valtionhallinnossa työskentelevä mies alkaa matkallaan ymmärtää heikkouksiaan ja työnsä varjopuolia. Löytäessään itsensä miehet myös lähentyvät ystävinä.

Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Kalatozov sai Loma Volgalla kunnollisen käsikirjoituksen ohjattavakseen, ja silkassa juonellisessa mielessä mestarin komedia onkin miellyttävä teos katsoa ja kuunnella. Miesköörin seikkailuun mahtuu myös paljon laulettua musiikkia, vaikkakin lajissaan erittäin vanhentunutta sellaista. Kokeellisen ohjaajan teokseksi visuaalinen toteutus olisi mielestäni kaivannut Sergei Urusevskia ja tekijäkaksikolle tunnusomaista kamera-akrobatiaa. Jopa Vihan pyörteistä tuttu ekspressionistinen valaistus ja sommittelu olisivat tehneet tällekin teokselle terää. Tällaisenaan Loma Volgalla tuntuukin raikkaasta aiheestaan ja käsikirjoituksestaan huolimatta yhä stalinilaisen banaalilta. Uuteen aikaan asettautuminen otti aikansa.

Loman Volgalla osui ajassa varsinaisen suojasään alkamista edeltävälle epävarmalle välikaudelle, jolloin vanhoja stalinistisia rakenteita ei vielä oltu ehditty purkamaan, eikä toisaalta uusia rakentamaankaan – Stalinin hirmuteot tuominnut ”salainen puhe” pidettiinkin vasta paria vuotta myöhemmin. Näin siis meidän tuntemamme nerokas Kalatozov ei vieläkään päässyt täysiin oikeuksiinsa kiusaajansa kuolemankaan jälkeen. Edistystä oikeaan suuntaan nähtiin ohjaajan seuraavassa ohjaustyössä, jossa taiteilija viimein löysi tuekseen vertaisensa neron Mark Donskoin ja monen muun laatutekijän teosten kuvallisen loiston takaa. Kalatozovin ja Urusevskin ensimmäisen yhteisen hedelmän laadusta en nimiloistonkaan perusteella uskalla sanoa juuta enkä jaata.


Arvio: 3.5/5


VERNIYE DRUZ'YA, 1954 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Aleksandr Galitš, Konstantin Isajev
Näyttelijät: Vasili Merkurjev, Aleksandr Borisov, Aleksei Gribov

Vihan pyörteet (1953)

”Riistäjät ruoskaa nyt selkäämme soittaa, vastassa valkoinen armeija on. 
Pakko on taistella, kuolla tai voittaa, ratkaisu eessä on tuntematon.

Mutta me nostamme purppuravaatteen, taistoon mi työläiset kutsua voi. 
Rohkeina puolesta veljeysaatteen käymme ja kaikille laulumme soi.”

  - Varšavjanka, laulu jolta elokuvakin on saanut nimensä.

Vallankumouksellisen elämä syö miestä. Kommunistikapinallinen Feliks Dzeržinski joutui jo varhain Siperiaan toimintansa johdosta. Jokaisella kerralla mies onnistui pakenemaan ja palaamaan paikallisviranomaisten päänvaivaksi. Keisarivallan lopullinen ratkaisu Dzeržinskin päänmenoksi oli vuosikausien kova pakkotyö, josta tämä vapautui vasta vallankumouksen aattona muiden poliittisten vankien mukana. Vauhdikkaiden seikkailujensa vaiheissa Dzeržinski oli ehtinyt tutustua myös Leninin ja Stalinin toimintaan, ja kahleidensa pudottua tämä jatkoikin taisteluaan bolshevikkien riveissä vallankumouksen ulottamiseksi kaikkialle maailmaan. Viimeisenä urotyönään toveri Dzeržinski pitikin juhlavan puheen ystävänsä Stalinin tueksi ennen heikentyneen ruumiinsa kaatumista ja maatumista.

Tuntiessaan hetkensä olleen lähellä Stalin päätti muistaa vanhaa toveriaan ikiomalla sankarillisella henkilökuvallaan, kuinkas muuten. Stalinin edesottamuksia ja elokuvamakua tuntevat lienevätkin perillä mestarin ohjaksissa tuotettujen teosten tyypillisestä kuvastosta: liehuvista punalipuista, marssivista nuorista kommunisteista ja Isä aurinkoisen hillittömästä henkilöpalvonnasta. Kaikki olennaiset peruskliseet sisältyvät myös Vihan pyörteisiin – Stalinin itsensä henkilöä lukuun ottamatta. Teräs itse ehti kuolemaan ennen mestariteoksensa ilmestymistä, jolloin tämän seuraajat päätyivät leikkaamaan vanhan vallan tökeröimpiä tunnuksia Mihail Kalatozovin ohjaustyöstä. Alkuperäistä versiota ei enää ole olemassa, muttei tarvitsekaan – Stalinin ajan elokuvat perustuivat kliseisiin.

Mihail Kalatozovin käsissä yksinkertainen henkilökuva sai muutakin sisältöä kuin silkkaa propagandaa. Ilman tekstejä katsoessani saatoin menettää osan yksityiskohdista, mutta omaan silmääni Vihan pyörteet on osittain Berliini kukistuu -sotaleffan perusasetelmaa kierrättävä monimutkainen kertomus rakkaudesta: miehen rakkaudesta naiseen, sankarin isänmaahansa sekä fyysisen ja henkisen rakkauden yhteydestä sekä ilmenemismuodoista. Suurin kaikista on tietysti sosialismi ja rakentumassa oleva Neuvostoliitto – työväen ja puoleen rakkauden välittäjänä toimii vastavallankumouksellisia voimia ja luokkavihollisia vastaan väsymättä taisteleva Feliks Dzeržinski. Puuttuvissa kohtauksissa Stalin todennäköisesti edusti kolmatta lenkkiä Leninin ja Dzeržinskin muodostamassa ”rakkauden triumviraatissa”.

Verrattuna muutamiin viimeisiin saman lajin teoksiin Vihan pyörteet on jopa katsottava ja laadukaskin kuvaelma – ohjaajan kokeellisempaan käynyt visuaalinen kieli sommitelmineen ja valaistusratkaisuineen erityisesti pitivät mielenkiintoani yllä. Esimerkkeinä oivalluksista monissa kohtauksissa huoneen nurkka on asetettu kuvan keskiöön, toimintaa on sijoitettu useammalle tasolle ja henkilöhahmot ovat pimeässä huoneessa valon pilkahtaessa seinän tai akkunan kolosista dramaattisesti keskeisiin yksityiskohtiin. Koristeelliseen oopperataloon sijoitetut massakohtaukset ovat nekin erityisen näyttäviä – lieköhän kuvauspaikka peräti sama kuin Mihail Rommin Lenin-leffoissakin? Tarvitseehan vallankumous kulissinsa. Stalinistista näkemystä Feliks Dzeržinskin elämästä voinee ainakin falskiudessaan nauttia kuin kadonneena kappaleena parooni von Münchausenin monenkirjavista seikkailuista.


Arvio: 3/5


VIKHRI VRAZHDEBNYE, 1953 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Nikolai Pogodin
Näyttelijät: Mihail Kondratjev, Vladimir Jemeljanov

Tuomittujen salaliitto (1950)

Toista maailmansotaa seurasi kylmä sota. Entiset liittolaiset korvasivat natsit Neuvostoliiton ikuisina vihollisina. Sosialismin mörön saatua haltuunsa koko itäisen Euroopan Stalinin egoa ei pidätellyt enää mikään: Neuvostoliitossa seurasi entistäkin kuumeisemman henkilöpalvonnan ja autokratian kausi. Tuomittujen salaliitto onkin elokuva vain muodoltaan – sisällöltään teos muistuttaa banaaliudessaan kuin löyhää poliittista uutiskatsausta tai Stalinin virallista tiedonantoa. Mihail Kalatozovin ohjaustyössä ei ole hienotunteisuuden häivääkään, vaan kaikki olennainen lätkäistään katsojan eteen symboliikasta riisuttuna, olihan kansan sentään ymmärrettävä Stalinin nerokkaita aivoituksia sekä kylmän sodan vainoharhaista logiikkaa.

Nimettömään itäeurooppalaiseen pikkuvaltioon sijoittuva tarina on kuin pastissi aikansa poliittisista ongelmista. Stalinin suosimat kommunistit yrittävät rakentaa maassaan suunnitelmataloutta itäisen naapurimaansa esikuvan mukaisesti, mutta kristillisten ja kapitalististen voimien ikeessä taantumus onkin lähellä ottaa niskalenkin työväestöstä. Amerikkalainen edustajisto on päättänyt sabotoida hyväsydämisten idän ihmeiden työtä ja tarjota kansalle turmiollista järjestelmäänsä. Avukseen kierot jenkit ovat värvänneet Stalinin isällisestä kaitselmuksesta kieltäytyneitä Titon partisaaneja Jugoslaviasta. Stalinin voimat ovat kuitenkin vihollisiaan mahtavampia, ja voitto idässä kuuluu siten kommunismille. Viimeisissä kuvissa miljoonapäinen kansa hurraa vasemmistopoliitikoille punalipun liehuessa taustalla.

Huomaa Stalinin kuva massojen ja satelliittivaltion päättäjien yläpuolella.

Kuten sanoin: tarinassa ei hienostuneisuuden murenaakaan. Mitäpä muuta voisikaan odottaa jälleenrakennuskauden neuvostoelokuvalta? Nikolai Virran pahamaineisesta kynästä lähteneenä elokuvan kirjallisen tason ei sovi olettaakaan olevan järin korkea – Virta nimittäin tunnettiin aikoinaan pikemminkin opportunismistaan kuin kirjoitustaidoistaan. Kiintoisana knoppitietona kynäilijä ei suinkaan ollut suomalaisia loikkareita, vaan nimi ”Virta” oli henkilön taiteilijanimi ja viittasi tämän karjalaisiin sukujuuriin. Kalatozovin henkilökohtainen panos elokuvassaan taas rajoittunee muutamiin mielenkiintoisiin visuaalisiin sommitelmiin sekä joukkokohtauksiin. Tuomittujen salaliitto onkin lähtökohtaisesti valtion kuin tekijöidensä elokuva.

Enpä lähtisi ketään syyttävällä sormella osoittamaan, vaikka tämänkin teoksen Kalatozovin filmografiassa jättäisi näkemättä. Tuomittujen salaliitolla oli tekoaikanaan ajankohtainen sanomansa ja tarkoituksensa, mutta ilman kontekstia tätä tuskin moni katsoisi edes historiallisena kuriositeettina. Kuten yleensä, itse nautin Tuomittujen salaliiton kaltaisten turhuuksienkin kohdalla erityisesti historiallisista ja poliittisista yksityiskohdista. Harmittaa vain ajatella, kuinka Mihail Kalatozovin kaltaisen neron ja näkijän kykyjä tuhlattiinkaan vuosikausia tällaiseen humpuukiin. Stalinin egopullistelu oli kuolinkellojen helinää laadukkaalle elokuvataiteelle siinä missä ihmisille ja eläimillekin. Kylmä sota onneksi lauhtui Stalinin potkaistua tyhjää. Aave vain jäi leijailemaan Euroopan ylle – Stalinin aave. Voi mörkö sentään!


Arvio: 2/5


ZAGOVOR OBRECHYONNYKH, 1950 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Nikolai Virta
Näyttelijät: Ljudmila Skopina, Boris Sitko, Vsevolod Aksjonov

Voiton siivet (1941)

Valeri Tškalov oli kotimaassaan sankari. Huimapäinen lentäjä pätevöityi leipätyöhönsä sisällissodan vuosina puna-armeijan riveissä. Sodan jälkeen Stalinin oma Juri Gagarin kunnostautuikin huimapäisenä taito- ja koelentäjänä, joka armeijan lentokoneiden ominaisuuksien hienosäädön ohella tutkaili uraauurtavia arktisia lentoreittejä Neuvostoliiton ja Amerikan Yhdysvaltojen välillä. Epäonnistunut koelento koitui lopulta maailmankuulun seikkailijan kohtaloksi. Neuvostokansojen suurena miehenä myös Valeri Tškalovin elämästä ja teoista oli tuotettava edistyksellinen melodraamansa itsensä Stalinin siunauksella. Vastikään ilmakuvaustekniikoillaan hämmästyttänyt Mihail Kalatozov sopi teoksen ruoriin kuin teräsviikset Tsugasvilin pojan naamavärkkiin.

 

Kuten missä tahansa Disney-leffassa, myös Valeri Tškalovin elämänkerran päähenkilö unelmoi vapaudesta ja seikkailusta. Siviililennoston asettamat joutavat säännökset ovat sankarimme esteenä tämän matkalla tähtiin vaikka sitten jalat edellä. Tškalovin esimiehet ovat vaikuttuneita tämän lentotaidoista, mutta varoittavat tätä toistuvasti asettamasta henkeään alttiiksi mielettömyyksille. Todistettuaan lentonäytöstä jopa Stalin (Mikheil Gelovani) saapuu neuvomaan isällisesti neuvostokansojen suurta sankaria. Henkilökohtaisen tragedian edessä Tškalov inspiroituu parantamaan tapansa ja suorittamaan suuren uroteon Stalinin johtamain neuvostokansojen nimissä ja kunniaksi.

Josif Stalin (Mikheil Gelovani)

Tiedä sitten johtuuko tuotantovaiheessa myllänneestä sodasta vaiko mistä, mutta Voiton siivet on mielestäni tylsä ja kaavamainen elokuva – Kalatozovin mittapuulla. Ohjaajamestarin tavaramerkiksi muodostuneesta visuaalisesta ilotulituksesta ei tässä elokuvassa ole havaittavissa pihaustakaan, ei edes Rohkeudessa nähtyjä stunt-lentoja tai näyttäviä erikoistehosteita. Tällä kertaa harvat lentokohtaukset muodostuvatkin enimmäkseen valkokankaan edessä kuvatusta pölyttyneestä ja selvästi feikistä materiaalista. Mihail Rommin teoksista tiedän varmuudella näihin aikoihin vielä tehdyn älyllisempääkin neuvostoelokuvaa, joten Stalinin kourakaan tuskin lienee Kalatozovia kuohinnut. Ehkä ohjaaja varoi yhä suututtamasta korkea-arvoista kohdeyleisöään?

Mihail Kalatozov tuskin onkaan urallaan oikeasti huonoa elokuvaa ohjannut – Valeri Tškalovin elämänkertakin edustanee miehen filmografiassa lähinnä pitkästyttävintä äärilaitaa. Teknisesti tai taiteellisesti tämä teos ei poikkea merkittävästi aikansa neuvostoliittolaisesta bulkkielokuvasta: valmiiksi pureksittu Voiton siivet voisi Stalin-cameoineen yhtä hyvin kertoa kenestä tahansa sosialismin merkkihenkilöstä. Parasta mitä Voiton siivistä voi äkkiseltään sanoa on, että kyseessä on sävyltään pohjimmiltaan erittäin positiivinen ja mieltä ylentävä teos, joka tuskin loukkaisi ketään herkkähipiäisenä nykyaikanakaan. Kukapa sankarin edesottamuksista mielensä pahoittaisikaan?


Arvio: 2.5/5


VALERY CHKALOV, 1941 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Georgi Bajdukov, Boris Chirskov, Dimitri Tarasov
Näyttelijät: Mikheil Gelovani, Vladimir Belokurov