Jättimäisen mammutin jälkeen
olikin Mihail Rommin aika palata takaisin bravuurinsa
pariin, eli länsimaisen elokuvan tyylikeinojen soveltamiseen
propagandassaan. Murha Dantenkadulla sijoittuu toisen
maailmansodan miehitettyyn Ranskaan. Kyseessä on yksi harvoista
sodasta kertovista neuvostoliittolaisista elokuvista, joissa ei nähdä
ainuttakaan venäläistä hahmoa – eikä tarvitsekaan, sillä
kertomus fasismin rappiosta on universaali kuin sirppi ja vasara
vappuparaatissa. Ruskeahkoksi haalistunut väritys saa Rommin
ohjaustyön tuntumaan nostalgisen vanhanaikaiselta – tai vain
ruosteiselta. Vanhan ajan Neuvostoliitossa vain erityisen tärkeiksi
katsotut teokset kuvattiin väreissä. Murha Dantenkadulla oli
eturivin ohjaajan elokuvat ilman muuta merkittävä tapaus.
Värillisyys itsessään ei tosin tuo Rommin ohjaustyölle lisäarvoa.
Rommin sotadraaman alussa naista ammutaan kuolettavasti vatsaan. Viimeisillä voimillaan tämä kertoo elämästään sotavuosien suosittuna tanssijattarena sekä vastarintaliikkeen tukijana. Osana salaliittoa tämä osallistui saksalaisen upseerin murhayritykseen kesken näytöksen. Pahaa aavistamaton nainen ymmärsi myöhemmin poikansa kääntyneen isänmaataan vastaan. Saksalaisten kätyrinä pojan tehtäviin kuului paikallisen vastarinnan toiminnasta vasikoiminen sekä tarvittaessa tukahduttaminen. Pojan sisu ei lopulta riitä äitinsä surmaamiseen, eikä tätä tovereidensa verityöstä koskaan rankaistakaan. Sodan jälkeen entinen fasistinuori löytääkin henkisen kotinsa Länsi-Saksasta, tuosta Itä-Saksan ikuisesta kilpailijasta ja vihollisesta.
Neuvostodraaman ydinsanoman päättelyyn ei kahta aivosolua tarvita. Sen verranDantenkadun loppukaneetissa kuitenkin on totuuttakin, että sodan jälkeen amerikkalaiset värväsivät entisiä vihollisia palvelukseensa, ja Wehrmachtin upseereja oli mukana myös Länsi-Saksan armeijan komentoketjussa. Toisaalta sopii myös muistaa, etteivät Wehrmachtin ammattisotilaat tai saksalaiset tiedemiehet välttämättä olleet mukana politiikassa tai sotarikoksissa – kaikki saksalaiset kenraalithan eivät tunnetusti rikollisia käskyjä suostuneet noudattamaan. Missä määrin entiset natsit henkistä kotiaan demokratisoituneesta Länsi-Saksasta hakivat ja löysivät, tuskin kukaan osaa sanoa. Varmuudella tiedän monen sotarikoksiin syyllistyneen paenneen Etelä-Amerikkaan.
Itäeurooppalaisiin lähteisiin tutustuneena olen pannut merkille paikallisten arvostuksen Rommin elokuvaa kohtaan. Ehkä Murha Dantenkadulla on siis historiallisesti tai kulttuurisesti huomattava teos, tai sitten vain olen täysi puusilmä, sillä henkilökohtaisesti en löytänyt elokuvasta paljoakaan nautittavaa. Peruspätevää yleislaatuaan lukuun ottamatta Murha Dantenkadulla onkin mielestäni valju ja tylsä elokuva, jossa mielenkiintoinen toiminta hukkuu ylettömän dialogin alle. Vastarintaliikkeen toiminnasta ja teatterista olisi koska tahansa saanut tehtyä jännittävän draaman tai trillerin, vähän kuin Punaiset kengät Alfred Hitchcockin ohjaamana. Merkittävä tai ei, Murha Dantenkadulla olisi yhtä hyvin voinut olla vain tyylitelty mustavalkoinen elokuva.
Arvio: 2/5
UBIJSTVO NA ULITZE DANTE, 1956 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Jevgeni Gabrilovich
Näyttelijät: Jevgenija Kozureva, Mihail Kozakov, Nikolai Komissarov
Rommin sotadraaman alussa naista ammutaan kuolettavasti vatsaan. Viimeisillä voimillaan tämä kertoo elämästään sotavuosien suosittuna tanssijattarena sekä vastarintaliikkeen tukijana. Osana salaliittoa tämä osallistui saksalaisen upseerin murhayritykseen kesken näytöksen. Pahaa aavistamaton nainen ymmärsi myöhemmin poikansa kääntyneen isänmaataan vastaan. Saksalaisten kätyrinä pojan tehtäviin kuului paikallisen vastarinnan toiminnasta vasikoiminen sekä tarvittaessa tukahduttaminen. Pojan sisu ei lopulta riitä äitinsä surmaamiseen, eikä tätä tovereidensa verityöstä koskaan rankaistakaan. Sodan jälkeen entinen fasistinuori löytääkin henkisen kotinsa Länsi-Saksasta, tuosta Itä-Saksan ikuisesta kilpailijasta ja vihollisesta.
Neuvostodraaman ydinsanoman päättelyyn ei kahta aivosolua tarvita. Sen verranDantenkadun loppukaneetissa kuitenkin on totuuttakin, että sodan jälkeen amerikkalaiset värväsivät entisiä vihollisia palvelukseensa, ja Wehrmachtin upseereja oli mukana myös Länsi-Saksan armeijan komentoketjussa. Toisaalta sopii myös muistaa, etteivät Wehrmachtin ammattisotilaat tai saksalaiset tiedemiehet välttämättä olleet mukana politiikassa tai sotarikoksissa – kaikki saksalaiset kenraalithan eivät tunnetusti rikollisia käskyjä suostuneet noudattamaan. Missä määrin entiset natsit henkistä kotiaan demokratisoituneesta Länsi-Saksasta hakivat ja löysivät, tuskin kukaan osaa sanoa. Varmuudella tiedän monen sotarikoksiin syyllistyneen paenneen Etelä-Amerikkaan.
Itäeurooppalaisiin lähteisiin tutustuneena olen pannut merkille paikallisten arvostuksen Rommin elokuvaa kohtaan. Ehkä Murha Dantenkadulla on siis historiallisesti tai kulttuurisesti huomattava teos, tai sitten vain olen täysi puusilmä, sillä henkilökohtaisesti en löytänyt elokuvasta paljoakaan nautittavaa. Peruspätevää yleislaatuaan lukuun ottamatta Murha Dantenkadulla onkin mielestäni valju ja tylsä elokuva, jossa mielenkiintoinen toiminta hukkuu ylettömän dialogin alle. Vastarintaliikkeen toiminnasta ja teatterista olisi koska tahansa saanut tehtyä jännittävän draaman tai trillerin, vähän kuin Punaiset kengät Alfred Hitchcockin ohjaamana. Merkittävä tai ei, Murha Dantenkadulla olisi yhtä hyvin voinut olla vain tyylitelty mustavalkoinen elokuva.
Arvio: 2/5
UBIJSTVO NA ULITZE DANTE, 1956 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Jevgeni Gabrilovich
Näyttelijät: Jevgenija Kozureva, Mihail Kozakov, Nikolai Komissarov
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.