Elämä on kärsimystä.
Samuel Fullerin elämässä taas riitti kärsimyksen ohella
myös inspiraatiota, taiteellista näkemystä ja elokuvaklassikoita.
Teräskypärä oli Fullerin alkuaikojen läpimurto. Nuoren
auteurin viikossa kirjoittama yksinkertainen sotatarina herätti
laajasti kiinnostusta Hollywoodin päättävissä pöydissä –
elokuvan tähdeksi tarjottiin jopa itseään John Waynea.
Fullerin elokuvapampuille sietämättömän tinkimättömyyden ja
kunnianhimon vuoksi studioista riippumaton itsenäinen rahoitus oli
ainut sovelias tapa Teräskypärän
tuottamiseksi. Sittenkin tuottajaksi palkatut tahot
aiheuttivat Fullerille päänvaivaa antamalla tämän selän takana
potkut elokuvan pääosanäyttelijälle. Raivostunut ohjaaja meni
kostossaan niinkin pitkälle, että majoitti näyttelijän kotiinsa
ja piti jatkossa tuottajat poissa kuvauksista.
Sikarisuun nerokas ohjaustyö alkaa kuvalla teräskypärästä. Pohjoiskorealaiset ja kiinalaiset sotilaat ovat teloittaneet joukon amerikkalaisia sotavankeja – yhden uhreista pelasti teräskypärä. Yksin jäänyt sotilas päätyy harhailemaan syrjäiseen metsään yrittäen saada yhteyden omiinsa. Selviytymistaistelunsa melskeissä sotilas törmääkin pohjoiskorealaisilta paenneeseen mustaan lääkintämieheen, joka pakotettiin vankeudessaan hoitamaan vihollisen haavoittuneita. Elokuvan kliimaksissa joukko amerikkalais-korealaisia joukkoja linnoittautuu buddhalaiseen temppeliin, jonka viholliset pyrkivät tulittamaan maan tasalle. Pyhän paikan tuho toiminee viittauksena moraalin, ihmisyyden ja kaiken pyhän rappioon sodan tuoksinassa.
Kellekään vanhan ajan revisionistisia sotaleffoja tai Fullerin tyyliä ja uraa tuntevalle Teräskypärän laatukaan tuskin tulee puun takaa. Sotaveteraanina Fuller tunsi erinomaisesti sodan todellisuuden, eikä mestari suotta kaihtanut käsitellä realismissaan edes amerikkalaisen sotilaan rintamaelämän likaisempia puolia, kuten rasismia, vankileirejä tai aseettomien sotavankien oikeudetonta teloitusta. Teräskypärän poliittisissa- ja sotilaspiireissä nostattama närkästys hakee yhä vertaistaan: elokuvan tuotantoryhmä sekä näyttelijät saivat liittovaltion poliisin nuuskijat peräänsä, ja Fuller itse joutui Pentagonin mitalimiesten tiukkaan puhutteluun. Fuller sekä joukko muita veteraaneja todistivat elokuvassa kuvatut tapahtumat tosiksi. Edes amerikkalainen sotilas ei ole immuuni sodan vaikutuksille.
Tuotantotietoja lukiessa Fullerin taitoja tarinankertojana voikin vain hämmästellä: budjetti Teräskypärässä oli murto-osan keskiverto sotaleffasta, ekstroja oli mukana vain kymmenkunta, ja ainut ruudulla nähtävä tankkikin on kämäistä vaneria. Elokuvaa katsoessa moisiin seikkoihin ei edes kiinnitä huomiota, niin rautaisella otteella Fuller tarinaansa eteenpäin kuljettaa. Kuten Paljaissa pistimissäkin, Teräskypärä sisältää tyypillistä Hollywood-rainaa autenttisempaa dialogia, ja pitkälti samojen näyttelijöiden kokemattomuuskin – jos rintamakokemusta ei lasketa – maustaa näiden työskentelyä maanläheisempään päin. Teräskypärän katsominen onkin kaikkea muuta kuin kärsimystä. Unohda siis murheesi, ja nauti Samuel Fullerin taiteesta. Nauti.
Arvio: 4/5
THE STEEL HELMET, 1951 USA
Ohjaus: Samuel Fuller
Käsikirjoitus: Samuel Fuller
Näyttelijät: Gene Evans, Robert Hutton, Steve Brodie, Richard Loo
Sikarisuun nerokas ohjaustyö alkaa kuvalla teräskypärästä. Pohjoiskorealaiset ja kiinalaiset sotilaat ovat teloittaneet joukon amerikkalaisia sotavankeja – yhden uhreista pelasti teräskypärä. Yksin jäänyt sotilas päätyy harhailemaan syrjäiseen metsään yrittäen saada yhteyden omiinsa. Selviytymistaistelunsa melskeissä sotilas törmääkin pohjoiskorealaisilta paenneeseen mustaan lääkintämieheen, joka pakotettiin vankeudessaan hoitamaan vihollisen haavoittuneita. Elokuvan kliimaksissa joukko amerikkalais-korealaisia joukkoja linnoittautuu buddhalaiseen temppeliin, jonka viholliset pyrkivät tulittamaan maan tasalle. Pyhän paikan tuho toiminee viittauksena moraalin, ihmisyyden ja kaiken pyhän rappioon sodan tuoksinassa.
Kellekään vanhan ajan revisionistisia sotaleffoja tai Fullerin tyyliä ja uraa tuntevalle Teräskypärän laatukaan tuskin tulee puun takaa. Sotaveteraanina Fuller tunsi erinomaisesti sodan todellisuuden, eikä mestari suotta kaihtanut käsitellä realismissaan edes amerikkalaisen sotilaan rintamaelämän likaisempia puolia, kuten rasismia, vankileirejä tai aseettomien sotavankien oikeudetonta teloitusta. Teräskypärän poliittisissa- ja sotilaspiireissä nostattama närkästys hakee yhä vertaistaan: elokuvan tuotantoryhmä sekä näyttelijät saivat liittovaltion poliisin nuuskijat peräänsä, ja Fuller itse joutui Pentagonin mitalimiesten tiukkaan puhutteluun. Fuller sekä joukko muita veteraaneja todistivat elokuvassa kuvatut tapahtumat tosiksi. Edes amerikkalainen sotilas ei ole immuuni sodan vaikutuksille.
Tuotantotietoja lukiessa Fullerin taitoja tarinankertojana voikin vain hämmästellä: budjetti Teräskypärässä oli murto-osan keskiverto sotaleffasta, ekstroja oli mukana vain kymmenkunta, ja ainut ruudulla nähtävä tankkikin on kämäistä vaneria. Elokuvaa katsoessa moisiin seikkoihin ei edes kiinnitä huomiota, niin rautaisella otteella Fuller tarinaansa eteenpäin kuljettaa. Kuten Paljaissa pistimissäkin, Teräskypärä sisältää tyypillistä Hollywood-rainaa autenttisempaa dialogia, ja pitkälti samojen näyttelijöiden kokemattomuuskin – jos rintamakokemusta ei lasketa – maustaa näiden työskentelyä maanläheisempään päin. Teräskypärän katsominen onkin kaikkea muuta kuin kärsimystä. Unohda siis murheesi, ja nauti Samuel Fullerin taiteesta. Nauti.
Arvio: 4/5
THE STEEL HELMET, 1951 USA
Ohjaus: Samuel Fuller
Käsikirjoitus: Samuel Fuller
Näyttelijät: Gene Evans, Robert Hutton, Steve Brodie, Richard Loo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.