Berliini kukistuu (1950)

Revisionistinen historiankirjoitus tietää kertoa toisen maailmansodan tapahtumista jos jonkinlaista soopaa ja palturia. Molotov-Ribbentropin sopimuksella muka käynnistettiin sota Neuvostoliiton ja Saksan voimin, oikein hyökättiin molemmin puolin Itä-Euroopan reunavaltioiden kimppuun ja lopulta myös toinen toistensa. Unohda valheet, toveri, sillä rauhaa rakastava johtajamme Josif Vissarionovitš Džugašvili haluaa tällä suosikkiohjaajansa Mihail Tšiaurelin suosiollisella avustuksella tuottamallaan 70-vuotisjuhlaelokuvalla kertoa oman suodattamattoman sekä taatun puolueettoman näkemyksensä tapahtumain kulusta ja samalla oikoa kapitalistien itsestään ja jalon pyyteettömästä aatteestaan levittämiä kokkapuheita.

Olipa kerran Neuvostoliitto vuonna 1939. Sosialismi toimi oikein fantastisesti, teollisuus sylki ulos jatkojalostettua lopputuotetta kuin makkaraa ja kaikki ihmiset olivat hyvin syöneitä ja vaatetettuja. Kaikki rakastivat suurta johtajaa (toveri Stalinin virallinen kaksoisolento Mihail Gelovani) jopa siinä määrin, että tämän kunniaksi pidetyt puheetkin saivat yleisön liikuttumaan kyyneliin asti. Mutta sitten sota vain syttyi, kun nälkiintyneet ja kalpeat saksalaiset helppoheikit päättivät puskafarssista repäistyjen johtajiensa käskystä hyökätä itäiseen onnelaan, tappaa kaikki kynnelle kykenevät paikan päällä ja loput keskitysleireillä.

Tilanne oli kriittinen. Maan johtavat kenraalit Zukovin johdolla olivat lamaantuneet pelosta, mutta rakas kylmähermoinen johtajamme oli onneksi paikalla opastamassa näitä oikein kädestä pitäen. Edes lännen kapitalistien, fasistien ja katolisen kirkon kootut voimat eivät mahtaneet mitään oveluudestaan tunnetulle Stalinille, tuolle taantumuksellisten voimien kukistajalle. Lopulta puna-armeijan joukot iskivät tikarin pimeyden voimien sydämeen, ja Euroopan vapautetut kansat kokoontuivat juhlimaan pelastajansa saapumista. Suuri johtaja laskeutui tietenkin taivaalta kuin enkeli, ja osoituksena suuresta armostaan tämä päätyi vielä siunaamaan nuoren parin avioliittoonkin.

Kamera kääntyy vielä kerran saadakseen mahdollisimman selvän kuvan toveri Josif Vissarionovitšin jykevän miehekkäistä kasvonpiirteistä, punaliput liehuvat, kansa hurraa, elokuva loppuu.

Berliini kukistuu on toisin sanoen melkoista camp-viihdettä ja silkassa narsismissa täysin omalle tasolleen kipuavaa monumentaalista henkilöpalvontaa. Koska kyseessä on Stalinin itsensä hellimä projekti, tähän saatiin valtion piikkiin kymmenien tuhansien ekstrojen armeijat, kokonaisia puna-armeijan yksiköitä ja valtavat määrät aitoja tankkeja ja muuta rekvisiittaa. Vaikka itse juonesta tai sen sanomasta ei niin välittäisikään, ei puitteita siis voi täysin kädettömäksi ainakaan mennä haukkumaan. Toisaalta on ihan kiehtovaakin ajatella, miten tarinan päähenkilö itsensä ja uransa näki tai halusi nähdä, sillä Stalinhan innostui elokuvan teosta jopa siinä määrin, että muokkasikin sen käsikirjoituksen näköisekseen poistaen samalla gulagin ja saksalaisten siviiliuhrien kaltaisia turhia yksityiskohtia.

Loppukaneettina on kuitenkin erikseen mainittava, että jos Berliini kukistuu kuulostaa pelkästään jo ideana käsittämättömän suuruudenhullulta, niin kannattaa muistaa, että tämä oli suunniteltu vain yhdeksi osaksi Stalinin suuria sankaritekoja juhlistavasta kymmenepisodisesta sarjasta, joka ei kuitenkaan koskaan sellaisenaan toteutunut – osittain kai syystä, ettei tämän pidemmälle voi aiheensa ihannoinnissa enää mennä viemättä koko juttua surrealistisen komedian puolelle. Elokuvahistorioitsijat ja alan harrastajat eivät varmaan vieläkään ole täysin yksimielisiä siitä, oliko muiden osien peruuntuminen varsinaisesti hyvä vai huono juttu. Jos ei muuta, niin tästäkin jäi sentään käteen Dmitri Šostakovitšin säveltämä komea soundtrack.


Arvio: 4/5


PADENIE BERLINA, 1950 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Tšiaureli
Käsikirjoitus: Mihail Tšiaureli, Pjotr Pavlenko, Josif Stalin
Näyttelijät: Boris Andrejev, Jan Werich, Juri Timošenko, Marina Kovaljova, Mihail Gelovani, Nikolai Bogoljubov, Vladimir Saveljev