-poster.jpg)
Äänielokuvan murros oli
murros myös meksikolaisen elokuvataiteen saralla. Olojen
rauhoituttua vallankumousvuosien jälkeen maan kauppa ja
kulttuurivienti elpyivät nopeasti, ja rajan yli pohjoiseen paenneita
osaajiakin alkoi hiljalleen virrata takaisin entiseen kotimaahansa.
Koska lamavuosina kauhuelokuvat nauttivat suurta suosiota, piti
meksikaanienkin tietysti kokeilla osaamistaan aikansa muotituotteen
parissa. Frankensteinin tai Draculan kaltaisia
kansainvälisesti tunnettuja konsepteja meksikolaisilla ei kuitenkaan
ollut käytettävissään. Klassisten kauhuhirviöiden sijaan
latinalaisten tekijöiden olikin paremman puutteessa turvauduttava
paikallisperinteisiin ja yliluonnollisiin tarinoihin levottomien
sielujen kostosta haudan takaa.
La lloronan alussa mies löydetään pikkukaupungin kadulta kuoliaaksi järkyttyneenä. Kyläläiset huhuilevat syyllisen löytyvän öisin vaeltavasta legendaarisesta itkevästä aaveesta. Tapausta tutkivat lääkärit ja viranomaiset kuitenkin kiistävät yliluonnolliset selitykset: ehkä miesparka potikin ennestään tuntematonta ja diagnosoimatonta sydän- tai hermosairautta. Suurin osa elokuvan kestosta on kuitenkin henkilöhahmojen toisilleen kertomaa historiallista tarinaa Uudesta Espanjasta, Hernan Cortesista sekä traagisesta naiskohtalosta. Hollywoodin sukulaisteoksistaan poiketen La llorona ei herkuttelekaan hirviöhahmollaan, vaan pikemminkin pitää mysteeriä yllä loppuun asti. Itkevän aaveen olemassaolosta voidaankin lopulta olla montaa mieltä.
Meksikolaisten oman kauhukuvaelman luokitteleminen puhtaaksi kauhisteluksi on mielestäni raskaamman luokan virhe, sillä huomattava osa itse elokuvasta onkin historiallista pukudraamaa. Kuten jo Cruz Diablosta saimmekin jo havaita, ovat meksikolaiset verrattoman taitavia kulttuurihistoriansa ja erityisesti espanjalaisen barokin kuvaajina. En ehkä katsoessani osannut arvostaa La lloronan joka suuntaan rönsyilevää tarinaa sellaisenaan, sillä latinalaisen tapakulttuurin ja jopa taikauskon kaltaisten yksityiskohtien spontaani esilletuominen varastivat huomioni. Eräässä kohtauksessa esimerkiksi kolmetoista henkilöä on kokoontunut pöydän ääreen, ja koska kyseessä on epäonnen luku, liittyy hovimestari juhlavieraiden seuraksi. Kiehtovaa.
Pohjoisamerikkalaiseen ja saksalaiseen kauhisteluun tottuneita La llorona varmasti hämmentää – toisia meksikolaisten kummitustarina taas saattaa ilahduttaa vilpittömällä omaperäisyydellään. Liekö sitten perua elokuvan kauhusta itsestään taiko vain latinalaisesta eksotiikasta, mutta La llorona oli ilmestymisaikanaan kohtalainen menestys kansainvälisestikin ja innosti kotimaassaan myöhempiä yrityksiä samaisesta genrestä – Luostarin kummituksen olenkin jo arvostellut aiemmin. Kansantarinoiden itkevä aave on sittemmin vain kasvattanut suosiotaan globaalistikin: aiheensa lukuisten suorien filmatisointien ohella uudella vuosituhannella viittauksia traagiseen hahmoon on nähty ja kuultu niinkin mielenkiintoisissa lähteissä kuin David Lynchin ja Disneyn leffoissa.
Arvio: 2.5/5
LA LLORONA, 1933 Meksiko
Ohjaus: Ramón Péon
Käsikirjoitus: Fernando de Fuentes, Carlos Noriega Hope, Antonio Guzmán Aguilera
Näyttelijät: Ramón Pereda, Virginia Zuri, Carlos Orellana
La lloronan alussa mies löydetään pikkukaupungin kadulta kuoliaaksi järkyttyneenä. Kyläläiset huhuilevat syyllisen löytyvän öisin vaeltavasta legendaarisesta itkevästä aaveesta. Tapausta tutkivat lääkärit ja viranomaiset kuitenkin kiistävät yliluonnolliset selitykset: ehkä miesparka potikin ennestään tuntematonta ja diagnosoimatonta sydän- tai hermosairautta. Suurin osa elokuvan kestosta on kuitenkin henkilöhahmojen toisilleen kertomaa historiallista tarinaa Uudesta Espanjasta, Hernan Cortesista sekä traagisesta naiskohtalosta. Hollywoodin sukulaisteoksistaan poiketen La llorona ei herkuttelekaan hirviöhahmollaan, vaan pikemminkin pitää mysteeriä yllä loppuun asti. Itkevän aaveen olemassaolosta voidaankin lopulta olla montaa mieltä.
Meksikolaisten oman kauhukuvaelman luokitteleminen puhtaaksi kauhisteluksi on mielestäni raskaamman luokan virhe, sillä huomattava osa itse elokuvasta onkin historiallista pukudraamaa. Kuten jo Cruz Diablosta saimmekin jo havaita, ovat meksikolaiset verrattoman taitavia kulttuurihistoriansa ja erityisesti espanjalaisen barokin kuvaajina. En ehkä katsoessani osannut arvostaa La lloronan joka suuntaan rönsyilevää tarinaa sellaisenaan, sillä latinalaisen tapakulttuurin ja jopa taikauskon kaltaisten yksityiskohtien spontaani esilletuominen varastivat huomioni. Eräässä kohtauksessa esimerkiksi kolmetoista henkilöä on kokoontunut pöydän ääreen, ja koska kyseessä on epäonnen luku, liittyy hovimestari juhlavieraiden seuraksi. Kiehtovaa.
Pohjoisamerikkalaiseen ja saksalaiseen kauhisteluun tottuneita La llorona varmasti hämmentää – toisia meksikolaisten kummitustarina taas saattaa ilahduttaa vilpittömällä omaperäisyydellään. Liekö sitten perua elokuvan kauhusta itsestään taiko vain latinalaisesta eksotiikasta, mutta La llorona oli ilmestymisaikanaan kohtalainen menestys kansainvälisestikin ja innosti kotimaassaan myöhempiä yrityksiä samaisesta genrestä – Luostarin kummituksen olenkin jo arvostellut aiemmin. Kansantarinoiden itkevä aave on sittemmin vain kasvattanut suosiotaan globaalistikin: aiheensa lukuisten suorien filmatisointien ohella uudella vuosituhannella viittauksia traagiseen hahmoon on nähty ja kuultu niinkin mielenkiintoisissa lähteissä kuin David Lynchin ja Disneyn leffoissa.
Arvio: 2.5/5
LA LLORONA, 1933 Meksiko
Ohjaus: Ramón Péon
Käsikirjoitus: Fernando de Fuentes, Carlos Noriega Hope, Antonio Guzmán Aguilera
Näyttelijät: Ramón Pereda, Virginia Zuri, Carlos Orellana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.