Siperialaisia (1940)

Paljon on vettä virrannut Volgan varrella sitten Lev Kuleshovin varhaisten montaasikokeilujen. Neuvostoelokuvan suuresta kokeilijasta ei koskaan tullut Sergei Eisenteinin kaltaista maailmantähteä. Vaikutusvaltaisena auktoriteettina ja kulttuurilähettiläänä ohjaajan maine ei kuitenkaan kärsinyt sen enempää muutamasta hedelmällisestä epäonnistumisesta kuin kieltolistalle joutuneesta teoksestakaan. Siperialaisia onkin osoitus vanhan mestarin kyvystä sopeutua muuttuvassa ajassa sekä taidosta löytää luovia keinoja ilmaista itseään sosialistisen realismin puristuksissakin. Yllättävää kyllä: edes stalinistiset painotukset tai lopussa nähtävä Stalinin (Miheil Gelovani) hahmo eivät Kuleshovin käsissä haise nykysilmäänkään liiaksi propagandalle. Kas, siinäpä on innovaatio poikineen!

Ajatus Siperialaisten juonen takana on kauniin yksinkertainen: Uudenvuoden yönä vanha metsästäjä kertoo kahdelle pojalle tarinan Stalinin piipusta. Vanhaan aikaan muuan miekkonen auttoi Isä Aurinkoisen pakenemaan siperialaiselta pakkotyöleiriltä, ja muistoksi urotyöstään Stalin antoi tälle tupakointituubinsa. Aikojen saatossa tuo mystinen pössyttelyväline kuitenkin katosi. Pojat päättävätkin lähteä seikkailuun palauttaakseen kadonneen arvokalun alkuperäiselle omistajalleen Moskovaan. Poikien seikkailussa onkin kyse eräänlaisesta initaatioriitistä, jonka päämääränä on jumaloidun suuren johtajan hyväksyntä. Stalinkin varmasti laadukkaan tupakan ystävänä jo kaipaili ammoin kadonnutta piippuaan.

 

Siperialaisia katsoessa voi vain huokaista hämmästyksestä, kuinka Kuleshov jaksoi vielä vanhemmilla päivilläänkin panostaa ilmaisuunsa. Mestarin stalinistinen lastenleffa onkin harvinaisen sujuva ja hyvännäköinen teos, ja ohjaajan tyylittelyt – kuten uudenvuoden juhlat sekä unimaista auraa huokuva tupakansavu – ovat vinkeitä ideoita piipusta kertovalle tarinalle. Siperian kaunis luonto lumisateineen on sekin komea miljöö lasten seikkailulle. Nätteinä yksityiskohtina Kuleshovin elokuvan taustalta pystyy bongaamaan käen kukunnan kaltaisia vinkeitä luontoääniäkin vähän kuin Tarkovskin leffoista vuosikymmeniä myöhemmin. Kuleshovin kerronta tuntuukin liukuvine leikkauksineen ja luontokuvineen erittäin modernilta ja satukirjamaiseltakin.

Pelkkää yksinäistä metsäretkeä ei Siperialaisia silti ole, vaan elokuvan tarina painottaa yksilön sijaan suuremman ihmisjoukon yhteistä ponnistelua yhteisen ongelman ratkaisemiseksi – sosialistisen elokuvan perusteemoja tämäkin. Mitä taas sosialistisen realismin suureen kaanoniin tulee, on Siperialaisia mielestäni keskivertoa onnistuneempi genren teos kevyesti. Neuvostoliittolaiset nuorisoelokuvat yleensäkin ovat kepeydessään ja suhteellisessa poliittisessa neutraaliudessaan erittäin mielekkäitä katsoa, nuorten näyttelijöiden amatöörimäisyydessä on tiettyä sympaattista autenttisuuttakin. Edes erityisen puisevana näyttelijänä pitämäni Aleksandra Hohlova ei saanut pilattua iloani – tämä olikin hänen viimeinen elokuvansa ja klimaattinen joutsenalaulunsa. Ikääntyvä Kuleshov sen sijaan jatkoi vielä muutaman vuoden ohjaajana ennen siirtymistään muihin töihin


Arvio: 3.5/5


SIBIRYAKI, 1940 Neuvostoliitto
Ohjaus: Lev Kuleshov
Käsikirjoitus: Aleksandr Vitenzon
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Aleksandr Putko, Aleksandr Kuznetsov