Ihminen nro 217 (1945)

Kuin ihmeen kaupalla Mihail Rommia ei alennettukaan sota-aikana elokuvaohjaajasta sotakuvaajien keräämää materiaalia poliittisesti korrektiksi dokumentiksi kokoamaan. Vähintään yhtä hämmentävää on huomata, ettei Romm tinkinyt taiteellisesta silmästään vaikeinakaan aikoina, vaan jatkoi toimivaksi havaitulla älyllisemmällä linjalla saksalaisvastaisessa propagandassaankin. Ihminen nro 217 näyttää ja kuulostaakin niin hyvältä, että teosta tuskin Operaatio Barbarossan riehuessa tuotetuksi hevin uskoisikaan. Sotavuosina kourallinen neuvostoliittolaisia elokuvantekijöitä pääsi liittolaissuhteiden kautta Amerikkaan ja tutustumaan sikäläiseen elokuvaosaamiseen. Missä määrin matkalaiset toivat vaikutteita mukanaan myös Rommin käytettäväksi, tuskin osaisi kertoa kuin ohjaaja itse. Rommin näyttöjen perusteella pidän yhteyttä jopa erittäin todennäköisenä.

Ihminen nro 217 kuvaa saksalaisten harjoittaman osterbeiter-käytännön uhreja. Osterbeiterit olivat saksalaisten idästä vallatuilta alueilta kaappaamia ja orjuuttamia siviilejä. Elokuvan kolmesta keskeisestä henkilöhahmosta yksi päätyy pakkotyöhön tehtaaseen, yksi matemaatikkona kaupan puolelle ja yksi – Jelena Kuzminan esittämä ”nro 217” – kotiorjaksi ikälopun apteekkarin perheen taloon. Kolmikolla on suunnitelmansa paon varalle, mutta kohtalon koura pyyhkii suunnitelmat tyhjiksi. Apteekkarin perheen silmissä slaavilainen nainen on alhainen portto. Sodan kovettama apteekkarin poika Rudolf on perheenjäsenistä kylmin ja väkivaltaisin. Rommin elokuvan sanomana onkin, kuinka natsienkaan pahuutta ei voi eikä pidäkään redusoida vain yhteen henkilöön, vaan pahallakin on aina tukijansa ja hyötyjänsä.

Esteettisesti Ihminen nro 217 on ilo silmälle. Rommin näkemyksessä Saksa edustaa kirjaimellista pimeyttä ja fasistista kauhistusta, ja päähenkilön hämärän varjossa nähtäviä vaiheita valaisevat harvat valonpilkahdukset siellä ja täällä hyvinkin kirjaimellisesti. Rommin teoksessa onkin jälleen näppärää noir-tyylittelyä, vaikka itse tarinalla ei genren kanssa mitään tekemistä olekaan. Pinnallisella tasolla saksalaiset ovat hyvissä rahoissa ja nauttivat korostetun keskiluokkaisesta elämästä erotuksena spartalaisen yksinkertaisiin neuvostoliittolaisiin. Ohjaaja Rommin silmä luokkaeroille toikin mieleeni Luis Buñuelin rikkaita ja keskiluokkaa kritisoivat elokuvat, kuten Tuhon enkelin. Laadussa ei Romm kuitenkaan Buñuelin teosta hätyyttele, vaikka Ihminen nro 217 sosialistisen realismin tasokkaampaa laitaa edustaakin.

Kaikista Stalinin ajan elokuvantekijöistä Mihail Romm omintakeisine tyylikeinoineen luketuu henkilökohtaisiin suosikkeihini. En tiedä miksi, mutta syystä tai toisesta ohjaajan annettiin jatkaa linjallaan ilman Stalinin kätten vaikutusta ja kaikkia aikakauden pökkelöitä peruskliseitä tai Stalin-cameoita. Ehkä Rommin Lenin-filmatisoinnit ansaitsivat ohjaajalle maan johdon siunauksen tehdä mielensä mukaista elokuvataidetta. Missä määrin Rommin taiteelliset vapaudet säilyivät ja edistyivät pahamaineisella jälleenrakennuskaudella Stalinin egon vyöryessä yli äyräidensä, en tässä vaiheessa tohdi edes ajatella. Teräksen kalkkeutuvat verisuonet tekivät pitkää päivää päästäkseen isännästään – ennen loppua koitti viimeinen suuruudenhulluuden ja vainoharhojen kausi. Toivon Rommille onnea matkaan.


Arvio: 3.5/5


CHELOVEK NO. 217, 1945 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Romm
Käsikirjoitus: Mihail Romm, Jevgeni Gavrilovich
Näyttelijät: Jelena Kuzmina, Vladimir Balashov, Heinrich Greif