Kauniitkaan ajatukset eivät
suurista odotuksista huolimatta aina kanna hedelmää. Näin kävi
myös Stalingradin taistelun saksalaiselle osapuolelle. Friedrich
Paulusin johtama
eteläinen armeija sai käskyn ottaa haltuunsa Kaukasuksen öljykentät
sekä vallata Stalingradin Neuvostoliiton sisäisen logistiikan
kannalta keskeisen Volga-joen varrelta. Hitler siis tuskin määräsi
kaupunkia vallattavaksi pelkästään tämän nimen vuoksi. Joka
tapauksessa, puna-armeija onnistui murtautumaan heikommin
varustettujen romanialaisten joukkojen läpi ja saartamaan
saksalaiset kaupungin raunioihin. Taistelun katkera jatko onkin alan
legendaa. Hitler ylensi Paulusin sotamarsalkaksi taivutellakseen
tämän taistelemaan viimeiseen veripisaraan asti. Sotamarsalkka
Paulus katsoi kuitenkin viisaimmaksi antautua.
Juri Bondarevin omaelämänkerralliseen romaaniin perustuva Kuumaa lunta sijoittuu Stalingradin saarrosvaiheen löylyihin. Neuvostoliittolainen panssarintorjuntapataljoona saa määräyksen estää von Mansteinin johtamien saksalaisten panssarivoimien murtautumisyritykset hinnalla millä hyvänsä. Luminen maisema jättimäisine massahyökkäyksineen ja heikkoine henkilöhahmoineen toikin katsoessani mieleen Pekka Parikan Talvisodan. Tiedän, melkoista ironiaa. Huomionarvoisena seikkana venäläiset sotilaat tuntuisivat nauttivan suomalaisia ja saksalaisia vastineitaan avoimemmin musiikista, onpa rintamalle tuotu nainen tai naisiakin – joskin tällä kertaa enemmän henkiseksi tueksi kuin sotimaan. Meikäläiset sotaveteraanit aikoinaan kummastelivatkin neuvostoliittolaisia naissotilaita.
Aseman puolustaminen on tarinana tyypillinen sotarainoissa niin idässä kuin lännessäkin. Onnistuneimmat puolustustaistelut on kuitenkin pyritty rakentamaan siten, että ne tarjoavat koko ajan uutta ja tuntuvat etenevän alusta loppuun yskimättä ja nikottelematta. Kuumaa lunta taas tuntuu suurimman osan kestostaan kuin ikuisuuksien pituiselta tylsältä vartionakilta talvipakkasella: maisemat elokuvassa muuttuvat harvoin, ja romun täyttämä harmaa rintama toistaa visuaalisesti loputtomasti itseään. Ehkä tekijöiden olisi kannattanut opiskella Samuel Fullerilta sotaelokuvan alkeita: Fullerin Paljain pistimin jos mikä on erinomainen esimerkki mielenkiintoisesta sotadraamasta.
Ennakko-odotuksiini nähden päällimmäinen vaikutelmani Mosfilmin viritelmästä onkin pettymys. En kokenut Kuumaa lunta katsoessani väristyksiä selkäpiissäni, en edes kiinnostunut tarinan henkilöhahmoista pintaa syvemmältä. Voimakkaimmillaan neuvostoliittolaiset sotarainat ovatkin tyypillisesti olleet painottaessaan surrealismiin asti yltävää groteskiutta ja sodanvastaista sanomaa – Kuumaa lunta tuntuisi pikemminkin painottavan vanhoja hyviä aikoja sekä kevyttä nostalgiaakin. Näihin aikoihin sosialismi oli jo ratketa liitoksistaan, ja sautaesiripun itäpuolella palattiin siksi konservatiivisempaan politiikkaan. Sankarillisen Stalingradin taistelun muistelo olikin varmasti omiaan isänmaallisten tuntojen nostattajana, vaikka katselmuksen tuottama taiteellinen nautinto jäikin laihaksi. Kaunis ajatus petti siis jälleen.
Arvio: 2/5
GORYACHI SNEG, 1972 Neuvostoliitto
Ohjaus: Gabriel Jegiazarov
Käsikirjoitus: Juri Bondarev, Jevgeni Grigoriev, Gabriel Jegiazarov
Näyttelijät: Juri Nazarov, Boris Tokarev, Anatoli Kuznetsov
Juri Bondarevin omaelämänkerralliseen romaaniin perustuva Kuumaa lunta sijoittuu Stalingradin saarrosvaiheen löylyihin. Neuvostoliittolainen panssarintorjuntapataljoona saa määräyksen estää von Mansteinin johtamien saksalaisten panssarivoimien murtautumisyritykset hinnalla millä hyvänsä. Luminen maisema jättimäisine massahyökkäyksineen ja heikkoine henkilöhahmoineen toikin katsoessani mieleen Pekka Parikan Talvisodan. Tiedän, melkoista ironiaa. Huomionarvoisena seikkana venäläiset sotilaat tuntuisivat nauttivan suomalaisia ja saksalaisia vastineitaan avoimemmin musiikista, onpa rintamalle tuotu nainen tai naisiakin – joskin tällä kertaa enemmän henkiseksi tueksi kuin sotimaan. Meikäläiset sotaveteraanit aikoinaan kummastelivatkin neuvostoliittolaisia naissotilaita.
Aseman puolustaminen on tarinana tyypillinen sotarainoissa niin idässä kuin lännessäkin. Onnistuneimmat puolustustaistelut on kuitenkin pyritty rakentamaan siten, että ne tarjoavat koko ajan uutta ja tuntuvat etenevän alusta loppuun yskimättä ja nikottelematta. Kuumaa lunta taas tuntuu suurimman osan kestostaan kuin ikuisuuksien pituiselta tylsältä vartionakilta talvipakkasella: maisemat elokuvassa muuttuvat harvoin, ja romun täyttämä harmaa rintama toistaa visuaalisesti loputtomasti itseään. Ehkä tekijöiden olisi kannattanut opiskella Samuel Fullerilta sotaelokuvan alkeita: Fullerin Paljain pistimin jos mikä on erinomainen esimerkki mielenkiintoisesta sotadraamasta.
Ennakko-odotuksiini nähden päällimmäinen vaikutelmani Mosfilmin viritelmästä onkin pettymys. En kokenut Kuumaa lunta katsoessani väristyksiä selkäpiissäni, en edes kiinnostunut tarinan henkilöhahmoista pintaa syvemmältä. Voimakkaimmillaan neuvostoliittolaiset sotarainat ovatkin tyypillisesti olleet painottaessaan surrealismiin asti yltävää groteskiutta ja sodanvastaista sanomaa – Kuumaa lunta tuntuisi pikemminkin painottavan vanhoja hyviä aikoja sekä kevyttä nostalgiaakin. Näihin aikoihin sosialismi oli jo ratketa liitoksistaan, ja sautaesiripun itäpuolella palattiin siksi konservatiivisempaan politiikkaan. Sankarillisen Stalingradin taistelun muistelo olikin varmasti omiaan isänmaallisten tuntojen nostattajana, vaikka katselmuksen tuottama taiteellinen nautinto jäikin laihaksi. Kaunis ajatus petti siis jälleen.
Arvio: 2/5
GORYACHI SNEG, 1972 Neuvostoliitto
Ohjaus: Gabriel Jegiazarov
Käsikirjoitus: Juri Bondarev, Jevgeni Grigoriev, Gabriel Jegiazarov
Näyttelijät: Juri Nazarov, Boris Tokarev, Anatoli Kuznetsov
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.