Mitä kansa haluaa nähdä
Hollywood-sotaleffassa? Räjähtäviä taisteluja? Vinhaa toimintaa?
Praktiikkakirurgilla korjailtuja botox-poskisia huippumalleja? Vanha
patu ja amerikkalaisen elokuvataiteen paha poika Samuel Fuller
ei tarjoa mitään mainituista. Fullerin aiempi, itsenäisesti
tuotettu sotakuvaus nimeltään Teräskypärät ei lukeudu
genren suuriin tai mullistavampiin klassikoihin, mutta teos avasi
ilmestyessään ohjaajalleen ovia suuren maailman elokuvastudioiden
pöytiin: aiempaa sotateemaa jatkava Paljain pistimin oli
anarkistiselle Fullerille ensimmäinen seitsemän teoksen sarjasta
Foxin leivissä. Amerikkalaisen sotaelokuvan kaanonissa Fuller
muistettaneenkin ennen kaikkea kansan karsastaman Korean sodan teeman
popularisoimisesta itse konfliktin vielä raivotessa valtoimenaan.
Niin ikään Korean sijoittuu myös Paljain pistimin. Joukko amerikkalaisia sotilaita määrätään keskelle ei mitään vartioimaan vuoristoisia kulkuyhteyksiä. Vuodenaika on pimein keskitalvi, pakkasta on toistakymmentä astetta ja tylsyys syö miestä. Siinä lämmitellessään sotilailla riittää keskusteltavaa elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä ja peloistaan. Sitten kiinalais-korealaiset joukot nostavat lippunsa läheiselle kukkulalle, jolloin sotilaat kutsutaan toimintaan. Voittamattomien urhojen sijaan amerikkalaiset sotilaat kuitenkin tekevät inhimillisiä virheitä, kuten unohtavat miinakenttänsä kaaviot, ja saavat lopulta kärsiä huolimattomuudestaan. Jos vihollisen kuti ei osu jakaukseen, saattaa kimmahdus kuitenkin viedä miehen luojansa huomaan.
Avoimin pistimin on kuvattu lähes kauttaaltaan studiolavasteissa, ja tietty feikkiys syökin mielestäni parhaat mehut Fullerin sotakuvauksesta. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut autenttisempaa ja likaisempaa sotaa - kuten ajan halvahkoissa revisionistisissa genreleffoissa parhaimmillaan. Ainakin Fullerin teosta voi kiittää olosuhteisiin nähden erinomaisesta lavastuksesta sekä draamasta. Sotaveteraanina Fuller olikin spektaakkelia tai pinnallisuuksia kiinnostuneempi henkilöhahmojensa sisäisistä kiemuroista ja pohdinnoista. Niin syvällisyyksiin meni Fuller käsikirjoituksessaan, että studiopomot pyysivät tätä leikkaamaankin dialogiaan. Fullerille sota voi olla myös yksinäisyyttä, eristäytyneisyyttä, pelkoa - tylsyyttäkin.
Fullerin Fox-debyytti onkin erinomainen, joskaan ei huipputason sotadraama. Vallankumouksellisuus ei aina merkitse koko taiteenlajin täydellistä dekonstruointia – joskus hienostuneen yksinkertainen mahdollisuuksien väläyttäminen riittää. Miten mielelläni näkisinkään nykypäivän ohjaajia kertomassa yhtä ennakkoluulottomalla ja aidolla dialogilla varustettuja sotadraamoja kuin Samuel Fuller Paljaissa pistimissä. Kansan tahto menköön hiiteen, minä haluan rajoja rikkovia elokuvia ja luovuutta – sotaa kaavamaisuutta vastaan. Hypoteettisen elokuvani miljööksi voisin valita vaikka Ukrainan, jossa turhanpäiväisiin tehtäviin nakitetut henkilöhahmot keksisivät tylsyyteensä luovia tapoja käsitellä pelkojaan ja turhautumistaan. Kas, siinäpä olisi ”fullerimainen” lähtökohta sotaelokuvalle!
Arvio: 4/5
FIXED BAYONETS, 1951 USA
Ohjaus: Samuel Fuller
Käsikirjoitus: Samuel Fuller, Lamar Trotti
Näyttelijät: Gene Evans, Skip Hill, Richard Basehart, Richard Hylton
Niin ikään Korean sijoittuu myös Paljain pistimin. Joukko amerikkalaisia sotilaita määrätään keskelle ei mitään vartioimaan vuoristoisia kulkuyhteyksiä. Vuodenaika on pimein keskitalvi, pakkasta on toistakymmentä astetta ja tylsyys syö miestä. Siinä lämmitellessään sotilailla riittää keskusteltavaa elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä ja peloistaan. Sitten kiinalais-korealaiset joukot nostavat lippunsa läheiselle kukkulalle, jolloin sotilaat kutsutaan toimintaan. Voittamattomien urhojen sijaan amerikkalaiset sotilaat kuitenkin tekevät inhimillisiä virheitä, kuten unohtavat miinakenttänsä kaaviot, ja saavat lopulta kärsiä huolimattomuudestaan. Jos vihollisen kuti ei osu jakaukseen, saattaa kimmahdus kuitenkin viedä miehen luojansa huomaan.
Avoimin pistimin on kuvattu lähes kauttaaltaan studiolavasteissa, ja tietty feikkiys syökin mielestäni parhaat mehut Fullerin sotakuvauksesta. Henkilökohtaisesti olisin kaivannut autenttisempaa ja likaisempaa sotaa - kuten ajan halvahkoissa revisionistisissa genreleffoissa parhaimmillaan. Ainakin Fullerin teosta voi kiittää olosuhteisiin nähden erinomaisesta lavastuksesta sekä draamasta. Sotaveteraanina Fuller olikin spektaakkelia tai pinnallisuuksia kiinnostuneempi henkilöhahmojensa sisäisistä kiemuroista ja pohdinnoista. Niin syvällisyyksiin meni Fuller käsikirjoituksessaan, että studiopomot pyysivät tätä leikkaamaankin dialogiaan. Fullerille sota voi olla myös yksinäisyyttä, eristäytyneisyyttä, pelkoa - tylsyyttäkin.
Fullerin Fox-debyytti onkin erinomainen, joskaan ei huipputason sotadraama. Vallankumouksellisuus ei aina merkitse koko taiteenlajin täydellistä dekonstruointia – joskus hienostuneen yksinkertainen mahdollisuuksien väläyttäminen riittää. Miten mielelläni näkisinkään nykypäivän ohjaajia kertomassa yhtä ennakkoluulottomalla ja aidolla dialogilla varustettuja sotadraamoja kuin Samuel Fuller Paljaissa pistimissä. Kansan tahto menköön hiiteen, minä haluan rajoja rikkovia elokuvia ja luovuutta – sotaa kaavamaisuutta vastaan. Hypoteettisen elokuvani miljööksi voisin valita vaikka Ukrainan, jossa turhanpäiväisiin tehtäviin nakitetut henkilöhahmot keksisivät tylsyyteensä luovia tapoja käsitellä pelkojaan ja turhautumistaan. Kas, siinäpä olisi ”fullerimainen” lähtökohta sotaelokuvalle!
Arvio: 4/5
FIXED BAYONETS, 1951 USA
Ohjaus: Samuel Fuller
Käsikirjoitus: Samuel Fuller, Lamar Trotti
Näyttelijät: Gene Evans, Skip Hill, Richard Basehart, Richard Hylton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.