Eriskummallinen klubi (1923)

Upporikas pariisilainen porho päättää muuttaa vaimoineen Etelä-Amerikkaan, mutta pitkälle automatisoidussa ökykartanossa pienten koiriensa kanssa viihtyvä emäntä onkin siinä määrin rakastunut kotikaupunkiinsa ettei suostu sieltä suosiolla lähtemään. Pariskunnan kadonnutta avio-onnea etsimään palkataan Ivan Mozzuhinin joka solullaan ja huokosellaan esittämä eksentrinen yksityisetsivä Z, ulkomuotoaan jatkuvasti muuttava ja koirien kanssa puhuva isoäitinsä suosikkipoika.

Eriskummallisen klubin tosielämän tarina on paljon kiinnostavampi kuin etukäteen voisi ajatella. Tämä elokuva on nimittäin vallankumouksen jälkeen Ranskaan muuttaneen vanhan venäläisen kulttuuriväen perustaman Films Albatross -tuotantoyhtiön ensimmäinen, aikansa värikästä venäläistä huumoria ja ranskalaista avantgardea vapaastí yhdistelevä kokeellisempi tuotos. Pääosassa heiluva ja elokuvan itse ohjannut Ivan Mozzuhin oli ennen vallankumousta Venäjän isoin tähtinäyttelijä, josta kasvoi muuton jälkeen todellinen kansainvälisen tason suurnimi ja kaikkien naisten päiväuni. Mies tuskin ovat nyky-yleisölle enää onkaan sattuneista syistä niinkään tuttu muutoin kuin Lev Kuleshovin kuuluisasta montaasikokeesta, jossa hyödynnettiin pätkää Mozzuhinin eräästä vanhemmasta elokuvasta. Meillä kyseistä pätkää esitettiin peruskoulun kuvaamataidon tunnilla.

Ivan Mozzuhin ja Natalia Lysenko.

Pelkästään Eriskummallisen klubin perusteella on helppo ymmärtää, miksi Mozzuhin oli näyttelijänä niin suosittu kuin oli. Mieshän oli paitsi luonnostaan veistoksellisen komea ja äärimmäisen voimakkaalla katseella varustettu ilmestys, mutta myös mielettömän fyysinen ja muuntautumiskykyinen esittäjä, joka tässä käytännössä yhden ainoan kohtauksen aikana pystyy helposti vaihtamaan hahmoa laidasta laitaan ilman leikkauksia tai ylimääräisiä maskeerauksia. Mozzuhinhan aloittikin tiettävästi uransa fyysisen komedian parissa ja sen kyllä huomaa miehen lennokkaista otteista.

Ivan Mozzuhin on tämän elokuvan todellinen mastermind ja auteur, pääasiallinen johtava taitelija ja visionääri, jonka käsialaa on kaikki käsikirjoituksesta ja ohjauksesta lähtien. En tiedä mitä Mozzuhin tarkalleen ajatteli tätä tehdessään, mutta jälki on visuaalisesti ja teknisesti näin vanhalle elokuvalle hengästyttävän huikeaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Mozzuhin on käyttänyt elokuvassaan suvereenilla taidolla paljon sellaisia hienoja tekniikoita, joita tekoajan leffoihin ei yleensä yhdistetä ollenkaan, alkaen vaikka liikkuvista ja kääntyilevistä kameroista, nopeista leikkauksista, tempon vaihdoksista, häivytyksestä, päällekkäisistä kuvista sekä uunituoreen venäläis-ranskalaisen elokuvatudion legendaarisista valaistus- ja lavastusratkaisuista sekä mielikuvituksellisesta varjojen käytöstä. Kaikki edelliset olivat vuoden -23 tietämillä enintään kokeellisia jippoja, joita nähtiinkin vain villeimmissä avantgarde-leffoissa.

Albatrossin lavastus oli huikeaa jo tässä vaiheessa.

Idearikkaista kuvaus- ja leikkaustekniikoista oma henkilökohtainen suosikkini tässä elokuvassa on alkupään flashback, joka on kuvattu negatiivina ja vastaväreissä. Kohtaus käynnistyy kun miljonäärin emäntä katsoo vanhaa kameran negatiivia, johon elokuvan kamera sitten zoomaa ja joka lähtee seuraavaksi liikkeelle. En ole eläessäni nähnyt vastaavaa kikkaa missään.

Parhaimmillaan Eriskummallinen klubi on omasta mielestäni kohtauksissa, joissa Mozzuhinin hahmo on tekemisissä miljonääriporhon eläimiä rakastavan hupsun vaimon kanssa. Vaimoa esittävä Natalia Lysenko oli oikeassa elämässä Mozzuhinin vaimo ja tosielämän suhde myös näkyy kahden kemioista selvästi. Aina kun kaksikko katsoo toisiaan silmiin tai pitää toisiaan kädestä huomaa näyttelijöillä selvästi olevan ihan oikeaa lämpöä ja rakkautta pelissä. Tällaista voimakasta pääparin kemiaa näkee harvoin elokuvissa nykyäänkään.

Isoäiti on paras.

Näitä vanhoja ja vähän unholaan jääneitä elokuvia selaillessa tulee aina elätelleeksi toivetta vastaan tulevasta kadonneesta mestariteoksesta tai tuntemattomasta helmestä. Suurin osa kadotukseen ajautuneista tapauksista on todellisuudessa unohdettu ihan syystäkin, mutta tämä on niitä harvoja timantteja, joiden vuoksi tätä tönkimistä ja tonkimista jaksaa aina vaan harrastaa. Eriskummallisessa klubissa on kaikkea mitä hyvältä mykän ajan komedialta kelpaa vaatia: se on erittäin tekninen ja hyvin toteutettu, mieleenjäävä, hauska, kaikin puolin äärimmäisen kahjo ja parhaimmillaan todella surrealistinenkin elämys. Syytä Eriskummallisen klubin unohdukselle voi vain arvailla. Itse uskon tämän olleen pelkästään liian paljon omaa aikaansa edellä noustakseen aikansa puskafarsseihin ja banaaleihin törmäilykomedioihin tottuneen keskivertomassan suosikiksi.

Harmittavasti Ivan Mozzuhin ei tämän jälkeen enää ohjannut ikinä toistamiseen, edes näyttelijänuransa ehtoopuolella äänielokuvan vallattua alaa. Minkä huippulahjakkuuden maailma menettikään!



Arvio: 4.5/5



LE BRASIER ARDENT, 1923 Ranska
Ohjaus: Ivan Mozzuhin
Käsikirjoitus: Ivan Mozzuhin
Näyttelijät: Ivan Mozzuhin, Natalia Lysenko, Camille Bardou, Franco Zellas,Huguette Delacroix,

Blue Note (1991)

Mikäli Blue Note ei satu nimenä soittamaan minkäänlaisia, ei hätää. Tämän tekoaikaan Andrzej Zulawskin tähti alkoi jo olla siinä määrin sammuksissa muutaman teattereissa flopanneen teoksen jäljiltä, että tätä voi jo ihan hyvällä syyllä kutsua jonkinlaiseksi pieneksi harvinaisuudeksi, jonka todennäköisesti tuntevat ja ovat nähneet lähinnä ohjaajan vannoutuneimmat ihailijat. Itsekin jouduin pätevämmän puutteessa katsomaan tämän venäläiseltä paikalliselle kielelle dubatulta julkaisulta ilman tekstejä. Parempi sekin kuin ei mitään.

Blue Note on selvästi Milos Formanin Amadeuksen innoittama tehty kertomus sairauden heikentämän Frederich Chopinin viimeisistä päivistä sekä rakastajattarensa ja tämän tyttären välisestä kolmiodraamasta romantiikan ajan Ranskassa, jossa mies taiteilijaystäviensä ympäröimänä poti vimmaista luomisen tuskaa vielä aivan liian aikaisin päättyneen elämänsä ehtoopuolella.

Luonnollisesti koska kyseessä on Zulawskin elokuva, ei tältä sovi odottaa mitään Hollywood-elokuvien perinteisiä kliseitä ja kommervenkkeja, vaan tässäkin liu'utaan jatkuvasti suoranaisen unenomaisen surrealismin ja ymmärrettävän ydintarinan välillä. Koti-ikävää poteva Chopinin hahmokin on itse asiassa Zulawskin omakuva, mikä kääntää koko kertomuksen vähintään yhtä paljon vihjailevan omaelämänkerralliseksi kuin hahmolleen uskolliseksi draamaksikin.

Chopinia näyttelee muuten kaveri nimeltä Janusz Olejniczak, joka on itsekin oikeassa elämässä huippupianisti. Olejniczak lienee kuitenkin useimmille tutumpi nimi Roman Polanskin Pianistin soundtrackin takaa.

Rehellisesti sanoen itselläni ei tästä elokuvasta oikeasti ole tämän enempää järkevää sanottavaa. Blue Note on Andrzej Zulawskin ohjaustyö ja mikäli ylipäänsä sattuu tämän joskus katsomaan tai tuntee tätä etukäteen nimeltä, todennäköisesti onkin jo tutustunut ohjaajan tyyliin ja tietää mitä tältäkin odottaa ylinäyttelyineen ja käsikameroineen päivineen niin hyvässä kuin pahassakin.

Mitä tuleen omaan mielipiteeseeni, itse pidän Zulawskin tyylistä ja pidän myös Blue Notesta. 



Arvio: 4/5



LA NOTE BLEUE, 1991 Ranska
Ohjaus: Andrzej Zulawski
Käsikirjoitus: Andrzej Zulawski
Näyttelijät: Marie-France Pisier, Janusz Olejniczak, Sophie Marceau

Rouva Oyu (1951)

Meiji-kauden Japani, tyypillinen Mizoguchi-elokuvan aika ja paikka. Puuseppä Shinnosuken pitäisi päästä vanhan tavan mukaisesti naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa ja tämä sattuu iskemään silmänsä elokuvan nimessäkin esiintyvään Oyuun, keski-ikää lähestyvään yksinhuoltajaäitiin ja leskeen. Asemansa vuoksi Oyun on kuitenkin kiellettyä mennä uusiin naimisiin, joten Shinnosuke päätyy naimaan tämän siskon saadakseen olla rakastamansa naisen lähellä.

Toisin sanoen Rouva Oyu on vähän kuin ohjaajan myöhempi Ristiinnaulitut rakastavaiset, mutta ilman länsimaisia vaikutteita. Tälläkin kertaa tarina kertoo vanhojen perinteiden ja sosiaalisten käytäntöjän kieltämästä rakkaudesta ja siitä seuraavasta tragediasta. Itse en vain juuri tällä kertaa lämmennyt varsin kemiattomalle romanssille vaan Junichiro Tanizakin alkuperäisteokseen perustuva rakkaustarina oli omaan makuuni ohjaajan elokuvien heikoimpia.

Mutta kuten tähän mennessä jo tavaksi on tullut, myös tällä kertaa visuaaliset avut paikkaavat erinomaisesti tarina- ja tunnetason puutteita. Jokainen kuva koko elokuvassa näyttää totuttuun tapaan kuin japanilaisen maalaustaiteen mestariteokselta. Oikeastaan tätä olikin paljon mielenkiintoisempaa seurata juuri tyylikkään visuaalisen kerronnan ja kauniin kuvauksen kuin itse ydintarinan ja näyttelijöiden vuoksi.

Vähemmän tunnettuna faktana Kenji Mizoguchi tuli joskus näihin aikoihin uskoon ja miehen elokuvista tästä eteenpäin pystyy helposti bongaamaan suoria buddhalaisia vaikutteita ja symboliikkaa jos vain osaa ja tietää niitä tosissaan alkaa etsiä. Tästä seuraavaa O'harua esimerkiksi on japanilaisissa lähteissä jo luonnehdittu täysiveriseksi uskonnolliseksi elokuvaksi. Ajattelin mainita tämän tässä ihan jo syystä, että monissa länsimaisissa lähteissä tämä keskeinen puoli Mizoguchin teoksista on yleensä mennyt monelta täysin ohi. 

Mitä tulee Rouva Oyuun, kyseessä on jälleen melkoisen epätasainen, mutta visuaalisesti lyömättömän upea melodraama perinteiseen Mizoguchi-tyyliin. Olen kuullut tämän olevan jopa monen suosikki koko ohjaajan filmografiasta, joten Rouva Oyua ei parane sivuuttaa minään täysin mitättömänä luomuksena vaikka se montaa mutta tuntemattomampi teos onkin.



Arvio: 4/5



OYU-SAMA, 1951 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Junichirô Tanizaki, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Eijirô Yanagi, Eitarô Shindô, Fumihiko Yokoyama, Jun Fujikawa, Kanae Kobayashi, Kinuyo Tanaka, Kiyoko Hirai, Nobuko Otowa, Reiko Kongo, Yuji Hori

Portrait of Madame Yuki (1950)

Atamin kaupungin kuvankauniilla vuoristoisella rannikolla sijaitsee vanhan samuraisuvun ylellinen huvila, joka isäntänsä kuoleman ja suvun omaisuuden huvettua on muutettu koreaksi, mutta vähän muusta maailmasta eristäytyneeksi majataloksi, jota ylläpitää suvun kuuluisa perijätär rouva Yuki yhdessä miehensä Naoyukin sekä lukuisten palvelijoidensa kanssa.

Tarina alkaa, kun Hamako-niminen nuori nainen saapuu majataloon palvelemaan ihannoimaansa hienostorouva Yukia vain huomatakseen nopeasti tämän elämän olevan aivan jotain muuta kuin mitä ulkoapäin olisi voinut luulla. Rouvan suhde mieheensä on rakkaudeton sekä kumpikin pitää itsellään ulkopuolisia rakastajia ja rakastajattaria, mutta emäntä ei syystä tai toisesta halua luopua huonotapaisesta miehestään, kuin tämä olisi jonkin ulkopuolisen hengen riivaama.

Eräässä lukemassani esseessä Yukin hahmoa verrattiin Kenji Mizoguchin isosiskoon, joka myytiin geishaksi perheen ajauduttua taloudelliseen kurimukseen. Vastaavasti tässä nähtävää Yukia auttamaan kykenemätöntä heikkoa miestä on verrattu Mizoguchiin itseensä. Kyseessä on kuitenkin pelkkää spekulaatiota, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin epämääräiseen ulkopuoliseen tulkintaan.

Portrait of Madame Yuki on taatusti Kenji Mizoguchin epätasaisin yksittäinen teos. Monessa lähteessä tämä tavataankin yleensä ohittaa täysin merkityksettömänä ja epäonnistuneena, mutta itse en menisi arvioissani aivan niin pitkälle. Löytämissäni japanilaiskritiikeissäkin monia tämän näyttelijävalintoja on kritisoitu epäonnistuneiksi, hahmoja epäuskottaviksi ja koko tarinaa liian vanhahtavaksi näinkin myöhäiseksi elokuvaksi.

Henkilökohtaisesti en kokenut mitään edellisistä ongelmalliseksi, ainoastaan tarinan hupsun saippuaoopperamaisuuden, joka ei pakotetusta melodramaattisuudestaan huolimatta noussut etenkään ensimmäisen tylsemmän puolikkaan aikana millään muotoa juonellisesti ohjaajan parhaiden töiden tasolle.

Oikeastaan hidasta ja jahkailevaa alkua katsoessa kävi aika jo pakosti vähän pitkäksikin, sillä mikään ei tunnu pitkiin aikoihin etenevän tässä oikein mihinkään ennen lopun puolituntisen aikana tulevaa dramaattista käännettä, jota seuraa yksi upeimmista kohtauksista koko Kenji Mizoguchin filmografiassa. Kyseisessä muutamasta pitkästä hitaasta otoksesta rakennetussa kohtauksessa Yuki vaeltaa aamuisen usvan keskellä kohti järvenrantaa. En halua spoilata mitään kertomalla mitä itse kohtauksessa tapahtuu tai mistä siinä on oikeasti kyse, mutta se on kuvallisesti käsittämättömän hienosti kerrottu päätös elokuvan tarinalle.

Jotenkin tuntuu että tämän olisi kuulunut olla niitä huonompia mizogucheja ja olisi varmaan itsekin pitänyt vieroksua tätä vähintään yhtä paljon kuin Rakkauteni polttaa tai The Lady of Musashinoa, mutta kuvaus on tällä kertaa kauttaaltaan niin tasokasta, että se yksinään riittää pelastamaan omalla kohdallani paljon. Vielä kun tästä puuttuukin mestarin muutamien aiempien teosten saarnaavuus ja selvä poliittinen tuputtaminen, olen myyty. Ainakin neljän tähden edestä.



Arvio: 4/5



YUKI FUJIN EZU, 1950 Japani
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Kazuro Funabashi, Seiichi Funabashi, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Eijirô Yanagi, Ken Uehara, Michiyo Kogure, Yoshiko Kuga

Tshapajev (1934)

Koska tälle päivälle ei löytynyt mitään erityisen positiivista tai hyvää neuvostolittolaista, päätin kaivaa jostain arkistojeni kätköistä tällaisen oikeaa hetkeä odottaneen klassikkoarvostelun yhdelle kaikkien aikojen kuuluisimmista ja taatusti viihdyttävimmistä neuvostolaisista äänielokuvista.

Vasiljevin veljesten Tshapajevista alkaa täysin uudenlainen vaihe neuvostoelokuvan historiassa. Tämän tekoaikoihin maassa määritettiin sosialistinen realismi ainoaksi sallituksi standardoiduksi taidesuuntaukseksi ja kaikenlaiset aiemmat ”porvarilliseksi” leimatut kikkailut kiellettiin periaatteessa kokonaan. Sosialistinen realismi tarkoittaa siis käytännön tasolla poliittista, bolshevikkien virallisten ihanteiden mukaista poliittisesti korrektia taidetta eli kansankielellä massoille suunnattua helppotajuista propagandaa, jossa ei ylenmääräistä vaikeaselkoista näpräilyä suvaittu alkuunkaan. Tshapajev on tämän kyseisen suuntauksen ensimmäisiä suuria teoksia ja samalla sen ensimmäisiä jättimenestyksiä.

Tarinan päähenkilö on sisällissodan myyttinen toiminnan mies Vasili Ivanovich Tshapajev, luku- ja kirjoitustaidoton maalainen, josta kasvaa tarinan kuluessa pätevä upseeri ja puna-armeijan sankari joka demonstroikin nerokkaita taktiikoitaan ylemmilleen vaikka sitten kansanomaisesti perunoilla ja porkkanoilla. Tshapajevin itsensä lisäksi tarinassa seurataan tämän ystävää Furmanovia, humoristisen sivuhahmon roolia vetävän Petkan ja tämän mielitetyn Ankan seikkailuja ja taistelua salakavalia kapitalistisia valkoisia voimia vastaan.

Tshapajev on äärimmäisen simppeli ja valmiiksi prosessoitu, kansojen syviä riviä ajatellen suunniteltu propagandatykitys vailla totuudenhiventäkään – ei siis juurikaan eroa keskiverto Hollywood-elokuviin - joiden esikuvan mukaan tämä oikeasti on suunniteltukin! Tshapajev kommunistina luonnollisesti nousee köyhien riveistä puolustamaan omiaan dehumanisoituja valkoisia aristokraattis-kapitalistisia voimia vastaan. Valkoisen puolen tekijöillä on hädin tuskin repliikkiäkään, kuvataanpa valkoisten taktiikoitakin oikein psykologiseksi sodankäynniksi ja terroriksikin siinä missä tarkoituksenmukaisen sympaattiseksi kuvattu köyhä kansa luonnollisesti taistelee vain vapautensa ja tasa-arvonsa puolesta. Eikä tietenkään propagandaa ilman sankarimarttyyrejä.

No niin, nyt kun on propagandasta päästy yli, voidaan kai alkaa puhua ihan hyvistäkin puolista. Tshapajev oli aikoinaan murskamenestys lippuluukuilla ja syynkin huomaa aivan selvästi. Kyseessä on nimittäin lähtökohtaisesti erittäin helposti lähestyttävä ja riskitön elokuva, jossa on useita muistettavia hahmoja, tarinan mittaan tapahtuvaa selkeää hahmokehitystä ja erinomaista näyttelijätyötä etenkin pääosassa vetävältä Boris Babotsinilta. Loppua kohden aletaan nähdä jopa muutama huikean massiivinen sotakohtaus eteenpäin vyöryvine ratsumieslaumoineen vähän samaan tapaan kuin Tsaarin kuriirissa. Laitakaupungin tavoin tähän on vakavahkosta aiheesta huolimatta saatu ujutettua vielä yllättävän paljon ironista huumoriakin ja toisinaan meno on jo ihan puhdasta slapstickiä.

Mykän ajan klassisten eisensteinilaisten vallankumouseeposten vauhtia ja luovuutta haikaleville Tshapajevin maanläheisyys todennäköisesti tuottaa valtavan pettymyksen, mutta omasta mielestäni tämä saattaa hyvinkin olla tyylipuhtaana propagandaviihteenä parasta ja nautittavinta mitä itänaapurista on kuunapäivänä tullut - siis ainakin siinä tapauksessa etttei  ”pieni” aatteen palo siellä täällä pääse häiritsemään. 

Suuren kansansankari Tshapajevin sekä tämän tovereiden Petkan ja Ankan legenda elää yhä edelleen 2000-luvun venäläisessä kansankulttuurissa erilaisten aiheesta väännettyjen vitsien ja kaskujen muodossa siinä missä kommunismin, Stalinin ja Radio Jerevaninkin.



Arvio: 5/5



CHAPAYEV, 1934 Neuvostoliitto
Ohjaus: Georgi Vasiljev, Sergei Vasiljev
Käsikirjoitus: Dmitri Furmanov, Georgi Vasiljev, Sergei Vasiljev
Näyttelijät: Boris Babotshkin, Boris Blinov, Leonit Kmit, Varvara Njasikova

Banda batki Knysha (1924)

Niinhän sitä sanotaan, että vanha suola janottaa. Aleksandr Razumnyjin, sisällissodan ajan propagandalyhärien parissa työskennelleen gaiffarin tapauksessa se tarkoitti aiheen lypsämistä elokuvallisessa muodossa vielä pitkään itse sodan päätyttyäkin. Harmittavasti ohjaaja itsekin katosi näyttämöltä niin nopeasti ja täydellisesti ettei miehestä sen enempää kuin tätä myöhemmistä teoksista taida minkäänlaista kattavaa luotettavaa lähdettä olla olemassakaan sen enempää kuin mahdollisuutta niitä tarkistaakaan.

Batki Knysha kertoo venäläisestä pikkukyläsestä, jonka mahtava puna-armeija juonikkuudessaan onnistuu vapauttamaan kapitalismin ikeestä. Pieni valkoisten ja kristittyjen kätyreistä koottu joukkio kuitenkin harrastaa sabotaasia vastavallatussa pitäjässä, joten punaisten on solutettava omat miehensä ja houkuteltava kelju vihollinen ansaan.

Siinä missä Toveri Abram vielä lyhykäisyydessään menetteli kaikessa vanhanaikaisuudessaan ja lievässä kömpelöydessään, tällä kertaa meno tuntui vain tahmaavan jo aivan alusta asti. Olen katsonut monia neuvostoliittolaisia elokuvia sujuvasti ilman tekstityksiä ja juonireferaatteja silti ymmärtäen tarinan keskeiset käänteet, mutta tällä kertaa suurin osa itse elokuvasta meni yksinkertaisesti täysin yli hilseen, mikä on päivänselvä merkki visuaalisen tarinakerronnan kelvottomasta tasosta.

Ainut erityinen asia mitä tästä voi ehkä sanoa, on toisinaan ihan kohtalainen kuvaus siluetteineen, joka toi jo vähän etäisesti mieleen Aleksandr Dovzenkon myöhemmät elokuvat. Ehkä tekijöillä on ollut samat vaikuttimet (Ernest Brooks?) tai ehkä jälkimmäinen on peräti saanut vaikutteita tältä kyseiseltä ohjaajalta? Kunnollisten lähteiden puutteessa en lähde arvailemaan, mutta onpahan mielenkiintoista.

Vanha sanonta kuuluu, että 99% kaikesta on aina pelkkää roskaa. Muistan joskus lukeneeni arvion, jonka mukaan ajallisesti tai maantieteellisesti puhuttaessa jonkinlaisesta elokuvan "kulta-ajasta" kyseisenä periodina julkaistuista teoksista on kuolemattomia klassikoita enintään viisi tai kuusi sataa kohden, keskinkertaisia tai hyviä enintään parikymmentä ja suurin osa kaikista kulta-ajallakin julkaistuista elokuvista on edelleen pelkästään sitä itseään.

En tiedä luetaanko vuotta 1924 vielä virallisesti neuvostoliittolaisen elokuvan kulta-aikaan kuuluvaksi, mutta roskaa tämä on silti.


Arvio: 1.5/5


BANDA BATKI KNYSHA, 1924 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Razumnyj
Käsirkirjoitus: Natan Aizikovich, Yuri Tarich
Näyttelijät: Pyotr Leontyev, Aleksandr Khachaturyants, Boris Shlikhting 

Toveri Abram (1919)

Toveri Abram kertoo sisällissodan ajan Venäjällä elävästä juutalaistyöläisestä nimelta Abram, joka joutuu alussa valkoisten voimien vainon kohteeksi näiden epäiltyä juutalaisten kavaltaneen sotasalaisuuksia viholliselle. Lopussa Abran liittyy puna-armeijaan taisteluun työläisten ja juutalaisten yhteisen hyvän nimissä kapitalisteja vastaan.

Tämä lyhäri on osa suurempaa sisällissodan aikana junissa sotilaille ja myöhemmin  siviileille näytettyä innostaviksi tarkoitettujen propagandalyhärien sarjaa, joten "lievä" propagandahenkisyys kuuluu luonnollisena osana menoon ja sanoma on huomattavasti oleellisempaa kuin itse tekninen toteutus - joka tässä tapauksessa on varsin tavanomaista aikansa harmaata keskitasoa.

Itse lähinnä yllätyin tämän kohdalla selkeästi korkeahkoista tuotantoarvoista, joiden perusteella tämän voisi jopa ihan oikeaksi elokuvaksi luokitellakin. Tätä on ilmeisesti kuvattukin oikeilla tapahtumapaikoilla ja tässä nähdään ilmeisesti oikeita sotilaita ja hevosiakin. Lukemani perusteella tämän ajan lyhärit olivat enimmäkseen luku- ja kirjoitustaidottomalla massalle suunnattua karkeaa propagandaroskaa, joten Toveri Abram saattaa olla enemmän poikkeus kuin merkki luultua tasokkaammasta sota-ajan lyhäritarjonnasta.

Varhaiseksi propagandaelokuvaksi tämä ei toisin sanoen ole ollenkaan huono lyhäri. Nykysilmään ehkä vähän vanhentunut ja tönkkö, mutta erittäin selkeä ja katsottava kokonaisuus verrattuna moneen myöhempäänkin neuvostotuotokseen.

Päivitys. Huomasin vasta nyt että ohjaaja Dimitri Buchowetzkikin tekee tässä pienen sivuroolin. Ilmeisesti mies pakeni tämän tehtyään Ranskaan muun vanhan venäläisen elokuvaväen perässä.

Arvio: 3/5



TOVARISH ABRAM, 1919 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Razumnyj
Käsikirjoitus: Feofan Shipulinsky
Näyttelijät: Pyotr Baksheyev, Dimitri Buchowetzki, Vera Orlova

Polikushka (1919)

Polikei Iljitš, lempinimeltään Polikushka on luku- ja kirjoitustaidoton, heikkomielinen konitohtorina (tai tässä tapauksessa konipuoskarina) toimiva talonpoika keisarillisen ajan Venäjällä. Tarinan alussa Polikushka suorittaa rikoksen saadakseen vähän vodkaa, mutta paikallinen ylimysrouva päättää antaa miehelle mahdollisuuden osoittaa hyveellisyytensä ja parantaa tapansa noutamalla tälle kaupungista kirjekuorellisen rahaa. Mutta kuten tällaisissa tarinoissa yleensä, tälläkin kertaa raha tuottaa haltijalleen vain onnettomuutta.

Polikusha on varsin mielenkiintoisessa maineessa ensimmäisenä todella huomattavana ja kansainvälisesti huomioituna neuvostoliittolaisena elokuvana. Todellisuudessa tämä julkaistiin vasta 1922 ympäri maailmaa, mutta varsinaiset kuvaukset suoritettiin sisällissodan keskellä jo vuonna 1919 kauan ennen varsinaisen neuvostoliittolaisen elokuvateollisuuden syntyä.

Kaikenlaisia tuotannollisia ongelmia voi tämän suhteen vain kuvitella mielessään, mutta suurinpana ongelma itse näen tässä lähinnä armottoman teknisen vanhanaikaisuuden, mikä todennäköisesti on perua paitsi tässä vaiheessa kokemattomista tekijöistä, mutta myös tuotantoarvojen olemattomuudesta. Toisaalta ne samaiset tuotantoarvot näkyvät tässä äärimmäisen rujona ja realistisen repaleisena ja suttuisena lavastuksena ja puvustuksena, mikä toisaalta on tämän suurin vahvuus ja viehätys Leo Tolstoin novelliiin perustuvan tarinan ohella.

Näin yksinkertaisesta elokuvasta ei juuri tämän enempää sanottavaa keksi, mutta tiettävästi kyseessä oli aikoinaan valtaisa hitti ihan kansainväliselläkin tasolla ja tätä näytettiin ihan Suomessakin asti. Aleksandr Sanin ei tämän jälkeen ohjannut ainuttakaan elokuvaa eikä hänestä oikein minkäänlaista tietoa jälkimaailmalle ole säilynytkään. Ivan Moskvinista tuli myöhemmin tunnettu elokuvanäyttelijä ja Fjodor Otsep jatkoi elokuvakäsikirjoittajana, myöhemmin myös ohjaajana ensin Neuvostoliitossa, mutta myöhemmin myös Saksassa ja Yhdysvalloissa.



Arvio: 2.5/5



POLIKUSHKA, 1919 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Sanin
Käsikirjoitus: Leo Tolstoi, Fjodor Otsep, Nikolai Efros
Näyttelijät: Ivan Moskvin, Vera Pashennaya, Evgeniya Raevskaya

Karnevaalin lapsi ...eli kuka on isä (1921)

Pienenä välikevennyksenä lyhyt katsaus löytämääni mielenkiintoiseen fragmenttiin.

Jokainen vähänkään elokuvahistoriaa tunteva tietää varmuudella neuvostoliittolaisen elokuvan kunniakkaista perinteistä, koko joukosta valtaisia innovaatiota ja kuolemattomia klassikoita jo mykällä ajalla 20-luvulla, alkaen vaikka Sergei Eisensteinin ja Dziga Vertovin klassikkoelokuvista.

Huomattavasti tuntemattomampi tarina kertoo vanhasta keisarillisen ajan venäläisestä elokuvateollisuudesta, joka muutti vallankumousvuosina sellaisenaan tähtinäyttelijöine ja nimiohjaajineen päivineen Ranskaan ja jatkoi toimintaansa vaihtelevalla menestyksellä aina Toisen maailmansodan vuosiin asti Films Albatrossin nimen alla. Venäläisistä tekijöistä olen arvostellut jo Wladyslaw Starewiczin Le Roman de Renardin, Aleksandre Volkoffin Casanovan, Viktor Turnjanskin Tsaarin kuriirin sekä Dimitri Buchowetzkin Sapphon.

Karnevaalin lapsi ...eli kuka on isä on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että tämä on tehty samojen tekijöiden toimesta vuosi ennen itse Albatrossin perustamista ja tämän on ohjannut monilahjakas näyttelijäsuuruus Ivan Mozzuhin, jonka ainut toinen ohjaustyö kantaa nimeä Eriskummallinen klubi joka oli aikoinaan vastaperustetun Albatrossin järjestyksessä ensimmäinen täyspitkä elokuva ja äärimmäisen mielenkiintoinen elämys muutoinkin. Arvostelu siitä on jo valmiina.

Karnivaalin lapsi itse on pelkän obskuurin tuotantoyhtiönsä vuoksi täydellinen keräilyharvinaisuus, josta ilmestymisaikansa kovasta menestyksestä huolimatta on julkaistu kotikäyttöön ainoastaan jonkinlainen lyhennetty parin kelan versio 20-luvun lopulla. Tämä katsomani 15-minuuttinen lyhennelmä on koottu useammasta osittain säilyneestä kotikopiosta ja Kevin Brownlowin restauroijille lahjoittamista stillkuvista ja muusta materiaalista.

Mitä tulee tämän "lyhärin" tasoon, on kyseessä varsin nautittava ja hyvin koottu pieni lyhytelokuva vaikka suurin osa materiaalista tästä puuttuukin. Tarina kertoo Ivan Mozzuhinin esittämästä miljonääristä, joka löytää oveltaan tosielämän vaimonsa Natalia Lysenkon esittämän naisen adoptioon jättämän lapsen. Myöhemmin sama nainen juonii Ivanin hovimestarin kanssa paikan lastenhoitajana. Lopussa kaksikko menee naimisiin.

Sääli ettei tätä ole mahdollista nähdä kokonaisuudessaan, sillä tämän perusteella kyseessä on varsin sympaattinen ja tasokas romanttinen komedia.


Tämän pystyy katsomaan laillisesti Youtubessa.


L'ENFANT DU CARNIVAL, 1921 Ranska
Ohjaus: Ivan Mozzuhin
Käsikirjoitus: Ivan Mozzuhin
Näyttelijät: Ivan Mozzuhin, Natalia Lysenko

Kiertolaiset (1959)

Yasujiro Ozu oli nero. Mitä muuta tässä vaiheessa voi enää muuta sanoa? Olen tainnut todeta tämän saman jo tähän mennessä jokaisen miehen elokuvan arvostelun alkukappaleessa, mutta Ozulla riitti poikkeuksellisesti itsekuria ja määrätietoistuutta pidättäytyä johdonmukaisesti vanhoissa toimiviksi havaituissa tempuissa ja tekniikoissa ihan äärimmäisyyksiinkin asti. Näyttelijät näissä elokuvissa ovat lähes aina samat, tarinat ovat pieniä variaatioita lukuun ottamatta täysin toistensa kaltaisia ja samat teekupposetkin ovat kiertäneet Ozun elokuvia jo mykän elokuvan ajoista asti. Kiertolaisetkin on asiaankuuluvasti jälleen remake miehen 30-luvun puolivälissä tehdystä A Story of Floating Weedsistä, mutta vieläkin paremmin.

Kiertolaisten tarina sijoittuu Japanin rannikolla sijaitsevaan pieneen kyläseen, kuumalle kesäviikolle vuoteen 1958. Kiertävä teatteri on saapunut kylään pitämää esitystään. Teatterin päätähti Komajuro on päättänyt käyttää tilaisuutta käydäkseen tapaamassa vanhaa rakastajartaan ja näiden salaista yhteistä lasta. Lapsi ei tiedä Komajuron olevan isänsä vaan kutsuu pitää tätä vain setänään. Komajuron nykyinen kumppani ei ole vanhan ukon vierailusta ollenkaan mielissään vaan päättää puuttua miehen ja tämän perheen yhteiseen elämään. Tästä alkaa elokuvan keskeinen konflikti.

Kiertolaisia pidetään yleensä Yasujiro Ozun parhaana ohjauksena heti mahtavan Tokyo Storyn jälkeen eikä tätä katsoessa jää syykään epäselväksi. Heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien katsojan eteen asetellaan toinen toistaan täydellisempiä kuvia pienestä rannikkokaupungista. Ozun elokuvissa kuvaus on tyypillisesti muutenkin äärimmäisyyksiin hiottua, mutta tällä kertaa kaikki on osunut nappiinsa aivan erityisellä tavalla. Näitä visuaalisia tekniikoita on hankala sanallisesti selittää, joten jätän tämän lukijan itsensä katsottavaksi ja ihailtavaksi.

Ensinnä kuvasommittelun lisäksi tässä iskee silmään elokuvan värien käyttö. Muistan joskus kuulleeni tai lukeneeni jostain tarinaa, että tässä käytettiin jotain kokeellisempaa värikaustekniikkaa ja punainen väri korostuu sen vuoksi erityisen paljon. Tätä katsoessa voi vaikka ihan huvin vuoksi bongata jokaisesta kohtauksesta punaisia esineitä ja muita kiinnostavia yksityiskohtia. Niiden lisäksi kannattaa aina pitää silmä tarkkana erilaisten vihreiden ja sinisten esineiden varalta ja tutkailla Ozun kontrastien käyttöä. Se on kaikin puolin erittäin kaunista katseltavaa.

Tarina Kiertolaisissa on poikkeuksellisen voimakas ja synkkätunnelmainen. Siinä missä esimerkiksi Myöhäinen syksy oli lievästi sentimentaalinen ja Early Summer vähän melankolinen, tässä nähdään jopa oikeasti säväkkää ja vakavahkoa melodraamaa. Katsojan sympatiat ovat luonnollisesti Ganjiro Nakamuran virtuoosimaisesti esittämän ukon puolella. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneestä Perhetarinasta tuttu Nakamura ei ole likimainkaan koominen, surumielinen tai japanilaisen vaatimaton hahmo vaan ukko jopa raivoaa, riehuu ja kiroaa perhe-elämänsä sabotoijaa.

Jos tästä pitää yksi ainut kohtaus jokaisen jokaisen nähdä, niin keskivaiheilla tuleva kohta, jossa Komajuro ja tämän rakastajatar puhuvat toisilleen käytävän vastakkaisilta puolilta vesisateen ruosikessa näiden välillä olevaa punaista sateenvarjoa. Tässä kohtauksessa yhdistyvät kaikki tämän elokuvan visuaaliset hienoudet, komeat näyttelijäsuoritukset ja tarinan sähköinen peruskonflikti.

Ei sille vaan kuulkaas mitään voi, että Kiertolaiset on Yasujiro Ozun ja maailman parhaita elokuvia. Koko leffassa ei vaan ole ainuttakaan heikkoa lenkkiä, täydellisyyttä vähäisempää kuvaa tai leikkausta tahi vaatimattomampaa näyttelijäsuoritusta. Ozu toistaa itseään jälleen totutulla hyvällä tavallaan viiden tähden veroisesti. Jos ajautuisin itse autiolle saarelle ja saisin valita mukaani kaksi Yasujiro Ozun elokuvaa, olisi Kiertolaiset omalla listallani vahvana ehdokkaana Tokyo Storyn lisäksi tiukkana kakkosena Tokyo Twilightin ohella.



Arvio: 5/5



UKIGUSA, 1959 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Yasujiro Ozu, Kogo Noda
Näyttelijät: Ayako Wakao, Chishû Ryû, Ganjiro Nakamura, Haruko Sugimura, Haruo Tanaka, Hikaru Hoshi, Hiroshi Kawaguchi, Hitomi Nozoe, Koji Mitsui, Kumeko Urabe, Machiko Kyô, Mantarô Ushio, Mutsuko Sakura, Toyoko Takahashi, Yosuke Irie

A Story of Floating Weeds (1934)

Kiertävä kabuki-teatteriryhmä saapuu pieneen japanilaiseen satamakyläseen. Yksi teatterin jäsenistä on keski-ikää lähestyvä Kihachi Ichikawa (Takeshi Sakamoto) , joka päättää luikahtaa tovereiltaan tapaamaan vanhaa rakastajartaan sekä tämän isyydestään tietämätöntä poikaa, joka luulee iäkästä näyttelijää sedäkseen. Yksi teatteriseurueen jäsenistä kuitenkin saa selville vanhan miehen kiusallisen salaisuuden ja päättää tehdä siitä lopun omalla tavallaan.

Jos Haihtuvat kuvitelmat oli jo täyttä Yasujiro Ozua, niin tällä kertaa soppaan on lisätty vielä entisestään miehen elokuville pienimpiäkin perusyksityiskohtia. A Story of Floating Weeds ei esimerkiksi enää ole juurikaan koominen vaan enimmäkseen vakavahko melodraama, jossa lähes jokainen näyttelijä kuuluu ohjaajan suosikkeihin ja vakiokasvoihin. Tässä nähdään myös ensimmäistä kertaa alkutekstien taustalla komeileva vaattenräsy, jota käytettiin uudestaan ja uudestaan suuressa osassa Ozun myöhempiä teoksia.

Hyvin olennaista on tässä vaiheessa myös huomata kaikenlaisten suorien länsimaisten viittausten kuten vaatteiden, eleiden ja gangstereiden haihtuminen Ozun tyylistä kokonaan. A Story of Floating Weeds onkin miehen tähänastisista elokuvista kaikkein japanilaisin ja tavallaan vähän ironisesti tämän myötä Ozu leimaantuikin "liian japanilaiseksi" länsimaiselle yleisölle, mistä syystä Ozun elokuvat lopulta löydettiinkin meillä vasta miehen itsensä kuoleman jälkeen. Japanissa sen sijaan A Story of Floating Weeds viimeistään sementoi Ozun yhtenä suurista nimitekijöistä ja tämä voittikin arvostetun Kinema Junpon parhaan elokuvan palkinnon Ozulle jo kolmannen kerran peräkkäin.

Yhtenä hassuna tavaramerkkinä jo tässä vaiheessa nähdään myös Ozun klassinen teepannu, jota vilautetaan sellaisenaan vähintään kerran lähes jokaisessa miehen elokuvassa. Päiväntasaajan kukassa ja Kiertolaisissa kyseinen pannu nähdään myös väreissä. Se on oikeasti punainen.

Omana suosikkiyksityiskohtanani tästä elokuvasta mainittakoon erään pikkupojan kissanmuotoinen säästölipas. Kyseinen pikkupoika esittää teatterissa koiraa.

Olen nähnyt tämän elokuvan eläissäni jo ties kuinka monta kertaa, mutta oikeastaan vasta nyt huomasin tämän tarinasta valtavan ozumaisen rinnastuksen, jota en aiemmin ollut tullut ajatelleeksikaan. A Story of Floating Weedshän kertoo maalaismaisia komedioita esittävästä kiertävästä teatteriryhmittymästä, mutta Kihachin valheeseen perustuva suhde poikaansa on sekin samalla pelkkää teatteria, oikeassa elämässä tunnelma vain on vakavampi ja katkerampi. Siinä missä teatteriryhmä lisäksi keikkuu konkurssin partaalla, on Kihachin valheen aika sekin käymässä vähiin.

Kaikista Yasujiro Ozun mykkäelokuvista A Story of Floating Weeds taitaa olla ehdoton suosikkini Synnyin, mutta...:n kanssa. Tarina on vain niin hienosti rakennettu ja perinteikkään ozumaiseen tyyliin kerrottu, ettei siitä voi olla alkuuntaan pitämättä. Ilmeisesti Ozu itsekin oli tähän aivan erityisesti mieltynyt, sillä mies päätti tehdä tästä myöhemmin lähes kuva kuvalta uskollisen värillisen remaken - joka on muuten vieläkin parempi.



Arvio: 5/5



UKIKUSA MONOGATARI, 1934
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Tadao Ikeda, James Makai (Yasujiro Ozu)
Näyttelijät: Chouko Iida, Den Obinata, Nobuko Fushimi, Takeshi Sakamoto

Myöhäinen syksy (1960)

Yasujiro Ozun kanssa ei koskaan käy aika pitkäksi. Ei, vaikka miehen elokuvissa ei oikeastaan olekaan yhtään jännitystä, toimintaa tai repäisevää huumoria. Tyyliltäänkin nämä toistavat millintarkasti toisiaan, samoja aiheita, samoja näyttelijöitä ja samoja tuoleja ja pöytiä nähdään elokuvasta toiseen uudestaan ja uudestaan. Myöhäinen syksy on jälleen yksi Ozun legendaarisimmista ja kiitetyimmistä teoksista, joka jatkaakin edelleen entiseen tapaan kaikilla mahdollisilla tavoilla perinteikkäästi maestro Ozun hyväksi havaituilla menetelmillä. Tämäkin on käytännössä remake Ozun vuoden 1949 Myöhäisestä keväästä.

Kolme vanhaa ukkelia kokoontuu muistamaan jo edesmennyttä ystäväänsä ja tulevat siinä tuumailleeksi auttavansa tämän nuorta tytärtä hyviin naimisiin. Tytär ei kuitenkaan ole ideasta kovinkaan mielissään, sillä nuori nainen ei haluaisi jättää leskeksi jäänyttä äitiään asumaan yksikseen. Leskiäitiä esittää legendaarinen Setsuko Hara yhdessä viimeisistä rooleistaan ennen jättäytymistä elokuvista. Vanhoina ukkoina taas nähdään käytännössä sama kööri, joka esittää myös Syksyisen iltapäivän ukkolaumaa. Tarkkasilmäinen löytää tästä helposti myös kaikenlaista muuta kyseisessä elokuvassa kierrätettyä, kuten lähibaarin lavasteet ja keltaiset nahkatuolit.

Viimeiseen kahteen Ozu-leffaan verrattuna tämä ei ole ollenkaan sentimentaalinen, voimakas tai traaginen vaan enemmän leppoisa ja rauhallisesti etenevä kevyt draama, jonka yksinkertaisen peruskonflinktin muodostaa avioliiton ja perheenjäsenten välinen ristiriita. Tässä kannattaa esimerkiksi huomata, ettei avioliitosta puhuttaessa esimerkiksi kertaakaan mainita rakkautta vaan kyseessä on elokuvan ihmisille lähinnä tärkeä muodollisuus. Perheenjäsenten ja ystävien kesken taas esiintyy selkeää yhteenkuuluvuutta, jota henkilöhahmojen välinen pieni velmuilu ja lämmin huumori vielä aivan erityisesti korostavat.

Ozun elokuvasta ei voi kirjoittaa riviäkään mainitsematta taatun ozumaisen hienoa kuvausta. Jokainen kuva ja otos koko elokuvassa on jälleen taattua neron työtä, sekaan ei mahdu taaskaan ainuttakaan kehnompaa sommitelmaa tai leikkausta. Yhtenä hassuna piirteenä näissä Ozun leffoissa on tyypillisesti paljon jatkuvuusvirheitä ja pieniä järjettömyyksiä, jotka ovat vähintään yhtä johdonmukaista jälkeä kuin kaikki muukin. Esimerkiksi yksittäisessä huoneessa kuvatun kohtauksen huonekalujen tai pöydällä olevien astioiden järjestys saattaa hyvinkin muuttua yksittäisten leikkausten välillä. Tämä siksi, että Ozun mielestä jokaisen kuvan täydellinen sommittelu oli paljon tärkeämpää kuin saumaton jatkuvuus. Katsokaa tarkkaan niin huomaatte.

Tämän enempää ei Ozusta osaa enää kirjoittaakaan. Myöhäinen syksy on jälleen tyylipuhdas tekijänsä näköinen elokuva niin hyvässä kuin pahassakin. Mikäli miehen tyyli on tuttu ja vähintään yhtä lähellä sydäntä kuin itselläni, ei tätäkään voi todennäköisesti muuta kuin rakastaa ja paljon. Nyky-yleisö pitäköön meluisat supersankarinsa. Minun valintani on Ozu.



Arvio: 5/5



AKIBIYORI, 1960 Japani
Tuotanto: Shizuo Yamanouchi
Ohjaus: Yasujiro Ozu 
Käsikirjoitus: Yasujiro Ozu, Kogo Noda, Ton Satomi
Näyttelijät: Chishû Ryû, Keiji Sada, Kuniko Miyake, Mariko Okada, Miyuki Kuwano, Nobuo Nakamura, Setsuko Hara, Shinichirô Mikami, Shin Saburi, Yôko Tsukasa

Haihtuvat kuvitelmat (1933)

Kihachi ja Jiro ovat kaksi tokiolaista vähävaraista panimotyöläistä. Ensimmäinen on laiskanpulskea yksinhuoltajaisä ja leskimies, joka elää kouluikäisen poikansa kanssa suurkaupungin laitamilla, vähävaraisten työläisten asuttamissa kortteleissa. Kerran kaksikko sattuu törmäämään kodittomaan nuoreen naiseen, johon Kihachi lopulta rakastuu ja jolle tämä myös varaa yösijan erään ystävänsä luota. Vanhan miehen toiveet vihille pääsystä eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla ja suhteet poikaankin alkavat lopulta reistailla pahemman kerran...

Muutaman laihemman tuotoksen jälkeen Yasujiro Ozu palasi jälleen jo pariin otteeseen menestyksellä koetetun konseptinsa, yksinkertaisen realistisen perhedraaman pariin. Tämä on samalla peräti Ozun uran 30. pitkä elokuva, joten mies oli jo tässä vaiheessa vähintäänkin kokenut veteraani ja ammattilainen vaikka ne suurimmat maailmanmenestykset vasta sodan jälkeen tulivatkin.

Ja kuinka laadukasta jälkeä Haihtuvat kuvitelmat onkaan! Kyseessä taitaa olla Synnyin, mutta... -elokuvan jälkeen järjestyksessä toinen Ozun elokuva, jota voi sanoa jäljittelemättömästi ohjaajansa näköiseksi teokseksi. Tässä vaiheessa mies hioi vielä tyyliään entisestään tutumpaan suuntaan mm. jättäen edellisen yhteiskuntakritiikinkin monien aikalaisten pettymykseksi sikseen. Periaatteessa koko ohjaajan myöhempi perustyökalupakki oli lähes täysin kasassa jo tässä vaiheessa ja Ozu myös pysyi tälle hyväksi havaitsemalleen tyylile äärimmäisen uskollisena uransa loppuun asti.

Oikeastaan Haihtuvat kuvitelmat voi juonellisestikin jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa Kihahchin romanttista sotkua ja jälkimmäinen isän ja pojan suhdetta - yhtä Ozun suosikkiaiheista. Ohjaaja itse oli äitinsä poika 10-vuotiaasta lähtien ja mies onkin monissa elokuvissaan ammentanut aineksia omasta vaikeasta isäsuhteestaan. 

Tiettävästi moni kohtaus ja käänne tässäkin on oikeasti enemmän tai vähemmän peräisin tekijänsä omasta lapsuudesta. Kaikista Ozun isäsuhdetta kuvaavista elokuvista (tämän lisäksi ainakin Synnyin, mutta..., There Was a Father ja A Story of Floating Weeds remakeineen etc) tämä taitaa kuitenkin olla kaikkein optimistisin ja iloisin, onhan tässä tavallaan onnellinen loppukin.

Tietenkään unohtamatta mainita erikseen hurmaavalla hymyllä siunatun Takeshi Sakamoton erinomaista roolisuoritusta yksinhuoltajaisänä sekä Tomio Aokia tämän poikana. Loistavaa jälkeä.

Jos pitäisi lähteä arvioimaan mistä alkoi koko myöhemmän Ozun lähes katkeamaton tunnistettava perhedraamojen klassikkoputki, itse asettaisin lähtöpisteeksi tämän elokuvan. Haihtuvat kuvitelmat ei ole vielä edes Ozun viimeinen mykkäelokuva, mutta jo tässä vaiheessa kaikki olennainen pienimpiä yksityiskohtia myöden alkoi olla jo täysin kuosissaan. Laadusta sen myös huomaa.



Arvio: 4.5/5



DEKIGOKORO, 1933 Japani
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Tadao Ikeda, James Maki (Yasujiro Ozu)
Näyttelijät: Chouko Iida, Den Obinata, Nobuko Fushimi, Reiko Tani, Seiichi Kato, Seiji Nishimura, Takeshi Sakamoto, Tomio Aoki

Cities and Years (1930)

Vielä yksi obskuuri ja unohdettu neuvostoliittolainen tälle päivälle. Tämänkertaisen elokuvan on ohjannut kaveri nimeltä Jevgeni Tshervjakov, suurelle yleisölle tuntemattomampia kyseiseltä ilmansuunnalta tulleita laatuohjaajia. Löytämäni yleensä luotettavan venäläisen lähteen mukaan tämän pitäis olla ainut meidän päiviimme asti säilynyt ohjaajan teos, mutta leffanörttinä tiedän varmuudella ettei väite pidä paikkaansa ollenkaan, sillä samaisen tekijämiehen ohjaaman The Poet and the Tsarin tulin nimittäin arvostelleeksi jo pari viikkoa sitten.

Cities and Years on tarina venäläisestä taiteilijasta, joka joutuu elokuvan alussa isänmaallisten saksalaisten porvarien vihan kohteeksi kotimaansa vuoksi, mutta tulee sillä kertaa erään sikäläisen miehen pelastamaksi. Myöhemmin samainen parivaljakko kohtaa sotatantereilla saksalaisen jouduttua venäläisten bolshevikkien vangiksi. Taiteilija päättää auttaa ystävänsä pakoon, mutta joutuu maksamaan teostaan kovan hinnan.

Kauniin rehellisesti sanottuna tämä taitaa olla jälleen näitä kliseisempiä ja keskinkertaisempia neuvostolaisia, niitä sellaisia elokuvia joissa ei oikein ole minkäänlaista erityistä persoonallisuutta tai henkeä, että ne jäisivät mitenkään erityisesti mieleen. Tästä esimerkiksi parinkymmentä minuuttia katsomisen jälkeen käteen jäi vain Imperiumin sirpaleen tyylikkäitä sotakohtauksia muistuttavat vastaavat sekä kolme sekuntia keskeltä ihastuttanut komea montaasileikkaus.

Tässä elokuvassa ei vain oikein ole mitään, mistä kirjoittaa tai mistä puhua. Cities and Years on vain unohdettava, stereotyyppinen neuvostoliittolainen mykkäelokuva. Tiettävästi tästä puuttuukin vielä ainakin kahden kelan (n. 20-25 min) edestä materiaalia, jonka pitäisi kattaa kokonainen romanttinen sivujuoni ja jonka puuttumisen vuoksi tämä todennäköisesti tuntuu vieläkin kuivemmalta ja tunteettoman rutiininomaiselta bulkkielokuvalta.

Cities and Years jättää kansankielellä sanottuna kylmäksi. Ei säväytä, ei jää mieleen, ei inspiroi. Ei mitään.



Arvio: 2/5



GORODA I GODY, 1930 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jevgeni Tshervjakov
Käsikirjoitus: Jevgeni Tshervjakov, Dmitri Tolmachyov, Konstantin Fedin, Nathan Zarkhi
Näyttelijät: Andrei Kostrichkin, Bernhard Goetzke, Boris Medvedev, David Gutman, Gennadiy Michurin, Ivan Chuvelyov, Sofiya Magarill, Vladimir Gardin

Twenty-Six Commissars (1932)

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Venäjän sisällissodan aikaiseen, Ottomaanien piirittämään punaiseen Bakuun. Vallankumouksen jäljiltä paikalliset vallankumoukselliset ovat perustaneet kahdenkymmenen kuuden komissaarin Bakun kommuunin, jota repii sisäisesti kiista suhteesta yhteistä vihollista vastaan taisteleviin vihattuihin brittiläisiin imperialistisiin joukkoihin. Suljetun kaupungin menshevikit ja muut ketkut päättävät lopulta liittoutua ulkopuolisten voimien kanssa ja komissaarit liittolaisineen joko teloitetaan tai ajetaan pakosalle. Loppu on kuitenkin onnellinen, sillä puna-armeijan joukot onnistuvat pelastamaan omansa vihollisen kynsistä.

Dvadtsat shest komissarov eli 26 komissaaria on jälleen niitä obskuurimpia neuvostoliittolaisia, joille ei oikein osaa antaa mitään kunnollista kontekstia tai taustatarinaa kyytipojiksi. Tiettävästi kyseessä on kuitenkin jälleen ilmeisesti monen kaukasialaisen neuvostotasavallan yhteistuotantona syntynyt propagandatuotos ja ohjaaja on ainakin syntyjään georgialainen.

Parasta mitä tästä elokuvasta voi sanoa, on että sen kuvaus ainakin on erittäin korkeatasoista ja öljykentillä työskentelevät meikkaamattomat näyttelijät tuovat koko juttuun mukavan rujoa ja likaista realismia, jota tämän ajan neuvostoliittolaiset tahot mielellään suosivat. Tässä on myös mukana kevyttä symboliikkaa salaperäisen naisen muodossa, ajalle sekä paikalle ominaista ylidramaattista valaistusta ja runsaasti kuvia tuotantovälineistä sekä itse tuotantoprosessista, eli tässä tapauksessa öljylähteistä.

26 komissaaria ei kuitenkaan ole mikään klassikkotason mykkäelokuva, vaan se tuntuu tässä vaiheessa jo melkoiselta kliseekimpulta. Lähes kaikki edellisessä kappaleessa mainittu esimerkiksi on jo tässä vaiheessa täyttä klisettä, jota näkee ja kokee muodossa tai toisessa järjestään jokaisessa vähänkään isommassa neuvostoelokuvassa ilman kovinkaan kaksista variaatiota tai ohjaajan henkilökohtaista kosketusta. Vauhdikasta montaasieikkausta tässä ei nähdä käytännössä ollenkaan.

Lisää runtua tulee tämän epäviihdyttävyydestä ja suoranaisesta tylsyydestä. 26 komissaaria onkin äärimmäisen tekstipainotteinen, ylipitkä teos ja koska tästä ei taida edelleenkään olla saatavana kunnolla käännettyjä ja tekstityjä julkaisuja, voi seuraaminen tuntua kielitaidottomasta melkoisen turhauttavalta vaikka kuvallisesti oikein muikeasta elokuvasta onkin kyse. Ehkä tässä tapauksessa paras tapa pysyä tapahtumista perillä onkin kaivaa jostain historiallinen artikkeli oikeista tapahtumista.

26 komissaaria ei elokuvallisena viihde-elämyksenä olekaan loppujen lopuksi kovinkaan ihmeellinen tapaus, mutta katsauksena aikansa georgialaisen elokuvan estetiikkaan tästä irtosi yllättävänkin paljon iloa ainakin itselleni. Toisinaan tämä toikin jo mieleen vähän Mihail Kalatozovin samoihin aikoihin tehdyt varhaisemmat elokuvat, muttei tietenkään nouse likimainkaan niiden tasolle.



Arvio: 3/5



DVADTSAT SHEST KOMISSAROV, 1932 Neuvostoliitto
Ohjaus: Nikoloz Shengelaia
Käsikirjoitus: Amiragov, Aleksandr Rzheshevsky, Nikoloz Shengelaia
Näyttelijät: K. Gasanov, Baba-Zade, Heiri Emirzade, Alekper Melikov, Ivan Klyukvin, Vasili Kovrigin