Laitakaupunki (1933)

Eletään tsaarin ja kapitalismin sorron ajan viimeisiä vuosia tarkemmin nimeämättömässä venäläisessä kylässä. Kenkätehtaan työläiset käyvät turhaan taisteluaan ylimielisiä johtajiaan vastaan vain saadakseen kasakat kimppuunsa ja joutuakseen alistumaan takaisin ankeisiin työoloihinsa. Ennenpitkää huhut kertovat Euroopassa puhjenneesta suursodasta ja kylän miehen päätyvät rintamalle taistelemaan toisia työläisiä vastaan isänmaan ja pääoman puolesta.

Ennen Laitakaupungin näkemistä en suoranaisesti osannut odottaa yhtään mitään. Jätin tarkoituksella kaikki juonireferaatitkin lukematta, koska halusin nauttia elokuvani mahdollisimman neitseellisenä. Ainut asia, jota tästä taatusti vähänkään sivistynyt elokuvaharrastaja todennäköisesti tietää jo ennestään, on tämän status jonkinlaisena neuvostoelokuvan suurena mestariteoksena ja yhtenä Boris Barnetin parhaimmista ja kuuluisimmista teoksista. Muuan muassa Peter von Baghkin kirjoitti elokuvan historiassan pitkät pätkät Laitakaupunkia ylistävää settiä, joten ei tämä kai mikään huonokaan voi olla.

Laitakaupunki ei ole mitenkään varsinaisesti huono elokuva, mutta pahuksen outo. Periaatteessa tämä on jälleen yksi kommariaatetta estottomasti ylistävä neukkuleffa, mutta tällä kertaa omituisella absurdilla huumorilla kyllästettynä. Heti elokuvan alussa esimerkiksi kuullaan hevosen valittavan työtaakkaansa ja muutoin komeissa sotakohtauksissa pommien ja tykistön pauke on korvattu kaikenlaisilla koomisilla ääniefekteillä. Samaan aikaan tämä yrittää toisaalta olla vakavampikin sotadraama, joten pelkkä homman tunnelma ja henki heittelee rajusti kohtauksesta toiseen.

Varsinaista tarinaa voisi näin äkkiseltään lähteä kuvaamaan lähinnä päähenkilöttömäksi ja kerronnaltaan hyvinkin episodimaiseksi. Varsinainen juonen punainen lanka on hyvin ohut, tarinan keskeisimpiäkin henkilöitä opitaan tuntemaan lähinnä ulkonäöltä ja pääpaino on vanhojen neukkuleffojen perinteitä jatkaen enemmän massoissa kuin yksittäisissä henkilöhahmoissa. Jos tykkää tällaisesta kerronnasta, tykkää kaiketi siis tästäkin.

Enpä tiedä mitä tästäkin pitäisi oikein ajatella. Ehkä Laitakaupunki vain on niitä sellaisia elokuvia, jotka pitää katsoa moneen kertaan, jotta sen omituinen tyyli lähtisi todella aukeamaan. Tällä haavaa ”kaikkien aikojen mestariteoksesta” jäi positiivisessa mielessä takaraivoon lähinnä toisinaan todella loistava kameratyöskentely ja hienot sotakohtaukset, kuvaus rintamalinjat ylittävästä veljeydestä, toisinaan ihan näppärä äänieditointi sekä ihan menevä musiikki. Tämän nauttimaa mestariteoksen mainetta en osaa selittää muuten kuin että kyseessä taitaa olla lähinnä ilmestymisaikansa kontekstissa tajunnanräjäyttävän innovatiivinen ja edistyksellinen teos, jonka vallankumouksellisuus ei nykyelokuvaan tottuneelle enää avaudu ollenkaan samalla tavalla. Tai sitten allekirjoittaneelta vain meni koko jutun pointti täysin ohi.

Myöhäinen lisäys: Katsoin jonkun aikaa tämän kirjoittamisen jälkeen vähän samoihin aikoihin tehdyn ja samoja tunnelmia kutkuttelevan Tshapajevin ja mieleen tuli muutama ajatus. Tiettävästi näihin aikoihin valtio alkoi ottaa näkyvämpää roolia elokuvien tuotannossa ja vanhan ajan yletöntä kikkailua pantiin toden teolla aisoihin. Yksi mahdollisuus on, että samaan tapaan sotaa lähdettiin kuvaamaan vähän humoristisemmalla ja hauskemmalla otteella pelkästään suurempien massojen saavuttamiseksi; neuvostojen maa oli muutenkin vielä tähän aikaan pasifismin kannalla ainakin periaatteen tasolla. Tässä onkin ehkä koko jutun varsinainen ydin.

Pienen sulattelun ja parin uudemman katselukerran jälkeen taidan sittenkin pitää Laitakaupungista.


Arvio: 4.5/5


OKRAINA, 1933 Neuvostoliitto
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: Boris Barnet, Konstantin Finn
Näyttelijät: Aleksandr Tšistjakov, Jelena Kuzmina, Nikolai Bogoljubov, Nikolai Krjutškov, Robert Erdman, Sergei Komarov