Vanhat patut tapaavat sanoa,
kuinka sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Mitä humpuukia! Jokainen
poikaviikari tietää taiston tuoksinan olevan ”kuin iloinen
kesäretki”, keisari Vilhelmin surullisenkuuluisia sanoja
lainatakseni. Sodassa joku onneton saattaa tosin joskus saada osuman
ja kuollakin, mutta harvemmin ketään tuttu kuitenkaan. Elämä
juoksuhaudoissa, ympäristöön jäävät ruumiit sekä huono
hygienia toimivat kasvualustana mitä mielenkiintoisemmille taudeille
ja eliöille. Luonnon monimuotoisuus onkin tärkeää myös
sota-aikana. Johtajastakin olisi taatusti ikävää, mikäli
luontoretki keskeytyisi vesisateen tai niskaan putoavan kaasupanoksen
seurauksena. Ernst Jüngerille sota oli elämän parasta
aikaa, Ferdinand Celinelle taas groteskia ja katkeraa
painajaista. Pojat ovat poikia. Makkaraa grilliin pane.
Silta on tarina tärkeästä tehtävästä. Huoletonta lapsuutta kaukana itärintamasta eläneet nuoret värvätään armeijaan ja määrätään suojelemaan kotikyläänsä halkovaa pikkuista sillanrumilusta lähestyvältä viholliselta. Armeijan pääjoukko vetäytyy ”muihin tehtäviin” eli käytännössä antautumaan länsiliittoutuneille. Sodan todellisuudesta tietämättömät poikanulikat suorittavat tehtävänsä mukisematta ja virallisista määräyksistä välittämättä – korpraalin jo lataillessa pistoolia bunkkerissaan määräyksiä tuskin enää omille joukoille jaetaankaan. Alun leikin jälkeen poikien mielen valtaakin epävarmuus, ja kokemattomien nuorten käsistä siirretään miestä isiensä maille vahingossakin. Mitätöntä sillanpäätä on kuitenkin puolustettava aatteen ja isänmaan kunnian nimissä viimeiseen veripisaraan. Silta ei saa joutua vihollisen käsiin.
Bernhard Wicklin intiimiä sotakuvausta katsoessani en voinut välttyä mielessäni vertauksilta Mikko Niskasen muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Poikiin. Molemmat elokuvat peilaavat sota-ajan nuorison tuntoja väitetyn realistisesti, vaikkakin Saksassa jokainen vauvasta vaariin joutui tavalla tai toisella suoraan tekemisiin taistelutoimien kanssa viimeistään puna-armeijan vyöryessä valtion rajojen yli. Wicklin elokuva onkin saanut sodan kokeneilta veteraaneilta ja siviileiltä kiitosta autenttisuudestaan. Niin aito ja tunnetasolla vaikuttava teos Silta onkin, että monia sen kohtausten still-kuvia esitellään yhä meidän aikanamme aitoina: nyrkkiään pureva itkevä sotilaspoika on sotakuvana aivan erityisen kuuluisa. Junasta putoavan Vesku Loirin veroista kliimaksia ei Sillassa sentään nähdä.
Mitättömien tuotantoarvojen eurooppalaisena sotakuvauksena Sillalta on kohtuutonta odottaakaan spektaakkelia tai massiivisia joukkokohtauksia: koko elokuvassa taidetaankin nähdä yksi tai kaksi tankkia ja enintään tusinan verran amatöörinäyttelijöitä. Luonnollisen kankeiden nuorten onneksi Saksan vihollisilla ei siis näyttäisi olevan kiinnostusta näiden kotikylää halkovaa siltaa kohtaan, mikä vain korostaa poikien tehtävän turhuutta. Bernhard Wicklin kuvaamana toinen maailmansota onkin kokemuksena lähempänä Celinen painajaista kuin Jüngerin tai keisari Vilhelmin mielikuvaa riemukkaasta kesäleiristä ja seikkailusta. Wicklin elokuvan viimeisissä kuvissa nähdäänkin raunioiksi pommitettu kylä ruumiskasoineen – mutta silta on yhä yhtenä kappaleena.
Arvio: 4.5/5
DIE BRÜCKE, 1959 Länsi-Saksa
Ohjaus: Bernhard Wickl
Käsikirjoitus: Bernhard Wickl, Michael Mansfeld, Manfred Gregor
Näyttelijät: Folker Bohnet, Fritz Wepper, Michael Hintz
Silta on tarina tärkeästä tehtävästä. Huoletonta lapsuutta kaukana itärintamasta eläneet nuoret värvätään armeijaan ja määrätään suojelemaan kotikyläänsä halkovaa pikkuista sillanrumilusta lähestyvältä viholliselta. Armeijan pääjoukko vetäytyy ”muihin tehtäviin” eli käytännössä antautumaan länsiliittoutuneille. Sodan todellisuudesta tietämättömät poikanulikat suorittavat tehtävänsä mukisematta ja virallisista määräyksistä välittämättä – korpraalin jo lataillessa pistoolia bunkkerissaan määräyksiä tuskin enää omille joukoille jaetaankaan. Alun leikin jälkeen poikien mielen valtaakin epävarmuus, ja kokemattomien nuorten käsistä siirretään miestä isiensä maille vahingossakin. Mitätöntä sillanpäätä on kuitenkin puolustettava aatteen ja isänmaan kunnian nimissä viimeiseen veripisaraan. Silta ei saa joutua vihollisen käsiin.
Bernhard Wicklin intiimiä sotakuvausta katsoessani en voinut välttyä mielessäni vertauksilta Mikko Niskasen muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Poikiin. Molemmat elokuvat peilaavat sota-ajan nuorison tuntoja väitetyn realistisesti, vaikkakin Saksassa jokainen vauvasta vaariin joutui tavalla tai toisella suoraan tekemisiin taistelutoimien kanssa viimeistään puna-armeijan vyöryessä valtion rajojen yli. Wicklin elokuva onkin saanut sodan kokeneilta veteraaneilta ja siviileiltä kiitosta autenttisuudestaan. Niin aito ja tunnetasolla vaikuttava teos Silta onkin, että monia sen kohtausten still-kuvia esitellään yhä meidän aikanamme aitoina: nyrkkiään pureva itkevä sotilaspoika on sotakuvana aivan erityisen kuuluisa. Junasta putoavan Vesku Loirin veroista kliimaksia ei Sillassa sentään nähdä.
Mitättömien tuotantoarvojen eurooppalaisena sotakuvauksena Sillalta on kohtuutonta odottaakaan spektaakkelia tai massiivisia joukkokohtauksia: koko elokuvassa taidetaankin nähdä yksi tai kaksi tankkia ja enintään tusinan verran amatöörinäyttelijöitä. Luonnollisen kankeiden nuorten onneksi Saksan vihollisilla ei siis näyttäisi olevan kiinnostusta näiden kotikylää halkovaa siltaa kohtaan, mikä vain korostaa poikien tehtävän turhuutta. Bernhard Wicklin kuvaamana toinen maailmansota onkin kokemuksena lähempänä Celinen painajaista kuin Jüngerin tai keisari Vilhelmin mielikuvaa riemukkaasta kesäleiristä ja seikkailusta. Wicklin elokuvan viimeisissä kuvissa nähdäänkin raunioiksi pommitettu kylä ruumiskasoineen – mutta silta on yhä yhtenä kappaleena.
Arvio: 4.5/5
DIE BRÜCKE, 1959 Länsi-Saksa
Ohjaus: Bernhard Wickl
Käsikirjoitus: Bernhard Wickl, Michael Mansfeld, Manfred Gregor
Näyttelijät: Folker Bohnet, Fritz Wepper, Michael Hintz
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.